Klassinen ›

Totesin Lauri Saikkolan luultavasti ensimmäistä sinfoniettaa kuunnellessani lukuisia kertoja Yö laskeutuu podcastista, että hän on paljon monipuolisempi ja teknisesti taitavampi säveltäjä ja orkesterinkäsittelijä ja orkesteriteknikko kuin olemassa olevien levytysten perusteella, jotka edustavat lähinnä säveltäjän kamarimusiikkituotantoa, voisi ehkä päätelläkään ja osoittaa teoksessaan aitoa sinfonista pyrkimystä esim. suurisuuntaisempaa La campale sinfoniaa pienimuotoisempanakin teoksena, jos sitä vertaa musiikilliselta materiaaliltaan ohuempaan tai niukempaan ja orkesterinkäsittelyltään jotenkin säästeliäämpään ja kamarimusiikillisempaan Janacekin sinfoniettaan, joka on jotenkin jaksottainen ja toisteinen teos triviaaleine aiheineen, ja tyytyy toistamaan aiheitaan panostamatta niiden vakavaan kehittelyyn, niin vaikuttavia kuin alun ja lopun fanfaarit ovatkin, mutta mielestäni Saikkolan teos on kompleksisuudessaan ja aidossa sinfonisuudessaan paljon kiehtovampi, monitasoisempi, moniulotteisempi ja monivivahteisempi teos, jossa on myös syvyysperspektiiviä, aiheiden välistä syvempää logiikkaa ja orgaanista temaattista kasvuprosessia, mitä Janacekin kepeämmällä kädellä sävelletyssä sinfonietassa ei juuri ole, mutta jostakin syystä se viehättää ihmisiä kaikesta epäsinfonisuudestaan huolimatta..
 
Myöskään esim. nuoren Prokofjevin, Poulencin, Martinun, brittiläisten Britten ja Moeran nimisten säveltäjän tai Dag Wiren nimisen säveltäjän luonteeltaan ja ilmeeltään humoristiset ja aurinkoiset sinfonietat eivät pärjää vertailussa Saikkolan sinfonisessa ajattelussaan vakavammin otettavan ja huolellisemmin työstetyn ja muotoillun sinfonietan kanssa, josta puhuvat suuremmat intohimot kuin edellä mainituista teoksista, jotka ovat keveämmällä kädellä ja rennommalla otteella sävellettyjä valoisampia teoksia ja jossain määrin myös tekstuuriltaan kamarimusiikillisempia varsinkin tuo Brittenin sinfonietta, joka on levytetty suomalaisvoimin. Suomessa ovat myös mm. Kajanus ja Pylkkänen säveltäneet sinfonietan mieheen mutta tunnen vain ensimainitun Saikkolan teosta keveämmän sinfonietan.
 
On täysin käsittämätöntä, että suomessa on elänyt näin suuria säveltäjiä ja sinfonikkoja, jotka ovat kuitenkin täysin laiminlyötyjä neroja, ja joiden elämäntyö ja tuotanto tulisi olla täydellisen unohduksen sijasta nostettu kansakunnan kaapin päälle. En voi mitenkään käsittää kuinka tällainen kulttuuriperinnön unohdus ja laiminlyönti voi olla mahdollista. Ilmeisesti osasyynä on se, että Saikkola oli myöhäissyntyinen uusklassismiin pyrkivä romantikko, jonka musiikillinen kieli ei ollut enää muotia hänen elinaikanaan vaan anakronistisena säveltäjänä hän on vaipunut unohduksiin loistavista lahjoistaan huolimatta, jotka kohottavat hänet kansainväliselle huipulle säveltäjänä.
 
En tiedä ketään toista säveltäjää 1980 luvulla, jonka musiikki jaksaisi kiehtoa niin paljon kuin Saikkolan hurmaavissa sinfonietoissaan, kun useimmat muut sävelsivät jälkisarjalliseen tyyliin. Hänen tuotteliaisuutensa hakee myöskin vertaistaan. Useimmat muut sävelsivät vain yhden sinfonietan mutta hän peräti 12 kappaletta. Uskomaton saavutus nykyaikana, johon vain harvat ovat musiikinhistoriassa yltäneet kun ottaa vielä huomioon että hän oli tuottelias myös sinfonioiden säveltäjänä 10 sinfoniallaan. Luulisi että jo siinä vaiheessa säveltäjän luomisvoimat ja melodinen kekseliäisyys olisivat ehtyneet ja ideat loppuneet, mutta hänen ehtymätön mielikuvituksensa jaksoi luoda intuitioltaan rikasta ja tunnelmiltaan aitoa sinfonista musiikkia joka kestää vertailun jopa suuriin klassikoihin. sotakokemukset ovat painaneet leimansa hänen teoksiinsa musiikin vakavina pohjasävyinä varsinkin heti sodan jälkeen sävelletyissä orkesteriteoksissa ja musiikkitieteilijät kirjoittavat levyvihkosissa hänen teostensa ajattomista ja iättömistä ominaisuuksista.
 
Saikkolan sinfonietatkaan eivät edustane hieman kepeämpinä orkesteriteoksina taidokkaasta konstruktiostaan ja vaikuttavuudestaan huolimatta ehkä aivan hänen vakuuttavinta antiaan orkesterikirjallisuudelle, sillä uskon useilla hänen sinfonioillaankin olevan painavampaa sanottavaa, vaikkemme äänitteiden puuttuessa pysty arvioimaan ja osoittamaan väitteen todenperäisyyttä, mutta meillä on hyvät syyt olettaa näin.
 
Miksi Saikkola sitten jätti sinfonioiden säveltämisen sikseen ja ryhtyi sen sijaan kirjoittamaan keveämpiä sinfoniettoja lienee mysteeri, johon minulla ei ole vastausta eikä luotettavaa tietoa. Kenties hän koki sinfonioiden luomisen vanhoilla päivillään liian raskaaksi, aikaa vieväksi ja vaivalloiseksi sävellystyöksi huomatessaan sinfoniettojen vastaavaan paremmin hänen tarpeitaan kyeten kenties niitä säveltäessään pukemaan musiikilliset ajatuksensa luontevammin haluamaansa muotoon, mikä ei ehkä sinfonioita säveltäessään enää luonnistunut yhtä sujuvasti, hänen kokiessaan ehkä sinfonian liian vaativaksi sävellysmuodoksi jossain määrin ehkä jo ehtyneille luomisvoimilleen.
 
Sinfonietta on kuitenkin tuoretta musiikillista keksintää kumpuava teos, joka ei osoita merkkiäkään herpaantumisesta tai luomisvoiman ehtymisestä vaan päinvastoin se on todiste rikkaasta musiikillisesta mielikuvituksesta ja Saikkolan tuore luomisvoima on tehnyt siitä oman lajinsa kruunun todennäköisesti useiden muiden säveltäjän sinfoniettojen ohella ja kvalitatiivisesti korkeatasoista ja emotionaalisesti vaikuttavaa musiikkia, joka ei kulu puhki useammallakaan kuuntelukerralla vaan säveltäjä on sitä kirjoittaessaan ammentanut löytämänsä ehtymättömän melodisen lähteen syvästä kuohunnasta tarjoten kuulijoilleen unohtumattomia musiikillisia elämyksiä säveltaiteen parissa. Beethovenkin hylkäsi kaikki muut sävellyssuunnitelmat kun kvartetto alkoi vastaamaan yhä paremmin hänen tarpeitaan luovana säveltaiteilijana.
 
Äänitteiden puuttuessa emme tietenkään kykene arvioimaan kypsyikö hänen sanontansa ja sävelkielensä tai syvenikö h'änen ilmaisunsa entistä rikkaammaksi sinfoniettojen sävellystyön edistyessä lukumäärältään suuremmaksi ja onko hänen viimeisten sinfoniettojensa sanonta kehittynyt ilmaisultaan varhaisimpia kypsemmäksi.
 
Tämä on siis vain minun oma henkilökohtainen mielipide, ei mikään yleispätevä totuus. Joka tapauksessa Janacekin sinfonietta on yleismaailmallisen ihailun kohteena luonnollisesti paljon suositumpi ja soitetumpi teos kuin mihin meidän hieman anakronistisempi Saikkolamme koskaan pystyisi, sillä kukapa nyt enää 80 luvulla kansallisromanttiseen tyyliin olisi säveltänyt muut kuin jotkut suomalaiset, joiden muistoissa Sibeliuksen perintö eli vahvana ja vaikutti yhä sävellystyöhön vaikutteita antavasti.
 
Tajusin myös viiveellä, että Saikkola on saattanut saada hitusen ehkä myös Sibeliukselta ja jopa Nielseniltäkin vaikutteita, kuten muistakin lähteistä synnynnäisestä tyylistään huolimatta, ja jotka vaikutteet hän on yhdistänyt persoonalliseksi synteesiksi hienossa esikoissinfonietassaan, kun luulin aluksi sitä ehkä jopa hitusen modernimmaksi teokseksi, mutta se osoittautui sangen perinteiseksi musiikiksi sävelkieleltään ja jopa tyyliltään klassisromanttiseksi, joka ajoittain pyrkii uusklassismin suuntaan, enkä ihmettele sen vuoksi sitä, miksi Saikkolan sinfonietatkin ovat kadonneet ohjelmistosta niiden kiistämättömästä musiikillisesta laadukkuudestaan huolimatta anakronistisina teoksina.
 
Palkittu 5. sinfonia sen sijaan on kökkö teos tai ainakin kökömpi kuin sinfonietta joka kävisi mainiosti myös sinfoniasta, sillä sinfonietassa on aitoa sinfonista sanottavaa. ja tästä syystä ihmetyttää, että ainoatakaan hänen yli kymmenestä' sinfonietastakaan ei epäkaupallisena musiikkina ole levytetty, vaan sen sijaan huomattavasti vähempi arvoisia teoksia, vaikka tuo muutamaan otteeseen levytetty Musica per Archi melko vaikuttava teos onkin. Saikkola eräänä suurimpana ja vaiettuna orkesterisäveltäjänämme epätasaisesta tuotannostaan huolimatta ansaitsisi tulle levytetyksi suuremmassa määrin. ja onhan hänellä merkittäviä oopperoitakin.
 
Sanoisin vielä, että Saikkola omaa mielestäni esikoissinfonietassaan myös mestarillisen muototajun Klamin kritiikistä huolimatta koskien Saikkolan tapaa rakentaa muoto tämän varhaisteoksissa pieninä paloina ja muutaman tahdin pituisina henkäyksiä, mutta tämän sinfonietassa muoto on luultavasti ehyempi ja lujempi eikä sanoisinko niin mosaiikkimainen tai "blokkimainen" (Salmenhaara) kuten vielä esikoissinfoniassa tai partitassa, jonka modernia ja rohkeaa otetta Klami pitää kuitenkin myönteisenä asiana. Sulho Rannan mukaan La Campale sinfonia on monin paikoin kuitenkin erittäin vaikuttava teos ja siihen astisista Saikkolan sävellyksistä ylläpitävin ja vakuuttavin, vaikkei sitä koskaan esitetäkään. Itse Joonas Kokkonen näki siinä sinfoniaan sopivaa materiaalia.
 
Sanottava on myös että Saikkola kaikkien todellisten sinfonikkojen tavoin osaa myös, kuten tässä hänen suurimpia sinfonioitaan mittasuhteiltaan suppeammassa sinfonietassakin, säveltää Adagio osia.
 
Välittömästi ensiosan avausmotiivin jälkeen kuullaan pianissimossa mahdollisesti häivähdyksen omaisesti Aallottaria muistuttavaa puupuhallinkudosta lähinnä huilujen kirkkaan soinnin osalta orkesteripaletissa, joka viittaa impressionismiin.
 
Kansallissäveltäjän Palestrinaan saakka tähyävän sinfonian kuulakasta orkesterisointia muistuttava on mm. allegretto osan avaus tietyiltä osin, mutta voivat assosiaationi teosten välisten alluusioiden suhteen olla myös vääriä eikä tällaisia yhtäläisyyksiä voida teosten välillä osoittaa. Mutta joka tapauksessa on todettava, että Saikkolan sinfoniettakin on tehnyt minuun suuremman vaikutuksen kuin kansallissäveltäjämme sinfoniat milloinkaan.
 
Joitakin sibeliaanisia piirteitä siitä voinee silti löytää muiden vaikutteiden ohella, joihin kuuluu tuo Shostakovitsin sävelkieltä muistuttava jotenkin hieman keinuva aihe allegretto osassa, josta tulee osan kantava motiivi, jota muunnellaan osan kuluessa tai se esiintyy erilaisissa orkesteriasuissa, luulisin, mutta kun en ole mikään musiikkitieteilijä, johtopäätökseni perustuvat vain amatöörin hätäisellä paneutumisella tehtyihin havaintoihin, jotka saattavat olla pelkkää mutua.
 
Olen tainnut mainita tämän joskus aiemminkin, mutta rintamalla taistellessaan Saikkola kuunteli teltassa venäjän tykistökeskityksen aikana matkaradiosta musiikkia, joka kuulosti tutulta, ja hän tunnisti sen omaksi kuvia karjalasta orkesterisarjakseen, ja jonka kuuluvuus oli mainio syrjäisestä sijainnista ja tykkien jylinästä huolimatta.
 
Saikkolasta on suomalaisia säveltäjiä kirjassa hieno valokuva, jossa hän kulkee juoksuhaudassa suomalainen sotilaskypärä päässään. Onneksemme hän selvisi sodasta hengissä ja rikastutti muutoin aika kapeaa orkesterikirjallisuuttamme lukuisilla mestariteoksillaan, joita tämä aika ei tunnu juuri arvostavan, vaan sen sijaan paljon huonompaa atonaalista musiikkia, mutta ehkä Saikkolan aika on vielä tuleva ja hänen tuotantoa tullaan nostamaan esiin unohduksen yöstä, jonka se kieltämättä ansaitsee korkeiden musiikillisten kvaliteettiensa ansiosta, jotka kohottavat sen keskeiseen asemaan maamme säveltaiteessa.
 
Oma isänikin taisteli it tykistössä Koirinojan linjalla, jossa myös Saikkola suoritti rintamamiespalvelustaan, isän tietämättä mitään siitä, että jalkaväessä soti suuri säveltäjä, sillä kukapa hänen urotöistään säveltaiteen alalla on vielä tänä päivänäkään kuullut, minäkin vain vaikuttavan Karjala palaa sävelrunon, ja hän on pysynyt ajallemme suurena tuntemattomana monista vaikuttavista ja äänitteille tallentamattomista sinfonioistaan ja oopperoistaan huolimatta, vaikka hänen teoksensa kuuluivat orkestereiden ohjelmistoon joskus menneinä aikoina. Monet nuoret ja lahjakkaat suomalaissäveltäjät kaatuivat taistelussa mm. Truvor Svento talvisodassa Taipaleenjoella. Hänkin oli säveltänyt vaikuttavan Tshaikovski vaikutteisen sinfonian, joka on saanut hyvät arvostelut osakseen.