Klassinen ›

Funkånaut: KEPAP KOMPPI ja kunnon tykitys eikä mitään hissuttelua tai läpsyttelyä. Niillä lähtee.
 
Vakavammin ottaen se, että siinä on jotakin, miksi palata takaisin. Vähän hölmöä sinänsä verrata suoraan vaikka Mozartin, Dvorakin, Stravinskyn ja vaikka modernimpien säveltäjien teoksia toisiinsa, ja etsiä niistä jotakin yksittäistö yhdistävää tekijää, mikä tekee sinfoniosta x bängereitä ja samojen säveltäjien toisista teoksista ei.
 
Hankala niitä on oikeastaan verratakaan keskenään, koska jokainen niistä liittyy eri aikoina vallinneeseen erilaiseen musiikinhistorialliseen tyylikauteen, joissa oli vallalla erilaiset tyyli-ihanteet, Mozartin edustaessa wieniläisklassismia, Dvorak slaavilaista täysromantiikkaa ja Stravinsky, joka edusti useita eri tyylipyrkimyksiä ja tekniikoita, liittyy sinfonioillaan uusklassismiin, mutta hänen ja esim. Sulho Rannan uusklassiset sinfoniat eroavat toisistaan kuin yö ja päivä jälkimmäisen jättäessä Semplica sinfonian osalta tunnelmiltaan hyvin romanttisen vaikutelman, josta uusklassisia piirteitä saa hakemalla hakea ( Piccola sinfoniasta niitä löytyy enemmän), minun mielestäni, paitsi ehkä joutuisassa ja touhukkaassa, turmeltumatonta henkeä tulvivassa klassisessa rondossa, jossa on paikoin välimerellisiäkin sävyjä ja espanjalaista paikallisväriä, joka ehkä kertoo rannan Euroopan matkallaan saamista runsaista vaikutteista, jotka ovat Hedelmöittäneet sinfonian sanontaa.
 
Kuulija saattaa pistää merkille Haydnin eräästä Lontoon sinfoniasta peräisin olevan sitaatin, joka lienee alitajuinen laina muutoin aitoa tunnelmaa henkivässä tunteikkaassa hitaassa osassa, jossa voi jopa aavistella Samuel Barberin hiukan myöhemmin sävelletyn kuuluisan Adagion ennakointia oboesoolossa, kun patarumpujen mahtavasti takovassa osan huippukohdassa aavistelee vaskikuorojen sibeliaanisessa soinnissa tämän D duuri sinfonian loppunousua, muutoin niin omaleimaisen tunteen hehkuttama kuin kriitikoilta suitsutusta saanut osa onkin, jota voi pitää kaiken katoavaisuuden sekä elämän raadollisuuden ja kauneuden symbolina.
 
Scherzo, valssi tai ländler osa puolestaan on jotenkin mahlermainen. Avausosa etenee aluksi hiukan hapuillen, kangerrellen ja kömpelösti puupuhallinten esittämästä mieleenpainuvan kauniista teemasta huolimatta, mutta on silti kohottavan kaunis ja vaikuttava heikkouksistaan huolimatta, sillä kun välttämättömät vähennykset on tehty jäljelle jää rantalaisen lumon maailma, joka valloittaa kuulijansa kauneudellaan ja tenhovoimallaan, Äkillinen forte fortissimo saattaa säikäyttää kuulijan avausosassa vaivihkaa diminuendoon vaipuvassa kohdassa.
 
Olavi Pesonen sen sijaan yhdistelee ilmeisesti sota ajan kauhuja muistelevissa sinfonioissaan perinteisiä ja moderneja tyylikeinoja suosien polyfoniaa ja fuugatekniikkaa, kuten Jouko Tolonenkin paikoin Bachia ja paikoin Bartokia muistuttavassa sinfoniassaan, joka on maustettu ripauksella Sibeliusta, sillä Sibeliuksen 4. sinfoniastahan tuo sinfonia on inspiraationsa ammetanutkin, vaikka minun mielestäni paikoin tunnelmiltaan sitä tummempi ja vahvempikin teos, jota voinee pitää henkilökohtaisena tilityksenä ja tuo mieleen eräiltä kohdiltaan surrealistisen maalauksen vaikka onkin lineaarisen polyfonian sävyttämä ja minimalismia enteilevä, säveltäjän katsellessa alun polyfonisessa kudelmassa meitä "syvin ja vakavin silmin" ( sitaatti Bachin tai oliko Brucknerin elämäkerrasta Sävelten mestareita kirjasta).
 
Minusta jonkin teoksen herättämä tunne ja sen välittämä vahva ja aito tunnelma tekee teoksesta bängerin mutta on myös mahdollista, että jostakin teoksesta on tekijän tunnettuuden myötä voinut tulla bängeri ilman mainittavia musiikillisia ansioita rytmistä draivia ehkä lukuun ottamatta ja jättää varjoonsa jonkun kollegansa tunnevoimaisemman luomuksen koska hän ei ole säveltäjänä yhtä tunnettu ja kuuluisa nimi, eikä romantiikka ole enää muodissa.
 
Vaikka Rannan monet laulut ovat saavuttaneet vahvan aseman suomalaisten sydämissä ja niitä voi siksi kutsua tietyllä tavalla bängereiksi, jollainen Oili Siikaniemen laulama Rarahukin oli aikoinaan, kuten myös muutoin paikoin polyfoniselta kudokseltaan tiheästä, mutta myös kansanlaulunomaista diatonista yksinkertaisuutta henkivästä 4. Oratorio volgare sinfoniasta peräisin oleva pieni kansanlaulukin on, jota Veskukin on laulanut, ovat hänen laajat, vaikkakin unohdetut, orkesteriteoksensa kuitenkin kunnianhimoisempia ja tärkeämpiä teoksia hänen tuotannossaan Klamin erityisen kärkevästä kritiikistä huolimatta niitä kohtaan, kuten Sinfonia programmaticaa ajatellen, jossa hän näki sävellysteknisiä puutteita ja sisällöllistä heikkoutta.
 
Klami olikin kriittisempi opiskelutoveriaan ja kilpailevaa säveltäjäkollegaansa kuin muita säveltäjiä kohtaan paneutuessaan arvostelemaan erityisen huolellisesti ja ankarasti juuri ja nimenomaan Rannan teoksia, kuten Jyväskylän yliopiston Klamin musiikkiestetiikkaa koskevasta tutkielmasta ilmenee, mutta esimerkiksi Larssonin e molli sinfonian saama hehkutus tuntuu sen heppoisiin kvaliteetteihin nähden käsittämättömältä ja osoittaa, ettei Klami aina ollut objektiivinen arvioissaan, sillä Larssonin sinfonia ei ole muodonkäsittelyltään kaikkein moitteettomin ja ihanteellisin, jota Klamin mielestä nimenomaan Nielsen ja Larssonkin sinfoniassaan oli, vaan varsin kömpelö ja jossain määrin muotopuoli teos, joka ei myöskään pintapuolisten tunnelmien takia vakuuta mitenkään syvällisenä teoksena, vaan on värikkäästä ja kieltämättä sinänsä ammattitaitoisesta orkesterinkäsittelystään ja dramaattisesta avauksestaan huolimatta tyypillisen lyyrikko sinfonikon säveltämä, jossa voi havaita hieman Schubertinkin vaikutusta ja joka, siis Larsson, ei kyennyt juuri kehittelemään kerran keksimiään lyyrissävyisiä ja varsin heppoisia ja keveitä mutta kieltämättä viehättäviä ja tarttuviakin teemojaan, vaikka ehkä Klami näki asian toisin, tai kirjoittamaan edes juoksevaa allegroa, jos eivät aina suomalaisetkaan kollegansa, Klamin kutsuessa Larssonin e molli sinfoniaa "suureksi ja vaikuttavaksi" sinfoniaksi, mitä se perinpohjaisemman tutustumisen jälkeen ei kuitenkaan ole, vaan on syystäkin historian unohtama ja mittasuhteiltaan tarpeettomasti venytetty teos, jonka verrattain laajoihin mittasuhteisiin sen avausosien melko ohueksi jäävä luonteeltaan lyyrillinen materiaali ei riitä, mutta tämän pastoraalisarja on pirteä ja raikas teos, joka puolustaa hyvin paikkaansa repertoaarissa, vaikka muuan kriitikko totesi ettei se pärjää kilpailussa edes Sibeliuksen näytelmämusiikille Pelleas ja Melisande.
 
Melko erikoinen on myös Klamin käsitys ruotsalaisista yleensä keveän ja hupailevan musiikin säveltäjinä, niin vakavia ja myrskyisiä sinfonioita kuin Rangströmkin on kirjoittanut ja jota säveltäjää Sibeliuskin piti arvossaan mukaan luettuna Stenhammar ja Alfven, jotka ovat säveltäneet ensiluokkaisia kyseisen lajityypin teoksia.