Klassinen ›

Henri Henri Olavi: Minusta siinä ei ole mitään ihmeellistä. Suuri yleisö ei kuuntele lainkaan klassista ja tuntee maksimissaan pari säveltäjää ja teosta, jos niinkään paljoa. Jos tilannetta haluaa muuttaa, pitäisi klassista kuunteluttaa jo pienille lapsille systemaattisesti sekä koulussa, että kotona satakertaisesti enemmän kuin nykyään.
 
Sehän olisi hyvä idea, jota en itse tullut lainkaan edes ajatelleeksi, mutta luulenpa tosiaan, että ihmiset ovat vieraantuneet ja etääntyneet klassisesta musiikista ja kuuntelevat mieluummin poppia, mutta koska repertoaari on niin kapea näin suomalaisittain ei opetussuunnitelmassakaan oteta huomioon monia ohjelmistosta kadonneita hyviä ja ilmaisuvoimaisia säveltäjiä niin että niitä kuuntelutettaisiin oppitunneilla vaan opetusaika käytetään vain tutuimpien säveltäjien soittamiseen kuten hyvin muistan omalta kouluajalta.
 
Olen lukenut että korkeakoulutettujen keskuudessa klassinen musiikki on suositumpaa kuin muun väestön vaikka itsekään en kuulu siihen joukkoon kun en milloinkaan päässyt yliopistoon kun en läpäissyt pääsykoetta vaikka olin äärimmäisen hyvin valmistautunut ja lukenut pääsykokeisiin mutta aika loppui kesken enkä ehtinyt kirjoittaa muistissa ollutta esseevastausta kokonaan paperille joka koski loogista empirismiä ja sain vain 9-.
 
Tarkoitin kuitenkin lähinnä sitä, että minusta on suoranainen ihme, että olen löytänyt sellaisten minulle aiemmin tuntemattomien säveltäjien musiikkia, josta en ollut ennen kuullut puhuttavankaan ja korkeintaan saattanut pistää nimen merkille musiikkitietosanakirjaa lukiessa ja saadessani sitten kuulla tällaisen säveltäjän musiikkia, se onkin vaikuttanut tunteisiin paljon voimakkaammin kuin joidenkin minulle entuudestaan paljon tutumpien säveltäjien musiikki joka nauttii yleismaailmallista suosiota ja on siksi suuri paradoksi.
 
Minullekaan tuo klassisen musiikin pelkkä kuunteleminen sinällään ei enää tuota nautintoa niin suuressa määrin kuin sen elämysperäinen vastaanottaminen koko kehon tai ainakin pään ja rintakehän seudulla koettuina pakahduttavina tuntemuksina, vaikkakaan en kykene kokemaan enää niin voimakasta katharsista musiikista kuin nuorempana musiikkia vielä nykyistäkin kokonaisvaltaisemmin kuunnellessani, musiikin emotionaalisen vaikutuksen tuntuessa munaskuissa saakka, mutta ilman tätä emotionaalista ulottuvuutta musiikin kuuntelu jäisi pinnalliseksi ajanvietteeksi, joka ei tuottaisi niin paljon nautintoa kuin musiikin syväluotaava kuuntelu tuottaa musiikillisten kokemusten tuodessa paljon sisältöä elämään.
 
Mikäli muistan oikein niin siinä Finlandia palkitussa ja modernia musiikkia käsittelevässä musiikkikirjassakin puhutaan siitä että modernimpaakin musiikkia kuunnellessa on tärkeintä se kokemus jonka musiikki tuottaa kuulijalleen, ts. se miltä musiikki tuntuu sisimmässä vaikka itse olen hyvin skeptinen sen suhteen että modernimpi nykymusiikki voisi ylimalkaan vaikuttaa kuulijan tunteisiin siten kuin sanokaamme vaikka tonaalinen musiikki.

Suomen säveltaiteesta on syntynyt kliseemäinen kuva, jonka mukaan yksi ainoa säveltäjä dominoi sinfonioillaan täysin koko suomen musiikkielämää ja muut säveltäjät, joiden sinfonioita harva se päivä soitetaan, ovat hänen suvereeniin asemaansa nähden täysin alisteisessa asemassa suomen säveltaiteen historiassa, jäädessään joko hänen varjoonsa tai täysin unohduksiin ja ainoastaan tämän säveltäjän sinfoniatuotanto mielletään yleisesti suomalaisen sinfoniakirjallisuuden suvereeniksi huipentumaksi ja triumfiksi, mitä se ei millään muotoa ole, sillä on aivan ilmeistä, monien unohdettujen säveltäjien sinfonioihin perinpohjin tutustuttuani, että sinfonia sävellysmuotona kehittyi vielä pitkään ja otti edistysaskeleita hänen jälkeensäkin ja saavutti mielestäni sekä jo Melartinissa, että myöhemmin monien muiden sinfonikkojen tuotannossa sellaisen syvyyden ja kauneuden, joihin ei suomessa ollut Melartinia ja ehkä Fredrik Isacssonia, Madetojaa, Ermst Lingon Kavaljeeria tai Törnuddin Sisyfosta lukuun ottamatta ennen ylletty, jos ajatellaan vaikka Olavi Pesosen, Sulho Rannan, Nils Eric Fougstedtin, Kalervo Tuukkasen, Erkki Aaltosen, Erik Fordellin, Usko Meriläisen, Joonas Kokkosen, Paavo Heinisen, Tauno Pylkkäsen, Helvi Leiviskän ja ehkä joitakin Lauri Saikkolan sinfonioita, kuten La Campale, ja joista eräät veivät sinfoniamuotoa kohti modernimpia ilmaisukeinoja ja uudistivat sen tonaalista sanastoa atonaalisen kieliopin hyväksi, jos vaikka ajatellaan Aaltosen Hiroshima sinfoniaa, joka sisältää jo dodekafoniaan asti kurkottavan varsin atonaalisen fuugateeman tai Kokkosen 2. sinfoniaa, mutta Meriläisen ja Heinisen sinfoniat edustavat dodekafonian ohella jo jälkisarjallista tyyliä ja karakteritekniikkaa varsinkin ensin mainitulla modernistilla.
 
Paavo Heininen, joka rekonstruoi muutamia Aarre Merikannon silvottuja partituureja totesi, että Aarre merikanto radikaalin kautensa tuotannollaan on suomen musiikin kulmakivi, ja vaikka sinfonikkona hän ei ole etevimmillään, hänen sinfoninen fantasiansa kuuluu suomen merkittävimpiin sävelteoksiin.
 
Suomen musiikkiperintö on paljon rikkaampi, kuin mitä suppeasta ohjelmistosta päätellen voisi koskaan otaksua ja suomen sinfoniakirjallisuus suorastaan ehtymätön lähde toinen toistaan vaikuttavampia teoksia, vaikka heikompiakin sinfonioita näköjään joukkoon mahtuu, palkittujakin sellaisia, ja tästä huolimatta on suuri paradoksi ja mysteeri kuinka emotionaalisella voimalla mitattuna juuri ne kaikkein vaisuimmat ja köyhimmät sinfoniat ovat valloittaneet repertoaariin, mutta selittyy paitsi kyseisten säveltäjien jo varhain hankkimalla suurella suosiolla, että ennen muuta sillä, että suomen musiikin uudisraivaajina ja pioneereina näillä on itseoikeutettu asema repertoaarissa niin epäoikeudenmukaista kuin se onkin aikakauden ja myöhempien aikojen muita hyviä tai jopa parempia säveltäjiä kohtaan, joiden musiikki on kokonaan kadonnut repertoaarista ja sen myötä olemme menettäneet mahdollisuuden nauttia erinomaisen kohottavista ja kauniista sinfonioista.
 
Mutta suuri paradoksi onkin se, miksi myös ylläpitävät ja jopa merkittävät teokset joutuvat kaanonin katveeseen ja syrjäytetyksi konserttiohjelmasta mikäli syy ei piile itse musiikissa, vaan usein jossakin muissa tekijöissä, joita on asiaan perehtymättömän ja ammattikuntaan kuulumattoman vaikea arvailla, ellei kyse ole pelkästään ohjelmiston kantovoimaan, yksinapaiseen musiikkipolitiikkaan, säveltäjän lyhyeen elinikään tai byrokratiaan liittyvistä kysymyksistä, taikka johdu siitä, ettei näiden nyttemmin unohdettujen teosten todellista merkitystä ja painoarvoa suomen säveltaiteen historiassa ja sinfoniakirjallisuudessa ole aikanaan oivallettu, silloin kun ne saivat ensiesityksensä esim. HKO:n konsertissa ja hukkuivat massaan, jolle ei voinut ennustaa pitkää elinkaarta, vaikka esim. Fougstedtin oli paitsi valloittava persoonallisuus, arvostettu pedagogi niin myös suosittu kapellimestari ja ihme kyllä myös suosittu säveltäjä.
 
Sanon näin, "ihme kyllä", koska sittemmin hänenkin tuotantonsa on joutunut vallan unohduksiin ja vain tilapäisesti esim. sinfoninen preludi Uhmaaja soi Avanti Sota konsertissa taannoin.
 
Uskoisinkin että ne säveltäjät pysyvät repertoaarissa, jotka. kuten Jean Sibelius, ovat saavuttaneet riittävän varhaisessa vaiheessa maamme historiassa vankkumattoman aseman säveltaiteen kaanonissa ja ehkä vielä omalla panoksellaan ottivat kantaa suomen itsenäistymispyrkimyksiin ja täten liittyvät joillakin teoksillaan suomen kohtalon hetkiin itsenäistymisen aikana, sekä jo aiemmin kansallisen heräämisen aikana, jolloin kasvoi vahva tunne oman kulttuurisen identiteetin luomisesta ja johon Sibeliuskin loi oman vahvan panoksen kantamalla niin sanotusti kortensa kekoon omalta osaltaan kansallistunnetta pönkittäen ja vahvistaen, sekä luoden sille oman musiikillisen hahmonsa ja karakterin, jossa soi tunnistettavissa oleva suomalainen sävel ja joka tästä syystä puhuttelee yhä niin vahvasti suomalaisia ja ikään kuin osoittaa tien heidän juurilleen ja alkuperäänsä, jossa he tuntevat olevansa kuin kotonaan suomalaisina ja suomalaisuutta henkivän maan kansalaisina.
 
Minusta tämäkään ei kuitenkaan ole riittävä peruste sille, miksi vain tämänkaltaisen suomen symboliksi mielletyn säveltäjän musiikkia ja sinfonioita suositaan konserttiohjelmistossa muiden kelpo säveltäjien kustannuksella, vaikka hänen sinfoniansa olisivat joidenkin mielestä pelkästään orgaanisen temaattisen kasvuprosessin ja aiheiden välisen syvän logiikan, muttei niinkään emotionaalisen voiman, puolesta kohotettu kyseisen sävellysmuodon ensiluokkaisiksi ja ylivertaisiksi edustajiksi ja säveltäjänä häntä pidettäisiin universaalina hahmona, jonka suosio on yleismaailmallisestikin vankkumaton ja kaikesta paistaa läpi hillitön tarve kuvainpalvontaan ja henkilökulttiin, jossa kilpailussa eivät tuntemattomat ja historian unohtamat säveltäjämestarit pärjää, vaan taiteellista arvoa mitataan ulkomusiikillisilla kriteereillä ja tekijöillä, eikä muiden menneisyyden säveltäjien puhdas taiteellinen tuloskaan riitä, eikä sitä edes kyetä havaitsemaan ja arvostamaan riittävän usein, vaan jonkin säveltäjän nauttima henkilökultti estää kuulemasta muiden säveltäjien teosten musiikillista laadukkuutta, koska sankarilla ei voi olla tasaveroisia kilpailijoita ja haastajia ja koska näitä vähemmän respektaabeleita säveltäjiä verrataan jatkuvasti mukamas suurimpaan ja ihannoiduimpaan kaikista ja sillä perusteella heidät hylätään keskinkertaisuuden ja plagioinnin leima otsassa ikuiseen unohdukseen, vaikka faktat puhuisivat muuta, eikä heidän teostensa esittämiseen koeta näin minkäänlaista tarvetta niiden uudelleen arvioimisesta puhumattakaan, vaan ne syrjäytetään ikään kuin olan kohautuksella ja nenän nyrpistyksellä, jollainen on esim. ollut Tuukkasen kohtalo meidän aikanamme sinfonikkona, epäajanmukaisuudesta ja anakronistisuudesta johtuen meidän kaikkia musiikkityylejä kohtaan avarakatseisempana ja sallivampana aikanakin, muttei hänen persoonallisia muotoratkaisujaan ja postromanttista Klami traditioon liittyvää tunne-ja lumovoimaista sinfonikkouttaan arvosteta tyyliaikakausien väliinputoajana niin paljoa, että se ylittäisi esityskynnyksen sinfoniaorkestereiden ohjelmistossa siten, kuin esim. Helvi Leiviskän sinfoniat nykyään, niin vaikuttava teos kuin Tuukkasen Meri sinfoniakin on.
 
Mutta esim. eräästä baletista tunnetulla säveltäjällä, joka on yhtä lailla unohdettu säveltäjä, on 20 luvun modernistien rohkeimpiin luomuksiin verrattava 5 osainen Sinfonisia tuokioita orkesterille, joka sai aikoinaan länsinaapurissa erinomaisen vastaanoton, ja josta ylellä on kantanauhatallenne, mutta jota ei ole soitettu miesmuistiin, sen enempää' radiossa kuin konsertissakaa, vaan on hautautunut muioden unohdettujen teosten ohella arkistojen kätköihin.