Elektroniikka ja soitinrakennus ›

Vahvistimen lähtöteho määritellään siten, että se on lähtöteho kun signaalin harmooninen särö on 1%. Kun transistorivahvistimen volumea käännetään lisää, vahvistin on lähes heti "tukossa", kun taas putkivahvistin soi edelleen kauniisti, koska putken ominaiskäyrä kyllästyy vähitellen. Lisäksi putken ominaiskäyrä on epäsymmetrinen ja se tuottaa parillisia harmoonisia, jotka korvaan kuulostavat mukavammilta kuin transistorivahvistimen äkillisen ylikuormittumisen tuottamat parittomat harmooniset.
 
Itse asiassa ominaisuuksiensa vuoksi putkivahvistin ei ole pelkkä vahvistin, vaan se on oleellinen osa soitinta.

EeLei: Vahvistimen lähtöteho määritellään siten, että se on lähtöteho kun signaalin harmooninen särö on 1%. Kun transistorivahvistimen volumea käännetään lisää, vahvistin on lähes heti "tukossa", kun taas putkivahvistin soi edelleen kauniisti, koska putken ominaiskäyrä kyllästyy vähitellen. Lisäksi putken ominaiskäyrä on epäsymmetrinen ja se tuottaa parillisia harmoonisia, jotka korvaan kuulostavat mukavammilta kuin transistorivahvistimen äkillisen ylikuormittumisen tuottamat parittomat harmooniset.
 
Itse asiassa ominaisuuksiensa vuoksi putkivahvistin ei ole pelkkä vahvistin, vaan se on oleellinen osa soitinta.
 
Asia selvä.

Koska watteja on hyvin tarjolla tätä nykyä, transistoroitu tai putkistoroitu vahvistin on jossain määrin vapaa valinta. Alueella 500 W - 1 kW on paljon tarjontaa. Tehomielessä päätteen rajoille tuskin tarvitsee enää edes mennä. Jokaisen vahvistimen saundi on toki erilainen ja kun kaappi lisätään perään, saundimaailmaa löytyy.
 
Putkistoroidun päätteen särömaailma on tietty yksi asia mutta trankuissakin on säröön nätisti reagoivia värkkejä. Vielä 1800-luvulla asia oli toisin. Jatkakaa harjoituksia.

Haluaisin nähdä sen kitara/instrumenttivahvistimen jonka teho ilmoitetaan 1% säröllä :=)

nightbird: Haluaisin nähdä sen kitara/instrumenttivahvistimen jonka teho ilmoitetaan 1% säröllä :=)
 
Aloittaja lie lukenut jotain vanhahkoa hifiartikkelia :)
 
Tuohon harmonisten säröjen erilaisuuteen uskoin aikoinaan itsekin mutta eikös sekin juttu ole jo todistettu epämääräiseksi yleistykseksi?

Moi.
 
EeLei: Vahvistimen lähtöteho määritellään siten, että se on lähtöteho kun signaalin harmooninen särö on 1%. Kun transistorivahvistimen volumea käännetään lisää, vahvistin on lähes heti "tukossa", kun taas putkivahvistin soi edelleen kauniisti, koska putken ominaiskäyrä kyllästyy vähitellen. Lisäksi putken ominaiskäyrä on epäsymmetrinen ja se tuottaa parillisia harmoonisia, jotka korvaan kuulostavat mukavammilta kuin transistorivahvistimen äkillisen ylikuormittumisen tuottamat parittomat harmooniset.
 
Onpas taas yhteen aloitukseen osunut rutkasti yleistyksiä ja räikeitä yksinkertaistuksia :/.
Syytä moiseen voi vain arvailla.
 
EDIT: Yleistyksillä harhauttaminen onnistui, ja otsikon kommenttiin unohtui vastata :D.
Watti on watti, joten kaikkien muiden parametrien pysyessä samana, samantehoisten (samoilla mittausstandardeilla määriteltyjen) vahvistimien tuottama äänenvoimakkuus on sama, oli päätelaitekomponenttina putki, transistori, tai joku eksoottisempi kikare.
 
Vaikka putken yliohjaus pääsääntöisesti korvalle miellyttävä(mpi) onkin, aniharvoin kaiuttimeen syötetty teho kuitenkaan edes tuplaantuu jolloin saman nimellistehon omaavien päätevahvistinasteiden äänenvoimakkuuksien ero olisi vasta 3dB, eli valtaosa koehenkilöistä aistii jollain tietyllä taajuuskaistalla muutokseksi, pieni osa ei.
 

 
Tldr: Kirjallisuutta ja netti-infoa aiheen ympäriltä löytyy paljon, niihin on syytä tutustua jos asia kiinnostaa ;).
 
Suomen kielellä hivenen heikosti joten lontoon tai herrakansan kielen ymmärtämisen sujuvuus on avainasemassa, mutta:
 
A.M. Kuusela: Äänitaajuisten jännitteiden Vahvistimet
 
on edelleen instrumenttivahvistinten pääteasteiden näkökulmasta yhtä ajantasainen kuin -63 kun markkinoille ilmaantui, vaikka suoraankytkettyjä matalaimpedanssisia transistoritopologioita ymmärrettävästä syystä vähemmän käsitelläänkin.
Korkeaimpedanssisia muuntajakytkettyjä kyllä.
 

 

 
THD (yleensä todellisuudessa THD+N vaikkei erikseen ilmoitetakaan) arvo ei yksinään kerro tuon taivaallista tehosta ellei tiedossa ole mittausstandardi jota käytetään.
THD vaihtelee instrumenttivahvistimissakin ~0.1~10% välillä, topologiasta ja sen perusteella usein valkkautuneesta standardista riippuen.
Huomattavan yleistä on kuitenkin olla ilmoittamatta sen enempää säröä kuin standardiakaan, mutta onneksi valmistajasta jo pystyy "lukemaan" mitä teho oikeasti tarkoittaa.
 
Vielä 70-luvulla joissain mittausstandardeissa käytetyistä 1/2/3 (esim. SEN 36 2%/3%/5%) alaluokista on pitkälti luovuttu, mutta tokihan noitakin käyttäen vahvistimen tehon voi määritellä jos haluaa.
 
Teeseitsemittaajan alle ~40MHz skoopilla ja 1KHz testisignaalilla särömittaritta mitattu "teho" jossa määrittelyn pohjana on aaltomuodon huipun leikkautuminen, on hivenen topologiasta ja päätelaitteiden iästä/kunnosta riippuen THD:ltään luokkaa 2-5%.
Resoluutio ei yksinkertaisesti parempaan taivu, eikä yleensä toki ole tarviskaan.
Särömittaus on nykyään helppo suorittaa tietokonepohjaisesti, jos ylipäätään tuntee moiseen tarvetta.
 

 
Yksinkertaistus päätelaitteen jyrkästä vaikutuksesta särösoundiin ja äänenlaadun kastituksesta on jo kolmisen vuosikymmentä ollut täyttä kukkua.
Ja jo pitkään aieminkin oli markkinoille satunnaisesti pukattu käyttökelvottomasti säröytyviä putkivahvistimia, kuten nätisti säröytyviä transistorivahvistimiakin.
 
Ruma/nätti säröytyminen on tietysti kovasti subjektiivinen juttu, mutta ainakin omaan korvaan vaikkapa Fenderin UL-topologiat vastaavat särökäyttäytymiseltään lähinnä parhaimmillaankin keskinkertaisia trankkulaitteita, ja onnistuneet (epäonnistuneitakin toki markkinoilla oli) MosFet trankkupäätteet keskinkertaisia putkilaitteita.
Kumpaisissakaan ei ostokriteerinä yleensä kuitenkaan ollut hyvät päätesärösoundit vaan aivan muut jutut, joten asialla ei oikeasti ollut minkäänlaista merkitystä.
 
OTL-putkitopologian instrumenttivahvistimia en ainakaan itse tiedä ennenvanhaan tehdyn, ovat nykyajan suuntauksia.
Eivätkä nykyäänkään ole kaupallisia, lähinnä harrasterakentelua.
Noissakaan särökäyttäytyminen ei yleensä ole päälimmäisenä topologianvalintakriteerinä ;).
 
Putken yliohjaaminen lineaarisen alueen ulkopuolelle toki tuottaa parillisia harmonisia (ja syntyy niitä trankuissakin), mutta nuo parilliset harmoniset pääsevät kajariin asti vain SE vahvistintopologioissa, eli käytännössä MI-puolella A-luokan putkivahvareissa.
Vuorovaihemuuntajassa (PP-topologiat) nuo parilliset pääsääntöisesti kumoavat toisensa, kuten kytkentä- ja toimintaperiaatteestakin voi päätellä.
 
Aivan kuten humbucker mikrofoneissakin, päätemuuntajan ensiökäämien käämintätavalla ja/tai putkipuoliskojen ohjauksen epäsymmetrisyydellä voidaan parillisten harmonisten määrään vaikuttaa huomattavastikin jos niin halutaan.
 
T:Samuli

EeLei: Vahvistimen lähtöteho määritellään siten, että sitä on tarpeeksi ajatellen kaiuttimia joita kyseisen vahvistimen on tarkoitus käskyttää. Äänen voimakkuushan tulee kaiuttimesta. Jos vahvistin itsessään pitää ääntä sitä ei yleisesti pidetä toivottavana tai ainakaan hyvänä ominaisuutena.
 
Mutta mikäli esim. kitara-, basso- tai vaikka huuliharppuvahvistimen tuottamaa ääntä halutaan vahvistaa paremmin yleisön kuultavaksi niin niiden kaiuttimien eteen on perinteisesti tökätty mikrofoni, jossa ei välttämättä ole putkea ja jolla ääni on viety isompaan äänentoistojärjestelmään jossa on monasti useampia kaiuttimia ja vahvistimia. Semmoisia vahvistimia jotka tuottavat mieluusti riittävän määrän vahvistettua signaalia mahdollisimman vähällä säröllä.
Esimerkiksi tuommoisen avulla äänenvoimakkuutta on perinteisesti saatu kasvatettua melko hyvin tuloksin..
http://docs.australianmonitor.com.a … alian%20Monitor/AM1600-Brochure.pdf
Pienehkönä haittapuolena on pidettävä kolmenkymmenen kilon painoa.
 
Itse asiassa ominaisuuksiensa vuoksi vahvistimet eivät ole pelkkä vahvistimia vaan ne ovat oleellinen osa roudausta.
Sen vuoksi nykyään yleisesti käytetään moderneja, paljon kevyempiä vahvistimia joissa ei niissäkään ole putkia eikä oikeastaan edes oikeaa roudaamisen tuntuakaan.

EeLei: Vahvistimen lähtöteho määritellään siten, että se on lähtöteho kun signaalin harmooninen särö on 1%. Kun transistorivahvistimen volumea käännetään lisää, vahvistin on lähes heti "tukossa", kun taas putkivahvistin soi edelleen kauniisti, koska putken ominaiskäyrä kyllästyy vähitellen.
 
Toi riippuu kyllä ihan hirveästi vahvistimista itsestään. Joku Peavey:n TransTube sarjan vahvistin esimerkiksi käyttäytyy ihan kuin mikäkin perus putkipääte. Ja jos vertaat sitä pentodi putken ominaiskäyrää transistoriin niin ne on kyllä pelottavan saman näköiset.
 
Taisi olla kasa yleistyksiä jotka ehkä vielä 80-luvun loppupuolella piti paikkansa. Nyt eletään kuitenkin 2020-lukua.
 
Lisäksi putken ominaiskäyrä on epäsymmetrinen ja se tuottaa parillisia harmoonisia, jotka korvaan kuulostavat mukavammilta kuin transistorivahvistimen äkillisen ylikuormittumisen tuottamat parittomat harmooniset.
 
Transistorin on kyllä kanssa. Jos teet kytkennän mikä tuottaa epäsymmetristä säröä niin ne harmoniset on parillisia JA parittomia. Pätee niin putkiin kuin transistoreihin.
 
Jos teet kytkennän joka tuottaa symmetristä säröä (esim push-pull pääteaste) niin se särö on lähinnä parittomia harmonisia. Pätee niin putkiin kuin transistoreihin
 
Itse asiassa ominaisuuksiensa vuoksi putkivahvistin ei ole pelkkä vahvistin, vaan se on oleellinen osa soitinta.
Samalla periaatteella suunnitellaan myös transistorikitaravahvistimet.

Kefiiri: Aloittaja lie lukenut jotain vanhahkoa hifiartikkelia :)
 
Tuohon harmonisten säröjen erilaisuuteen uskoin aikoinaan itsekin mutta eikös sekin juttu ole jo todistettu epämääräiseksi yleistykseksi?
 
Toi myyttihän on peräisin Russell Hamm:in artikkelista vuodelta 1973 joka vertaili paria SE putki mikkietusta pariin PP transistori mikkietuseen.
 
Vertailun ongelmat tuotiin esille jo hetimmiten vuonna 1973 mutta "rebuttal" artikkelit eivät ole niitä mitä putkivahvistimien ylistäjät tuppaisivat siteeraamaan. Mutta joo, koko hommahan on ollu lähtökohtaisestikin ihan pielessä. ...ja se on tiedetty jo about puoli vuosisataa.
 
Kun mietitään että epäsymmetrinen särö tuottaa sekä parillisia että parittomia harmonisia kerrannaisia, symmetrinen vain parittomia, ja intermodulaatiosärö (mitä esiintyy kaikkien sinikäyrää monimutkaisempien signaalien säröytyessä) tuottaa harmonisia kaikkien taajuuksien yhteen ja vähennyslasketuilla taajuuksilla voidaan "parittomien" ja "parillisten" konsepti heittää käytännössä romukoppaan; IM särö on ylivoimaisesti suurempaa kun modulaattoreina ovat niin parittomat kuin parillisetkin harmoniset.
 
Särön "pehmeyteenhän" (ja korkeampien harmonisten amplitudiin) sitten vaikuttaakin enemmän vaikka takaisinkytkentä. Joku avoimen silmukan transistoridifferentiaali klippaa taatusti pehmeämmin kuin perus yhteiskatodivahvistin puhumattakaan globaalissa silmukassa olevasta PP pentodipääteasteesta.
 
Mutta joo, p**apuhetta kyllä mahtuu paljon yleiseen keskusteluun putkivahvistimien toiminnasta ja ylivertaisuudesta. Kunpa nää "opettajat" joskus perehtyisivät oikeasti aiheeseen sen sijaan että copy paste:avat sisältöä.

Olen vähän samaa mieltä aloittajan kanssa siitä että putkivahvistin tuntuu minustakin enemmän soittimen osalta kuin moni transistoripäätteellä oleva vahvistin. Jotenkin putkivahvistimen ääni tuntuu ikäänkuin nojaavan soittoon. Transistorivahvistimella tai pa-kaiuttimen kautta esim. Iridiumin kanssa tuntuu että tämä linkki puuttuu ja ääni on tavallaan irrallaan soitosta. Soundi on hyvä, mutta siihen ei ole mukava soittaa.
 
Joskus selvittelinkin asiaa ja ainakin törmäsin termiin damping factor ja virta-/jännitevahvistimen eroihin (putki/monet transistorivahistimet). Idea meni jotenkin niin että transistorivahvistimet usein tarkoituksella suunnitellaan niin että niissä on korkea df, jotta ne ohjaisivat kartiota mahdollisimman tarkasti. Putkivahvistimen df taas on yleensä matala, mikä antaa kartion värähdellä omien ominaisuuksiensa mukaan. Kartion tarkka ohjaaminen ei kaikkien mielestä ole tarkoituksenmukaista eikä edes mahdollista. Tämä vaikuttaa aika isolta yksittäiseltä erolta. Ymmärtääkseni esim. Peaveyn Transtube pyrkii vaikuttamaan damping factoriin. Itsellä ei ole niistä kokemusta niin en tiedä miltä tuntuvat soittaa.
 
Onko asiantuntijoilla mahdollisuutta valaista df-juttuja tai kommentoida ylipäänsä soitettavuus-asioita?

Onko asiantuntijoilla mahdollisuutta valaista df-juttuja tai kommentoida ylipäänsä soitettavuus-asioita?
 
Joo. Tuostakin aiheesta on aika paljon väärää tietoa liikkeellä.
 
Lyhkäisyydessään: "hi-fi" ja "musiikki instrumenttien" (käytännössä kitara) vahvistimet suunnitellaan eri päämäärien mukaan joten yleistyksiä yhden suhteen ei kannata tehdä nojaten toiseen kategoriaan.
 
Damping Factor:in vaikutukset ja se miten DF:fää säädetään on tiedetty jo joskus 50-luvun alkupuolella joten luultavaa olisi ettei se ihan uusi juttu ole vahvistimien suunnittelijoille.
 
Eikä olekaan: Esim. Fender Super Showman sisälsi jo vuonna 1969 putkipäätteen "emuloinnin" joka perustui DF:n laskemiselle käyttäen hyväksi simppeliä kuormavirran negatiivista takaisinkytkentää. Vastaavaa piiriä on sitemmiten hyödynnetty aika yleisesti. Siitä tuli melkolailla vakiokamaa jo 80-luvun alussa (ellei jo aiemmin) ja jos poimit satunnaisesti minkä tahansa transistori KITARAvahvistimen 80-luvun puolen välin ja tämän päivän väliltä niin noin 90% varmuudella siitä löytyy putkia matkiva, DF:ää alentava kytkentä. Se ei ole mikään erikois ominaisuus.
 
Käytännössä alhainen DF korostaa alapäätä (kaiuttimen resonanssitaajuus) ja yläpäätä (induktanssi) joilla kuorma on nimellisarvoa korkeampi ja johtaa siksi suurempaan jännitteen vahvistukseen. Korkeampi "damping" tuottaa tasaisemman taajuusvasteen.
 
Eli, toisin on hifi vahvistimissa mihin ei yritetä ympätä ominaisuuksia jotka värittävät ääntä interaktiossa kaiutinkuorman kanssa tai ylipäätään toimivat vallan huonosti jos kuormassa on jakosuotimia. Myös putki HIFI vahvistimet (oikeat sellaiset) pyritään suunnittelemaan ton periaatteen mukaan.

teemu-t-k: Siitä tuli melkolailla vakiokamaa jo 80-luvun alussa (ellei jo aiemmin) ja jos poimit satunnaisesti minkä tahansa transistori KITARAvahvistimen 80-luvun puolen välin ja tämän päivän väliltä niin noin 90% varmuudella siitä löytyy putkia matkiva, DF:ää alentava kytkentä.
 
No otetaan vaikka Marshall 5210 80-luvun alkupuolelta niin siinä sitä ei (minun silmilläni katsottuna) ole.
 
Valvestateissa vuodesta -91 eteenpäin näyttää olevan. Päätellen alkuperäisestä prosyyristä jossa kehuttiin uutta tekniikkaa ja ylisanoilla ringing harmonicsia jne. ei tuota kytkentää ennen sitä Marshallin pajalla käytetty. Sittemmin ollut vakiokamaa toki, MG:stä löytyy myös.
 
Paljon melua strategisesti sijoitetusta yhdestä vastuksesta :)
 
Eipä sillä, ei näyttäisi tuota olevan esimerkiksi Voxin Pathfinder -sarjassa. Valvetronixin kytkistä en löytänyt nyt tähän hätään mutta muistaakseni siellä ei sitä myöskään ole - mitä hämmästelin aikanaan. Tai näin ainakin muistan.

s151669: No otetaan vaikka Marshall 5210 80-luvun alkupuolelta niin siinä sitä ei (minun silmilläni katsottuna) ole.
Ei ole ei. Löytyy kuitenkin esim. saman ajanjakson Crate/Ampeg, Fender, Peavey, Laney ja Randall vahvistimista. Vaikka varmasti löytyy lukuisia esimerkkejä vahvistimista missä tota ominaisuutta ei ole niin on ylivoimaisesti mun mielestä yleisempi ominaisuus kuin sen puuttuminen.
 
Valvestateissa vuodesta -91 eteenpäin näyttää olevan. Päätellen alkuperäisestä prosyyristä jossa kehuttiin uutta tekniikkaa ja ylisanoilla ringing harmonicsia jne. ei tuota kytkentää ennen sitä Marshallin pajalla käytetty. Sittemmin ollut vakiokamaa toki, MG:stä löytyy myös.
 
Tyypillistä on, että jokainen vahvistinvalmistaja markkinoi ton ominaisuuden "uutena" keksimänään joka on usein vielä se puuttuva linkki joka just nyt saa heidän vahvistimensa kuulostamaan autenttiselta putkivahvistimelta. Marshall teki sen verrattain myöhään.
 
Paljon melua strategisesti sijoitetusta yhdestä vastuksesta :)
 
Niinpä. Mun mielestä sen vaikutus on oikeesti aika hienovarainen. Paljon hyviä vahvistimia on tehty ilman, paljon huonoja sen kanssa. Ei ole mun mielestä mikään ratkaiseva ominaisuus joka saisi aikaan jotain ällistyttävää. Mut joo, yleisesti ottaen se on tosissaan ihan toimiva systeemi jäljentää putki(kitara)vahvistimien korkea antoimpedanssi ja sen vaikutus taajuusvasteeseen. Ja paljon luultua yleisempi ominaisuus transistori(kitara)vahvistimissa.
 
Eipä sillä, ei näyttäisi tuota olevan esimerkiksi Voxin Pathfinder -sarjassa. Valvetronixin kytkistä en löytänyt nyt tähän hätään mutta muistaakseni siellä ei sitä myöskään ole - mitä hämmästelin aikanaan. Tai näin ainakin muistan.
Virtatakaisinkytkentä löytyy kuitenkin niistä ihan ekoista 60-luvun transistori Voxeista. Niissä ei edes ole sitö perinteistä -jännite-takaisinkytkentää. ;-)
 
Valvetronixissa onkin itseasiassa jo paljon näppärämpi "transimpedance" -systeemi joka "peilaa" koko kaiutinkuorman impedanssin (skaalattuna vain korkeammaksi) 12AX7 push-pull vahvistinpiirin kuormaksi. Siinä on käytännössä miniversio tyypillisestä vuorovaihe putkipäätteen piiristä bias ja feedback säätöineen kaikkineen. Välissä on sitten transistori pääteaste että saadaan tehot kohdalleen. 60-luvun loppupuolelta on tultu hurjasti eteenpäin teknologiassa.

Tässä tuli paljon asiaa, kiitos.

Yksi yleensä unohdettu asia on kaiutin. Kaiuttimia on erilaisia ja eri laatuisia.
 
1) Kajarin herkkyys. Osa kaiuttimista tuottaa suuremman äänenpaineen pienemmällä teholla. Käytännössä siis sama vahvari, samoilla asetuksilla voi tuutata ihan eri voluumilla ääntä ulos.
 
2) Kajarin ääniprofiili (tone). Ihmisen korva reagoi eri taajuuksiin eri tavoin. Toiset taajuudet "kuulostavat" lujemmalta kuin toiset, vaikka ne soivat absoluuttisesti samalla voimakkuudella. Jos kaiutin painottaa äänen juuri näille alueille, voi se "kuulostaa" voimakkaammalta.
 
Tottakai voi testata samalla kajarilla, mutta usein näitä keskusteluja tulee tyylillä: "soitin joskus kaverin comboa 10v sitten ja vertaan sitä nyt tähän toiseen nuppiin, jota soitan 4x12 kaappiin ja mun mielestäni..."

Ai nii...
Koska tämä ei ole kitarakamapalsta vaan suuri wattikeskustelu, niin mieleeni juolahti et...
Parikytä vuotta sitten stressiklubi hankki aktiiviämyrit, oikein kelvolliset, pienet ja näppärät ja niistä lähti vallan kelvollista ääntä kuin pienestä kylästä.
Tehoa niissä oli muistaakseni 350W
Nykyään myytävissä vastaavissa saman hinta-laatul-kokouokan ämyreissä on jokseenkin poikkeuksetta kilowatin vahvistin.
Ääntä niistä ei lähde kuitenkaan yhtään enempää eikä se ainakaan hintahaitarin alapäässä ole yhtään parempaa.
Johtuuko tämä nyt siitä, että:
a) nykyiset watit on vaan tehottomampia verrattuna parinkymmenen vuoden takaisiin watteihin?
b) wateista sinällään ei voi päätellä äänen laadusta tai määrästä kovinkaan paljoa?

Taas kerran...
 
Watti kertoo tehosta tai sen kulutuksesta. Äänenvoimakkuutta mitataan desibeleillä (dB). Yksi Beli on siis hyvin kuultava ääni ja kymmenen Beliä runsaasti. 12 Beliä eli 120 dB on kipukynnyksellä.
 
Jos ajatellaan, että käytössä on 10-wattinen vahvistin+kaiutin ja halutaan ääntä reilusti lisää, kymmenkertaistetaan teho. Jos satawattisesta haluaa loikata seuraavaan äänenvoimakkuusluokkaan, vuorossa on kilowatin setti (jos herkkyydet ja muut parametrit pysyvät samalla hehtaarilla). Siksi nuo suuret watit tarjoavat lähinnä lisää headroomia.
 
Asia on niin vanha, että jaksan ihmetellä wattikeskusteluja. Äänenvoimakkuutta ei edelleenkään mitata wateissa, vaikka niillä ohut yhteys äänenvoimakkuuteen onkin. Sama asia impedanssien kanssa, puolittaminen ei lisää äänenpainetta käytännössä kuin aavistuksen. Usein eroa ei kuule.

ituvirtanen: Taas kerran... .
 
Jep.
Sillä minäkin ihmettelen näit äänen voimakkuuteen liittyviä wattikeskusteluja.

rintapek: Jep.
Sillä minäkin ihmettelen näit äänen voimakkuuteen liittyviä wattikeskusteluja.
 
No kun vahvarien tehot ilmoitetaan Watteina niin jotenkinhan niitä on vertailtava vaikka se ei onnistuisikaan.