Etno, proge, latin ›

velipesonen: Ajattelin ensin että en kirjoita Nick Masonin eilisestä keikasta mitään mutta yön yli mieleni tietenkin muuttui. Oikeastaan kahdesta syystä: siellä oli hauskojakin yksityiskohtia joita sietää tuoda esille ja joku muu kuitenkin kirjoittaa aiheesta jotain mikä on aiheellista ennalta kumota.
 
Maestro itse vaikutti hieman väsyneeltä ja vanhoille ihmisille jotenkin ominaiseen tapaan kiukkuiselta. Oletan että salin puolelle kaikki rummut olivat trigattuja eli että mikrofonin riittävän voimakas impulssi liipaisee tietokonetta joka tuottaa tietynlaisen määrämittaisen rumpua muistuttavan auditiivisen ilmiön.
 
Mutta mitäpä tuo haittasi, Nick Masonin hi-hatin polkeminen muuten muistutti varsin paljon Charlie Wattsin vastaavaa. Siitä ei triggaamisen takia kuultu salin puolelle juuri mitään, mitä on lupa pitää jonkinlaisena häväistyksenä. Samalla tuo voimakkaasti esittää että myös Mason on jazzmiehiä.
 
Kitaristi Lee Harrisin tekemisistä en löydä mitään moitittavaa; urkuristi Dom Bakkenin tehtävä oli joka tapauksessa mahdoton koska Rick Wrightia ei voi jäljitellä millään opilla kukaan. Basisti Guy Pratt sortuu vähän väliä ns. musikanttimaisuuteen joka on täydellinen antiteesi Roger Watersin spastisuudelle, jota olemme tottuneet pitämään Pink Floydin olennaispiirteenä. See Emily Playn instrumentaaliosuudessa Pratt esitti eirnomaisen John Entwistle -sitaatin; bassokulku noudatteli nuotti nuotilta kuuttatoista tahtia The Whon The Real Me -kappaleen alusta. Ja sehän sopi tietysti.
 
Kuulimme mm. singlen b-puolen Candy And a Currant Bun sekä Pink Floydilta aikoinaan EMIn kieltäytyessä julkaisematta jääneen kappaleen Vegetable Man. Astronomy Dominé oli täsmällisempi Floyd-toisinto kuin David Gimourin viimeisten parin vuosikymmenen aikaiset esitykset, mutta jäi kaipaamaan syvempää otetta; itse asiassa showmeininki oli eilisen Nick Mason -keikan paitsi miellyttävä lisäarvo myös kompastuskivi. Kenties liian monta asiaa jää liian pintaan.
 
Gary Kempin ääni ei välttämättä ollut parhaassa kunnossaan, mistä kertoo naukuva ja honottava tyyli, jota joku saatta pitää "cockneyna". Jos hän kerran osaa matkia Gilmouria kitarallaan välillä varsin hyvin, miksei hän laulullisesti - ihan tulkintaan painottuen - tee samoin.
 
Yhtye kaikkiaan oli ehkä kiukkuista nimimiestään lukuun ottamatta inspiroituneessa kuosissa ja esiintyi aavistuksen elävämmin kuin mitä saatavissa olevien tallenteiden nojalla olisi saattanut pelätä.
 
Täällä ei olla pahemmin Nick Masonin hienosta keikasta puhuttu, mutta päätinpä kommentoida sitä jälkijättöisesti, kun tänään vasta kirjauduin tälle koko sivustolle. Vaikka olen ollut kohtuullisen innoissani Masonin hienosta projektista, valtaisia odotuksia ei minullakaan silti keikalle ollut. Mutta ne täyttyivät moninkertaisesti ja keikka nousi toiseksi parhaaksi kaikista näkemistäni keikoista!! Toki paljon johtuu varmasti siitä, että poppoo soittaa juuri sitä minulle rakkainta Floydia! Toki minunkin PF-fanitus alkoi aikanaan Dark Sidestä, mutta vuosien aikana tuota levyä edeltävästä materiaalista on tullut minulle rakkainta! Siihen nähden, että mies sairastaa muistisairautta, rumpalointi oli vallan hyvää, en toki oivaltanut, että sitä olisi jotenkin manipuloitu. Guy Prattin ohjeistamisen toki panin merkille. Katsellessani aiempia taltioiteja kiertueelta minusta vaikutti, että miehen muisti oikeiden iskujen paikoista oli parantunut esim. Echoesissa. Minulle huippuhetkiä konsertissa olivat "Remember a Day" sekä "Atom Heart Mother"-suite, toki hienoja olivat myös esim. "Astronomy Domine", "Arnold Layne", "See Emily Play" sekä heikohkon Obscured By Cloudsin kohokohta "Burning Bridges". Näin Watersin Hartwallilla "Us & Them"-kiertueella, sekin oli erityisesti Animals-kappaleissa huippua, mutta kyllä Mason vei voiton!