Rock, pop, alternative ›

Joo perjantainahan pukkasi uutta albumia. Jotenkin jopa yllättävän vähän saanut huomiota vrt. keulamiehen ulkomusiikilliset edesottamukset männäkuukausilta/-vuosilta. Ehkä vähän epäreilukin lähtötilanne, mutta pakko se on myöntää ettei ole helppo rasti tarttua levyyn miettimättä, miten ihmeessä toisille sattuu ja tapahtuu enemmän kuin toisille.
 
Kommellukset sikseen, varmaan ihan yleinen konsensus on, että hard rock -revivalismihommissa kilpailu on julmetun kovaa. Samoilla apajilla ja samoista yleisöistä kilpailevia yhtyeitä on jo pelkästään Pohjoismaissa pitkä liuta ja oven takana jono, jolta ei näyttämisen halua puutu. No, ei musiikki kilpaurheilua ole, mutta runsauden pulassa alkaa silti olla ihan todellinen haaste jättää jengille nimi mieleen, ja pitää se siellä, nimenomaan musiikillisilla suorituksilla.
 
Tämä sanoen, minkäänlaiselta takamatkalta on pirun tiukka paikka lähteä. The Return of the Kings on pollea nimi levylle, mutta varmasti aivan oikea tavoite. Myös kansi on näyttävä: Tim Lenoir on pannut parastaan ja kyllä minä varmaan sen perusteella käyn levystä fyysisen kopion hankkimassa ja otan päälle vastaan vaimon skeptiset kommentit levyostoksista.
 
Mutta, oli albumi missä muodossa hyvänsä, pari kolme raitaa alusta tullee varmaan pitkälti skipattua. Ei uppoa, ei ole oma juttuni. Mutta jos se on bändin juttu niin so be it: kuten sanottu, kilpailu on kovaa, erottua täytyy ja nimenomaan omalla jutulla se rako löytää. Levyn loppuosa, mitä siinä nyt on - 8 kappaletta, toimii allekirjoittaneelle paremmin, ja melkeinkin sitä paremmin, mitä rennommissa merkeissä sovitukset menevät. Tämän suhteen onkin vähän jännä, että aiemmat sinkut Moonchild ja Crossfire eivät varsinaisesti albumille päässeet, vaikka toista tässäkin ketjussa taidettiin mainioksi rallatusheviksi kehua. Perustelu näiden ulos jäämiselle taisi olla tietynlaisen ehjän albumikonseptin rakentaminen, mutta paremmin ne mielestäni olisivat mukaan sopineet kuin levyn kaksi ekaa kappaletta, sen verran letkeyttä ja lehmänkelloakin esim. levyn keskivaiheilta löytyy.
 
Omasta puolestani levyn parasta antia ovatkin täsmälleen keskeltä 10 Shots, Another Round ja Gunshot. Tämän kolmikon jälkeisillä raidoilla ilmaisu menee jo varsin kevyeksi. Jos levyn alussa referenssit osoittavat Panteraan, niin lopussa hengenheimolaiselta tuntuu Sunrise Avenue. Mutta onko se huono juttu? Ei minusta sellaista puritanistia saa, jonka mielestä herran vuonna 2022 pitäisi genrerajojen rikkomisesta rangaista. Täytyy nyt kuitenkin vähän makustella, miten 1000 Cigarettes ja Would You Believe It lopulta resonoivat muutamaa kuuntelukertaa myöhemmin.
 
En minä tästä albumille mitään kokonaisvaltaista arvosanaa osaa antaa muuten kuin että sana "kokonaisuus" ei albumia ehkä kovin terävästi kuvaa. On ehkä tietyssä mielessä huojentavaakin kaikkien kohujen ja muiden jälkeen, että ns. isoin vika on juuri kokonaisuuden rikkonaisuus eikä mikään sellainen, etteikö viihdyttäviä ralleja olisi saatu levylle. Eikai se kaikki rokki siellä kultaisella kasarillakaan onnistunut aina niin Album Oriented olemaan.
 
Ehkä palaan kuitenkin vielä noihin levyn loppupään äänimaailmaltaan kevyisiin vetoihin, koska niissä kuuluu mielestäni eniten se, että koko bändin työllistämisellä olisi niin paljon enemmän annettavaa. Archien pitkälti yksin soittama levy on, mutta mitä nyt somesta on tullut seurattua niin kyllä poikien kemiat näyttävät ihan vapaa-ajan vieton merkeissä toimivan: konserteissa käydään, aikuisten palaverijuomia nautitaan ja pidetään kaverit poissa pahanteosta, kyllä te tämän kuvaston tiedätte. Joukossa luovuus tiivistyy, ja nimenomaan tuonne kevyeen korneriin jos sillä löytyisi lisää rohkeutta! Kovin varman päälle pelatulta se nyt kuulosti.
 
Ja rohkein vetohan olisi tietysti mennä koko köörin voimin saluunaan, säveltää porukalla uusi 2020-luvun Every Rose Has Its Thorn ja valloittaa yleisö niin kuin vain elämää tien päällä nähneen entisen pahan pojan karismalla voi. Viisaat päät yhteen ja kantrivaikutteet kehiin - cowboy-rensselit kun musiikkivideoiden perusteella ovat jo hallussa. Riskejä on otettava, vaikka kuinka tekisi mieli palata perusasioiden äärelle.
 
Haluaisin pitää albumista enemmän, mutta The Return of the Kings on monikko, ja kuninkaiden paluu on lunastettu vasta sitten, kun saadaan levy, jossa soittaa bändi.