Klassinen ›

Voi sanoa että aikoinaan Deliuksen häilyvän impressionistinen muotokieli teki minuun esim. Arabeskeja teoksessa kuorolle ja orkesterille tai Song of the high hills tai vaikka viulukonserttoa kuunnellessa hieman samanlaisen vaikutuksen kuin Tuukkasen meri sinfonia nykyään kun vastaanotan yleensä hyvin sähköistävässä tilassa Tuukkasen Meren tiettyjä osia kuin Deliusta konsanaan kuunnellen tai sitten kuuntelin aikoinaan polte rinnassa jotakin Beechamin johtamia Deliuksen Auringon laskun lauluja ja Beecham kutsuikin Deliusta rakkauden viimeiseksi apostoliksi mutta nykyään Deliuksen musiikki on menettänyt omassa ohjelmistossani merkitystään ja Tuukkanen suomalaisena säveltäjä kuten Melartinkin on korvannut sen rapsodisuuden lujalla arkkitehtonisella sinfonisella muotosuunnittelullaan.
 
Voi kyllä tuo Meri sinfonian Myrsky osa kokonaisuudessaan on aivan mahtava ollessani tätä kirjoittaessani vieläkin aivan haltioitunut, pois tolalta ja mykistynyt ja tahtoni ulos tajunnasta osittain pois tungettu sen äsken kuuntelemieni vaahtopäille nousseiden vyöryvien maininkien pauhusta ja kuoron kiihkeistä sonoriteeteista äärimmäisen vaikuttuneena vaikka koko sinfoniaa ei voikaan kuunnella musiikkipalvelimilta.
 
Näissä postromanttisissa säveltäjissä kuten Melartinissa ja Tuukkasessa hämmästyttää eniten mielestäni se että vaikka luultavasti heidän musiikistaan koetun elämyksen syvyys ei parhaimmillaankaan voi vastata läheskään jotakin Mozartin ja Beethovenin musiikista parhaimmillaan katharsiksen myötä koettua musiikillista elämystä niin kuitenkin voin saada Tuukkasen meri sinfoniasta paljon vähäisemmällä keskittymisellä ja vaivattomammin mutta kuitenkin voimakkaasti musiikkiin eläytyen joltisenkin syvemmän elämyksen kuin Mozartista pintakuuntelulla kun hänen musiikkinsa tavoittamattomuuden tuntu huomioon ottaen syväluotaava kuuntelu edellyttää joko hyvää tuuria, yli inhimillistä kontemplaatiota tai syvästi traagisen tunnetilan reseption lähtökohdaksi kokonaisvaltaisen musiikillisen elämyksen tavoittamiseksi.
 
Siis faktahan on kuitenkin se että musiikkiin on yleensä eläydyttävä mahdollisimman voimakkaasti sillä ei sitä muuten irtoa mitään paitsi aivan sattumalta sillä on Mozartkin viulukonserttonsa Adagiolla suggeroinut minut vaivihkaa koulun aamunavauksessa lukioaikana syvän meditatiiviseen ja hypnoottiseen tilaan aivan huomaamattani vaikken mitenkään erityisemmin pyrkinytkään eläytymään musiikkiin mutta se vain tapahtui itsestään kun taas Tuukkasta kuunnellessa joudun suorastaan liioitellen ja tunnetta paisutellen ylinäyttelemään ja jopa teeskentelemään haltioitunutta ja muka kauhistunutta musiikin kuvailemien mahtavien luonnonvoimien edessä että pääsen musiikkiin sisälle ja koen lumoutuvani siitä sillä tyynenä viilipyttynä kuunnellen en koe saavani musiikista irti mitään mutta tahtoa itseään ei saa kiihdyttää vaan ainoastaan tahdon liikutuksen vastineita, sitä mikä on älyn mukaista, vaikka aikoinaan kun tunsin rintakehäni painautuvan ja ikään kuin rusentuvan sängynpatjaa vasten Myrskyä kuunnellessa en muistaakseni mitenkään erityisemmin paisutellut tunteita vaan olin musiikista muuten syvästi vaikuttunut ja onkin ilmeistä että elämysperäisessä musiikin kuuntelussa ei ole yhtä ainoata oikeaa metodia vaan kaikki ovat yhtä oikeita.
 
Nähdäkseni Tuukkanen on niitä säveltäjiä joilla on jotakin sanottavaa ja hänen musiikkinsa puhuttelee ja vaikuttaa syvästi tunteisiin. Olisi mielenkiintoista saada tietää keiden muiden suomalaisten säveltäjien musiikki kykenee vastaavanlaiseen vaikutukseen Melartinin, Leiviskän, Saikkolan, Anderssenin ja Tuukkasen ohella. Launiksen ja Pylkkäsen eräät oopperat ovat ainakin osittain hyvin vakuttavia teoksia. Mutta miten on Aaltosen, Fordellin, Fougstedtin, Ringbomin, von Törnen, Ikosen ym. sinfonioiden laita? Fordellin muuan myöhäinen sinfonia ja erityisesti sen hidas on teki suuren vaikutuksen.