Klassinen ›

Löysin kaapista vanhan koulujen musiikin kirjan Musiikin maailma, Musica III 1960 luvulta joka on kuulunut jollekin perheenjäsenellemme mutta on siirtynyt perintönä minulle.
 
Tai totta puhuen se on kuulunut minulle jo melko pitkään kun kukaan muu ei ole sitä huolinut joten mistään uudesta löydöstä ei siis ole kyse mutta ennen en ollut tutkinut sitä näin tarkasti suomalaisten säveltäjien osalta vaan kiinnostukseni on kohdistunut lähinnä vain kirjan Mozart antiin ja hänen elämäkertatietojaan ja musiikkiaan koskeviin kommentteihin omilta lukioajoiltani lähtien, lisäten sivun reunaan kaikenlaisia muistiinpanoja, ja Bachin kuvan päälle olen vetänyt näköjään henkselit mistä lie sitten suivaantuneena, ilmeisesti jonkinlaista mustasukkaisuutta tai kateuttako tuntien hänen väitettyä suuruuttaan säveltäjänä koskien, kun olen tussikynällä mustannut kyseisen kaikkien aikojen suurimmaksi säveltäjäksi häntä tituleeraavan lauseen ja jollaista väitettä objektiivinen musiikkitiedekään ei nykyään hyväksyisi, kun tuohon aikaan palvoin Mozartia, jota itse vankasti pidin säveltäjistä suurimpana ja pidän yhä, vaikkakaan en näköjään kyennyt yhtymään näkemyksiin, joiden mukaan Taikahuilu saati Requiem kuuluisivat säveltäjän merkittävimpiin teoksiin, kun olen kritisoinut asiaa tietyin merkinnöin, puhuessani hieman naiivisti Requiemin kalman kalpeudesta, eikä kumma kyllä kirjassa ole halaistua sanaakaan Mozartin pianokonsertoista kamarimusiikkiteoksista kuten jousikvintetoista puhumattakaan joista 4. kvintetossa Einstein puhui Getsemanesta ja Hermann Abert tunsi viiltävää tuskaa, nyyhkivää epätoivoa ja fatalistisia syöksyjä joita Hildesheimer piti virheellisenä tulkintana vaikka hänen mukaansa meillekin tapahtuu jotakin ja kvintetto vaikuttaa meihin syvän traagisesti ja Muusikin maailma kirjassa todetaan että Mozartin musiikki säteilee ihmeellistä sopusointuista kauneutta mutta itse sanoisin kenties kokeneempana että se sisältää ennen kaikkea mittaamattoman emotionaalisen syvyysperspektiivin ja kyvyn järkyttää sielua vaikka pinnalta katsoen ei aivan sitä uskoisi.
 
Kirja esittelee yllättävän laajasti suomalaisia säveltäjiä sekä musiikin universaaleja mestareita ja on erittäin mielenkiintoinen todiste aikansa suomalaisten säveltäjien saavuttamasta asemasta silloisessa musiikkimaailmassa ja tuo ilmi säveltäjien nauttiman arvostuksen kiinnostavalla tavalla ja kirjaa tutkimalla voidaan myös päätellä kirjasta pois jätettyjen säveltäjien asemasta sekä heidän nauttimasta arvostuksestaan tuon ajan suomessa yhtä ja toista.
 
Mukana on sekä vanhoja suomalaismestareita että paljon 60 luvulla vaikuttaneita säveltäjiä ja yllättävintä minusta on kirjasta ilmenevien silloisen nuoren polven säveltäjien vahva asema ja esiin marssi taidemusiikkikentässä heidän saamastaan palstatilasta päätellen ja verrattuna moniin poisjääneisiin taiteellista kukoistustaan eläneisiin vanhempiin mestareihin joita tuohon aikaan olisi ollut Tuukkanen, Saikkola, Fordell, Aaltonen, Leiviskä, Pesonen, Karjalainen joista kenellekään ei ole omistettu pienintäkään mainintaa josta voi päätellä että tuon ajan suomen musiikkielämässä he olivat marginaalisia ja perifeerisiä hahmoja ja nuori Rautavaara, Segerstam, Otto Donner, Lindeman, Meriläinen, Gräsbeck, Heininen, Rydman ja Sallinen ovat ikään kuin ottaneet heidän paikkansa ja olleet ilmeisesti kohuttuina modernisteina jo tuolloin musiikkimaailmassa esillä, ja kaikkien huulilla ja tapetilla paljon näkyvämmin kuin mainitut jälkimadetojalaiset konsanaan.
 
Suomalaisista säveltäjistä on edelleen mainittu oopperasäveltäjät Pylkkänen ja Marttinen, kuorosäveltäjät Johansson ja Bergman, suomen kirkkomusiikin grand old man Sulo Salonen, Ahti Sonninen, kilpinen, klami, kokkonen jne.
'
Mielenkiintoista on myös ettei Melartinia noteerata kirjassa lainkaan sinfonikkona vaan ainoastaan pienimuotoisten teosten säveltäjänä.
 
Huomion arvoista on myös se että perinteiseen tapaan kirjassa on omistettu kokonainen sivu jean Sibeliukselle joka on ikään kuin omassa ylhäisessä yksinäisyydessään käsiteltynä erillään ja edellä muita suomalaissäveltäjiä lyhyine elämäkertatietoineen jossa kuvaillaan kuinka Janne viihtyi luonnossa ottaen viulunsa kainaloon ja mennessään metsään soittamaan. Jannen 10 vuotiaana säveltämän vesipisaroita kappaleen nuotit ovat myös kyseisellä sivulla.
 
On tosin mahdollista että nyt yli 50 vuotta myöhemmin ollaan jo musiikin suhteen valistuneempia ja nykypäivänä painetuissa koulujen musiikkikirjoissa esitellään toivon mukaan Musiikin maailma kirjaa vieläkin laajemmin suomalaisia vanhoja säveltäjämestareita unohtamatta mainittuja jälkimadetojalaisia säveltäjiä ja sinfonian mestareita vai oletteko te tutustuneet nykypäivän koulujen musiikkikirjoihin jotta osaisitte sanoa kuinka asian laita on? Onko teillä esim. jälkikasvua jolla olisi koulussa oppi aineena musiikki?
 
Voisitteko tehdä palveluksen ja katsoa kullannuppunne musiikkikirjasta, mikäli hänellä on musiikki oppi aineena, onko siellä mainittu suomalaista säveltäjistä Tuukkanen, Saikkola, Aaltonen, Fordell, Leiviskä tai Pesonen. Asia kun kiinnostaa minua niin paljon kun Prophet nimimerkin kanssa oli asiasta hieman väittelyä tässä taannoin enkä nykypäivän koulun musiikkikirjojen sisällöstä tiedä tuon taivaallistakaan mutta Prophet väitti etteivät ed. mainitut nimet kuulu opetussuunnitelmaan. Miten on? Löytyykö ko. säveltäjistä musiikkikirjoissa mainintaa?
 
Kuuntelin muuten eilen syvästi vaikuttuneena meri sinfonian koko myrsky osan alusta loppuun ja oivalsin että sen ilmaisurekisteri on huomattavasti laajempi ja ekspressiivisessä voimassaan ilmaisu myös voimakkaampaa ja syvempää kuin vaikka Siben 5. sinfoniassa ja jonka musiikista tuukkasen on väitetty saaneen vahvoja vaikutteita joka lienee eräs syy sen katoamiseen ja poissaoloon ohjelmistosta mutta jotka epäilykset olen osoittanut vääriksi ja pätemättömiksi tuukkasen taiteellisesti kypsimmän tuotannon ollessa hyvinkin persoonallista ja sibelius vaikutteista vapaata ja edellistä ilmaisuvoimaisempaa musiikkia olkoonkin että tuukkanen on vielä varhaistuotannossaan ollut sibelius vaikutteiden alainen nähdessämme kevyemmällä kädellä kirjoitetun serenadin es duuri taustalla paikka paikoin kummittelevan sibeliuksen 5. sinfonian tematiikan.
 
En tohdi kuitenkaan uskoa, että monien mielestä ohjelmistosta kenties hyvästä syystä kadonneita ja anakronistisia postromanttisia Tuukkasen sinfonioita otettaisiin kovin herkästi uudelleen ohjelmistoon, sillä esim. E-P Salonenkin Klamin tavoin näki Tuukkasen musiikin liian Sibelius vaikutteisena mitä se ei faktisesti kuitenkaan ole vaikka esim. Serenadissa voi kuulla taustalla kummittelevan Sibben 5. sinfonian vaikutuksen paikka paikoin ja esim. meri sinfonian päätösosan vaskeen valettu loppunousu on muokattu ilmeisesti juuri kyseisen sinfonian tuskaisen kromatiikan läpi nousevan lopun mukaan jonkin verran sitä ehkä muistuttaen vaikka kuitenkin esim. Amazonin verkkokaupan arvostelussa Tuukkasen musiikki tuo pikemminkin mieleen ajoittain Carl Nielsenin ja Salmenhaaran mukaan hän edustaa uusklassismin ja kansallisromantiikan synteesissään Klami traditiota mutta luulen että juuri Tuukkasen musiikin kuulijassaan ehkä herättämät Sibelius alluusiot ja assosiaatiot tehnevät siiitä taiteellisen johtajan mielestä persoonattomamman ja epäoriginellin minkä vuoksi sitä tuskin otetaan ohjelmistoon mutta voihan sitä yrittää jospa vaikka lykästäisi vaikka hyvin tiedetään etä Olli pitää Prkofjevista jota on paljon itsekin soittanut pianolla..

Mutta kyllä mun täytyy sanoa että tämä Prokofjevin klassillinen sinfonia no 1 on kuin pitkää nenäänsä näyttävänä neoklassikkona jotakin pikkuporvarillista ja pinnallista nypläämistä siihen verrattuna kun äsken itse kuvitteellisesti johdin ja haltioituneena kuuntelin suu ammollaan ällistrynyt ilme kasvoillani istuvaltani Tuukkasen Meri sinfonian myrskyä lähes hurmiossa jota tunnetta en tavoittaisi milloinkaan venäläisestä olkoonkin että sinfoniansa on ammattitaitoisesti orkestroitu mutta tuo Haydnin musiikin jäljittely jotenkin risoo ja musiikista puuttuu syvyyttä jota ei ehkä 18 vuotiaalta vielä sopisi liiemmälti odottaakaan. Ihmettelisin jos Tuukkasen 1. sinfonia ei olisi prokofjevin klassillista syvällisempi vielä joistakin Sibelius ja Tsaikovski vaikutteistaan huolimatta joita siinä kuulemma esiintyy.
 
Prokofjevin 5. sinfonian nopeat osat kuten 2. osa allegro marcato ovat minusta sellaista lähes viihteellistä rallattelua, että löysin itseni sen jälkeen lumoutuneena jopa Tuukkasen serenadia kuuntelemassa, joka ei liene taiteelliselta kypsyydeltään edes hänen sinfonioidensa tasoa joissa on sitten jo huomattavasti enemmän syvyysperspektiiviä, johon en usko Prokofjevin yltävän "miehekkään rohkealla 5. sinfoniallaan" joksi säveltäjä itse sitä nimitti ja jossa on enemmän terävää ironiaa, pilailevuutta, joskin myös runollisuutta ja lyyrisyyttä, Prokofjevin ollessa kuitenkin melko tyypillinen sinfonikko.