Klassinen ›

Miten voi olla mahdollista että Rautavaaran uusromanttinen Angel of light sinfonia v. 1994, alkuperäiseltä nimeltään Bloomington symphony, sai nykymusiikin harrastajilta jos tosin kriitikoiltakin erinomaisen vastaanoton ja myönteisimmissä arvioissa hänen merkityksensä rinnastettiin jopa Sibeliukseen, niin taaksepäin katsova, anakronistinen ja sävelkieleltään epämuodikas ja vanhahtavakin kuin se kansainväliseksi läpimurtoteokseksi kiistämättömistä kauneusarvoistaankin huolimatta meidän aikanamme olikin sen sijaan, että sellaiseksi olisi katsottu esim. hänen ja suomen ainoa sarjallinen Arabescata sinfoniansa joka todella oli aikanaan moderni teos ja epäilemättä nykymusiikinharrastajien mieleen vaikka levyhyllyn kahluu artikkelissa, mikäli äkkisältään oikein muistan, se saa myös voimakasta kritiikkiä osakseen, itseltään säveltäjältäkin, joka ei ollut siihen täysin tyytyväinen vaan veti alkuperäisen sinfonian pois ja korvasi sen samannimisellä orkesterisarjalla?
 
Kyseinen "musiikkilautakunta" joka rinnasti Rautavaaran Valon enkeli sinfonian myötä itseensä Sibeliukseen tuli samalla sivuuttaneeksi enemmän kuin kokonaisen sukupolven merkittäviä suomalaisia säveltäjiä joista olisi myös voinut tuli hyvin viimeksi mainitun mantteliperijöitä sillä niin vaikuttavia sinfonioita heidän kynästään on lähtenyt ettei niitä voi sivuuttaa pelkällä olan kohautuksella.

Ei ole mielestäni Angel Of Light lähellekään Rautavaaran parhaimmistoa. Mainitsemasi Arabescata on kovempi. Angel Of Dusk on mielestäni erittäin hyvä.

Henri Henri Olavi: Ei ole mielestäni Angel Of Light lähellekään Rautavaaran parhaimmistoa. Mainitsemasi Arabescata on kovempi. Angel Of Dusk on mielestäni erittäin hyvä.
 
Pointtina minulla oikeastaan olikin se että teoksen enemmän tai vähemmän tonaalisesta sävelkielestä ja uusromanttisuudesta huolimatta jopa nykymusiikinharrastajat ottivat teoksen erinomaisesti vastaan vaikkei se taaksepäin katsovista tyyli-ihanteistaan huolimatta vastannut ajan henkeä sen avantgardea korostavista vaatimuksista johtuen vaikka Rautavaaran mukaan romantikolla ei ole koordinaatteja.
 
Sanotaan näin, että vaikka tuo Angel of light, joka luultavasti ilmentää syvällistä hengellisyyttä Rautavaaran jalostaessa jatkuvasti kohtaamana enkelikokemukset laadukkaasti musiikiksi, ei sinfonia ainakaan minusta tavoita uusromanttiseksi luonnehdittavasta sävelkielestään huolimatta sellaista pakahduttavaa melodista kauneutta ja suloa kuin vaikka tuo Spotifysta poissaolollaan loistava Meri sinfonian miltei impressionistisen pehmeä ja melodiikaltaan aaltomainen laaja avausosa vaikka myrsky osa lyhyistä motiiveista rakentuukin ja vaikka muut kuulijat saattavat olla kanssani eri mieltä ja Rautavaaran vapaatonaalinen jousikudos lienee hänen sinfonioissaan yleensä polyfonisempi kuin Tuukkasella.
 
Sitä paitsi Rautavaaran merkityksen rinnastaminen Sibeliukseen ei ole osuvaa siitä syystä että kyseiset säveltäjät edustivat niin erilaisia tyylipyrkimyksiä sinfonioillaan Rautavaaran tyylillisestä monitahoisuudesta puhumattakaan sanoessaan siitä huolimatta kyllä pitävänsä paljon tämän musiikista.
 
"..mutta en koskaan kokenut kilpailuasetelmaa. Olin vasta parikymppinen, ja minulle, koko modernistisukupolvelleni, hän edusti vanhaa aikaa, kuului menneisyyteen. Yhdysvalloissa Sibelius oli hyvin populaari...

Henri Henri Olavi: En tunne Sibben tuotantoa niin hyvin, että uskaltaisin lähteä Rautavaaraa häneen vertaamaan. Muutenkin tuollaiset vertailut ovat mielestäni aika typeriä.
 
Saatat olla hyvinkin oikeassa, mutta Rautavaara on ollut Sibeliuksen jälkeen esitetyin suomalainen säveltäjä maailmalla että ainakin hänen nauttimaansa suosiota ajatellen hän tulee lähelle Sibeliusta.
 
Sikäli heidän musiikkiaan on hieman hankala verrata keskenään että Sibelius pysyi uskollisena omaksumilleen tyyli ihanteille eikä juurikaan uudistunut tyylillisesti a molli sinfonian pientä ekspressionismia sivuavaa syrjähyppyä ja kokeilua lukuun ottamatta jonka jälkeen hän palasi viileän klassistiseen ilmaisuun konservatiivisessa Es duuri sinfoniassaan eikä koskaan suuntautunut ja edennyt varsinaiseen modernismiin, vaikka oli aloittanut sinfonikon uransa Tsaikovski-ja Brahms-henkisillä varhaissinfonioilla kun taas Rautavaaran tuotanto on tyylillisesti monitahoisempi kokonaisuus joka koki uusklassiset, dodekafoniset ja uustonaaliset virikkeet.
 
Minusta Rautavaaran ja Melartinin rinnastaminen sinfonikkoina onnistuu paremmin koska molemmat olivat uskollisia romanttisille tyylipyrkimyksille ajoittaisia modernimpia kausia lukuun ottamatta ensin mainitulla ja joita jälkimmäisellä edustaa 6. sinfonian avausosa joinekin moderneine piirteineen ennakoidessaan m. klustereiden käyttöä.
 
Sanotaanko että Angel of light on hyvin levollista ja rauhoittavaa, kenties meditatiivistakin musiikkia, mutta en millään muotoa saa siitä sellaisia hektisiä kokemuksia kuin Tuukkasen Meri sinfoniasta kokonaisuutena mutta myös tuosta kiihkeä rytmisestä myrsky osasta joka ilmentää lähes metafyysistä kauhua saaden kuulijan menemään järkytykseltään miltei pois tolaltaan raivoavan meren vaahtopäille nousseiden ja vyöryvinä aaltoina vellovien maininkien näkemisestä, joita musiikki monin keinoin kuvaa, jos hän kykenee eläytymään syvästi musiikkiin, Tuukkasen musiikin herättäessä tällä tavoin ulkoisia mielikuvia.
 
Sitä minä kovasti ihmetelen että miksei esim. Tuukkanenkin kohonnut kansainväliseen kuuluisuuteen kuten Rautavaara Valon enkelillään sillä Tuukkasen levytetty meri sinfoniahan on komea ja vaikuttava teos ja sitä paitsi hänhän saavutti olympiahopeaa jo 1948 Karhunpyynnillään ja silti yleisö on tavallaan dissannut hänet mikä on käsittämätöntä ja sama kohtalohan on ollut Aaltosella, Saikkolalla ja Fordellilla joiden kaikkien sinfonioita pitäisin Rautavaaran läpimurtosinfoniaa samoin kuin Rautavaaran itse problemaattiseksi kokemaansa Arabescataa merkittävämpinä vaikka soivia ääninäytteitä minulla ei olekaan vertailun vuoksi esittää.
 
Ehkäpä se vain on näin että tullessaan teoksillaan kuulluksi oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa säveltäjä voi kokea ennen näkemättömän menestyksen joidenkin laadullisesti jopa korkeampaa luokkaa edustavien säveltäjien saamatta maistaa sitä koskaan heidän päinvastoin vajotessa samaan aikaan unohduksiin kuten kävi Saikkolallekin jonka musiikki joka ei ollut yhtään anakronistisempaa ja epäajanmukaisempaa kuin valon enkeli vaipui unohduksiin ja säveltäjä erakoitui.
 
Sen mukaan mitä olet sanonut taidat pitää kuitenkin ilmeisesti Rautavaaran musiikista paljon enemmän kuin Sibbestä? Minusta kyseiset säveltäjät ovat toisiinsa verrattuna kuitenkin melko samantasoisia tunneskaalan ja tunnerekisterin laajuudella ja voimakkuudella mitattuna.
 
Vielä ihmeellisempää tässä on se jos ajattelee että menestyihän Saikkola puhallinkvintetollaan, urheiluparodiallaan, suomen television tunnussävelellään, ja Musica per Archi teoksellaan ja mm. 5. sinfoniallaan uuden musiikin festivaaleilla ja Ylen ja HKO:n kilpailuissa mutta menestys ei ollut ilmeisesti riittävän suuri kantautuakseen maailman vaikutusvaltaisimpien kapellimestareiden korviin ja kohottaakseen hänet suurten konserttisalien parrasvaloihin ja suuren maailman tietoisuuteen laajemminkin vaan hän ikään kuin jäi pienen maan kansalliseksi ja hieman provinsiaaliseksi unohdetuksi suurmieheksi.
 
Saavuttihan Erkki Aaltonenkin valtaisan menestyksen 2. sinfoniallaan itäblokin maissa ja Japanissa saakka mutta ilmeisesti sekin menestys jäi kovin lyhyeksi ja väliaikaiseksi ilmiöksi eikä kantautunut maailman johtavien kapellimestareiden korviin kun hänen sinfoniansa on nykyään melko lailla unohdettu ja Saikkolan tavoin Aaltonen jäi pienen suomen kansalliseksi suurmieheksi josta ei ole kuullut juuri kukaan. Sen sijaan Rautavaara on tunnettu säveltäjä nykyään kaikkialla maailmassa vaikkei hänen musiikkinsa ja sinfoniansa ole yhtään sen parempia kuin Aaltosenkaan säveltämät. Missä siis on selitys Aaltosen niin täydelliselle unohdukselle ettei häneltä ole saatu ainuttakaan teosta edes levylle?.
 
Täytyy sanoa että on suuri mysteeri, että jollakin kansainvälisessä levityksessä olevalla cd:llä olevasta loisteliaasta musiikista huolimatta joka saa levynä vieläpä myönteistä palautetta ja hyvät arvostelut osakseen, ei kuitenkaan noteerata sen kummemmin säveltäjänä kansainvälisillä areenoilla tai synnytä suuremmassa mittakaavassa lisää kiinnostusta säveltäjän muuta musiikkia kohtaan, joka poikisi lisää hänen sinfonioidensa levytyksiä tai konserttiesityksiä vaan kyseinen säveltäjä saa jatkaa hiljaiseloaan ja nukkua ruususen untaan, mikä tuntuu käsittämättömältä tietämättömyydeltä ja välinpitämättömyydeltä palauttaen mieliimme Mozartin törkeän kohtelun vaikkapa Pariisissa tai myöhemmin Wienissä, kun hän sai kulkea ihmisten joukossa herättämättä mitään huomiota siinä mielessä että hänet olisi tunnustettu suureksi säveltäjäksi ja neroksi vertautuen tavallaan Tuukkasen kohtaloon nykyaikana nykymaailmassa jossa hänen lahjakkuuttaan tai nerokkuuttaan säveltäjänä ei liiemmin huomata tai tunnusteta eikä kukaan tunnu juuri olevan kiinnostunut hänen sävellystuotannostaan vaan se saa uinua rauhassa unohduksen synkässä yössä vai tiedostavatko musiikkitieteilijät ja kapellimestarit kenties hänen muun tuotantonsa merkityksettömyyden, kelvottomuuden ja mitättömyyden eikä esim. näe Tuukkasen palkitussa 4. tai jalaksen kantanauhalle johtamassa 6. sinfoniassa tai massiiviseen marssiin päättyvässä 2. sinfoniassa olevan mestariteoksen ainesta on tietenkin aina mahdollista mutten usko meri sinfonian olevan hänen pääteoksenaan ainoa laatuaan.
 
Kummallista ettei Tuukkasen Meri sinfonian levytys ole herättänyt laajempaa kansainvälistä huomiota kuten muskettisoturienkaan levytys 1960 luvulla vaan häneen suhtaudutaan ikään kuin häntä ei olisi olemassakaan suomalaisena säveltäjänä ja ainoastaan musiikkitieteilijät tuntuvat olevan niin sanoaksemme perillä hänestä mutta tietoisuus hänestä säveltäjänä ei ole tavoittanut laajempia kansankerroksia eri puolilla maailmaa vaan koko Tuukkasen edustama suomalainen säveltäjäsukupolvi on varsin oudolla tavalla vaipunut unholaan ja Sibeliuksen ohella vasta niin modernit suomalaissäveltäjät kuten Rautavaara ja kumpp. saavat edustaa suomea musiikissa nykyään myös suuressa maailmassa. Tällaista ei tapahtuisi missään muualla kuin suomessa.
 
Onko Tuukkasen, Saikkolan, Fordellin tai Aaltosen musiikki niin vaikeatajuista ettei heidän musiikkiaan ymmärrä ja fanita kukaan? heidän musiikkinsa sinfonioissa on niin romanttista ja tunnekylläistä ettei sen reseption luulisi olevan ylivoimaisen haastavaa mutta vaikka heidän musiikkinsa ystäviä löytyy epäilemättä jopa suuresta maailmastakin ei tietoisuus siitä ole levinnyt kyllin laajalla saadakseen yleismaailmallista tunnustusta osakseen.
 
Ehkäpä Rautavaaran saaman suuren suosion ja menestyksen syynä Angel of light sinfonialla oli musiikin tietynlainen lähestymisen vaivattomuus kaihtaessaan dramaattisia ja pateettisia eleitä ja suuria kontrasteja musiikin ollessa ilmeeltään hyvin staattista ja lilluvaa, laajoin melodisin kaarroksin hengittävää, levollista ja mietteliästä jousikudosta, joka oli vastaus kuuntelijoiden meditatiivisen musiikin nälkään johon musiikin unettava ja lähes jonkinlaiseen horrokseen vaivuttava muotokieli tarjosi sopivaa ravintoa kun esim. Tuukkasen meri sinfoniassa on rytmistä energiaa ja työntovoimaa suuremmassa määrin ehkä avausosan largo taitetta lukuun ottamatta jossa harmonisen kielen kieli on aistillisimmillaan, sointi hienostuneimmillaan ja melodinen sulo ja viehätysvoima kukkeimmillaan.
 
Syynä Tuukkasen lähes täydelliselle unohdukselle lienee myös siinä ettei sitä juuri musiikin anakronistisuudesta johtuen ja tyyliaikakausien väliinputoajana ole esitetty maailman konserttilavoilla edes syntyaikanaan jos edes meillä enää nykyään täällä suomessakaan ja osittain siksi on täysin ymmärrettävää ettei hänen musiikkinsa ole tehnyt kansainvälistä läpimurtoa angel of light sinfoniallaan yhtä anakronistisen Rautavaaran tavoin olkoonkin että Tuukkanen voitti hopeaa Lontoon olympialaisissa ja hänen pienempimuotoisia jousiorkesterikappaleitaan on muinoin esitetty Yhdysvalloissa asti niin jostakin syystä lopullinen läpimurto maailman konserttisaleissa on saanut odottaa itseään vaikka se lienee jo myöhäistä musiikillisen sanaston ja kieliopin radikaalin uudistumisen jälkeen vaikka erään musiikkitieteilijän mukaan voimme kuunnella Tuukkasta nykyään avoimin korvin ja mielin ilman ajanmukaisuuden vaatimusta siinä missä eräitä muitakin vielä nykyäänkin uusromanttiseen tyyliin kirjoittavien säveltäjien musiikkia joista mainittakoon Kuusisto, Matvejev tai kyllönen mutta voidaan vain kysyä että missä sitä Tuukkasta ylimalkaan tänä päivänä soitetaan jollei sitten amatööriorkestereiden konsertissa koska hänen ammattitaitoisesti kirjoitetun musiikkinsa vaikuttavuudesta huolimatta sitä ei ainakaan pääkaupunkiseudun sinfoniaorkestereiden ohjelmistossa kuulla kuten ei Melartiniakaan jonka musiikki sentään oli syntyajankohtanaan 1900 luvun alkupuolella ajanmukaista ja jopa uutta ja modernia säveltaidetta suomessa.
 
1961 Yhdysvalloissa esitettiin Tuukkasen Muskettisoturit, Ehtoosarja, romanttiset tuokiokuvat ja Pienoissarja, mutta koska en ole saanut lukea konsertin arvostelua enkä tiedä konsertin reseptiosta mitään en pysty arvioimaan miksi Tuukkaselta jäi lopullinen ja merkittävin läpimurto säveltäjänä tekemättä USA:ssa vai mistä johtuu ettei hän saanut tukevampaa jalansijaa maan konserttielämässä vaan luultavasti unohdettiin melko pian hänen musiikkinsa kenties jäädessä pienin piirin lyhytaikaiseksi musiikilliseksi nautinnoksi koska minulla ei ole mitään tietoa siitä että Tuukkasen musiikkia olisi esitetty USA:ssa vielä myöhemminkin, seikka mikä ei ainakaan Tuukkasen sävellysten arkistoluettelosta selviä ja onkin oletettavaa että Tuukkasen musiikillinen tuttavuus jäi USA:ssa ohimeneväksi ja tilapäiseksi ilmiöksi saamattani myöskään selville sitä miksi hänen musiikkinsa ylimalkaan sai esitystilaisuuden valtameren takana ja miksi sitä kohtaan osoitettiin niin paljon mielenkiintoa että tällainen Tuukkasen musiikille omistettu konsertti päätettiin järjestää vaikka hyvin tiedettiin Sibeliuksen musiikin suuri suosio Yhdysvalloissa tuohon aikaan jonka vuoksi lienee ollut hyvin epätodennäköistä että muut suomalaiset perinteistä tyyliä edustavat säveltäjät saisivat ainakaan yhtä pysyvää asemaa ja suurta suosiota Amerikassa jonka musiikkimaku saattoi olla vanhaan mantereeseen verrattuna paljon konservatiivisempi ja siksi Tuukkasenkin musiikille omistettu konsertti saatiin ylimalkaan siellä järjestettyä mutta varsinaiseksi Sibeliuksen musiikin kilpailijaksi siitä tuskin olisi ollut emotionaalisesta voimastaan huolimatta ja varsinaista perimmäistä syytä Tuukkasen musiikin esittämiselle USA:ssa saati missään muussakaan maassa ei minullakaan ole mitään tietoa koska sitä ei ole mainittu arkistoluettelossa jossa eräiden teosten kohdalla on maininta kyllä ylimalkaisesti esityksestä USA:ssa mutta useimmiten niiden ja monien sinfonioiden esityksestä on mainittu vain suomessa ja on hyvin mahdollista ettei Tuukkasta noteerattu USA:ssa lähellekään Sibeliuksen veroiseksi säveltäjäksi vaan korkeintaan pienemmäksi ja keskinkertaisemmaksi säveltäjäkyvyksi jonka tähti musiikin taivaalla oli vasta nousemassa ja siksi hänen musiikkinsa ei vakiinnuttanut paikkaansa maan konserttielämässä mutta arvoitukseksi jää miksi Tuukkasen laajamuotoisia teoksia kohtaan ei USA:ssa nähty niin paljoa kiinnostusta että niiden esityksiä olisi saatu aikaan jossakin keskeisellä konserttipaikkakunnalla vai liekö nyt niin että edellä mainittujenkin Tuukkasen penimuotoisten teosten esitykset oli toteutettu amatöörivoimin eikä resursseja sinfonioiden esittämiseksi olisi ollut käytettävissä mutta voidaan myös pohtia sitä olisiko sillä kenties joiltakin osin voinut olla käänteentekevä vaikutus ellei jopa suorastaan voinut muuttaa ja mullistaa musiikinhistoriaa mikäli Tuukkasen eräät sinfoniat olisivat saaneet esitystilaisuuden USA:ssa olettaen että ne olisivat saaneet hyvän tai jopa erinomaisen vastaanoton ja kenties hänestä olisi tullut Sibeliuksen ohella ja häneen verrattavissa oleva yleisön suosikki ja lemmikki ja hänen kansainvälinen maineensa olisi entisestään kasvanut ja hänet olisi kirjoitettu musiikinhistoriaan suurin kirjaimin Sibeliukseen verrattavana suurena ja kuuluisana säveltäjänä mikä olisi luultavasti kohentanut myös Tuukkasen taloudellista asemaa ja vaurastuttanut häntä mutta ennen muuta tehnyt hänet kenties syvästi onnelliseksi voidessaan seurata musiikkinsa voittokulkua ympäri maailman lisäten ehkä myös osaltaan hänen tuotteliaisuuttaan ja antanut lisää elinvuosia voidessaan valita itse mieluisimmat sävellystyöt tilausteosten joukosta joita hänelle olisi kenties alkanut tulla satamalla luodessaan ehkä tällä tavoin merkittävimmät ja ikivihreimmät teoksensa joista suomi voisi olla ylpeä mutta myös hänen arvoisensa, mutta jostakin syystä mistä minulla ei ole mitään tietoa Tuukkanen ei liene saanut uutta tilaisuutta USA:ssa enkä tiedä onko hänen musiikkiaan lainkaan esitetty siellä 1960 luvun jälkeen vaikka on tietenkin myös mahdollista että hänen sinfonioitaan on kuitenkin kaikesta huolimatta jonkin verran esitetty USA:ssakin vaikka ainakaan arkistoluettelossa ei ole tästä kyseisten teosten kohdalla mitään mainintaa joka puoltaisi tätä näkemystä ja vaikka jokin yksittäinen Tuukkaselle omistettu sinfoniakonsertti olisi ko. maassa järjestynytkin voidaan olettaa ettei se olisi ehkä vähemmän vastaanottavaisen tai peräti ymmärtämättömän konserttiyleisön sielua värähdyttänyt niin paljoa että sinfonia olisi jäänyt ikimuistoiseksi esitykseksi kuulijoiden ja kriitikoiden mieliin ja poikinut lisäesityksiä semminkin kun teoksen sanoman ja sisimmän olemuksen pohjaan saakka syväluotaava omaksuminen on vaikeata ellei mahdotonta ensikuuleman perusteella ja teoksen kokonaisvaltainen avautuminen kuulijalle edellyttäisi useampia kuuntelukertoja joita tuskin on Tuukkasen sinfonioiden potentiaalisille esityksille herunut ja niin voinemme olettaa että Tuukkaselta jäivät suuret voitot saavuttamatta säveltaitteen alalla johtuen kenties vain siitä onnettomasta sattumasta ettei hän saanut teoksiaan tarpeeksi näkyvästi esille uudessa ja suuressa maailmassa vaan järjestyneet konserttiesitykset muutamille hänen pienimuotoisolle teoksilleen olivat kaikesta päätellen pienimuotoisia tilaisuuksia pienelle yleisölle suurten ja mahtavien puitteiden sijaan jossakin Carnegie hallissa jossa Tuukkasen musiikkia on tuskin milloinkaan soitettu New Yorkin filharmonikoiden toimesta mitä olisi vähintäänkin edellytetty hänen musiikkinsa läpimurtoa ja tunkeutumista ajatellen maailman suuriin konserttisaleihin ja koko maailman tietoisuuteen mikä nyt vallitsevassa tilanteessa jäi kokonaan toteutumatta jonka todennäköisenä syynä oli ammattiorkestereiden haluttomuus ottaa ohjelmistoon sarjallisen musiikin kulta aikana joka alkoi ilmeisesti kukoistaa tuolloin jo USA:ssakin paitsi jonkun syrjäisen ja provinsiaalisen maankolkan tuntemattoman että varsin anakronistisen tonaalisen säveltäjän epämuodikkaita ja konservatiivisia sinfonioita jotka heijastelivat jo kauan sitten muodista pois menneitä kansallisromanttisia ideaaleja modernismin kukoistuksen aikana ja niin Tuukkanen pysyi yhtä tuntemattomana nerona kuin oli ennenkin ollut suuressa maailmassa ja vähitellen hänen musiikkinsa katosi myös suomessa konserttien ohjelmistosta vaikka hän yritti modernin musiikin murroksessa tehdä kerran vielä paluuta 6. sinfoniallaan ikään kuin viimeisenä hengenvetonaan ja joutsenlaulunaan vanhoille tyylipyrkimyksilleen uskollisena, tyylillisesti juurikaan uudistumatta, ennen kuin tuoni hänet korjasi Tuukkasen menehtyessä ehkä sydänkohtaukseen melko pian Jussi jalaksen johtaman 6. sinfonian ensiesityksen jälkeen mutta hänen perintönsä on edelleen voimissaan ja hänen muistoaan on kunnioitettu kuorokonsertein ja Tuukkasen alun perin amatööriorkesterille ammattitaitoisesti säveltämät jousiorkesteriminiatyyrit ovat edelleen amatööriorkestereiden ohjelmistoa vaikka myös sinfonioiden soisi kuuluvan sinfoniaorkestereiden repertoaariin ehkä lyhyeksi torsoksi jäänyttä 5. sinfoniaa lukuun ottamatta sillä hänen täysimittaiset sinfoniansa ovat mielikuvituksessaan voimakkaita ja kunnianhimoisia teoksia ajateltakoon vaikka Tubesta ja Spotifysta poissaolollaan loistavaa miltei impressionistisen pehmeää ja melodiikaltaan aaltomaista Meri sinfonian avausosaa eteerisen kauniine sopraanon ja tenorin vokaliiseine osan huipentuessa vokaalisten ja orkestraalisten voimien näytökseksi vapaassa kehittelyjaksossa jossa mm. salakarit vaanivat laivoja tai sinfonian Myrsky osaa jonka alun jousien pizzicatot kasvattavat jännitystä joka huipentuu vaahtopäille nousseiden maininkien vellontaa ja vyörymistä kuvailevan vaskeen valettuun pauhuun ja valtaisaan hyökyaallon nousuun kulminoituvan crescendon myötä.
 
En kuitenkaan usko että Tuukkasen sinfonioiden esittämättä jättäminen ja vieroksuminen johtuisi itse musiikin taaksepäin katsovasta ja puhdasposkisen kansallisromanttisesta joskin lajiperinteestä jonkin verran poikkeavasta sävelkielestä tai niiden musiikillisesta laadusta sinänsä kuten ei esim. Rautavaarankaan uusromanttisen angel of light sinfoniankaan kohdalla joka sävelkielensä anakronistisuudesta huolimatta kuuluu ohjelmistoon siinä missä muukin Rautavaaran tuotanto vaan siitä että kun jonkun säveltäjän musiikki ja teokset ovat kerran kadonneet ohjelmistosta olipa syynä mikä tahansa eikä niitä ole pitkiin aikoihin esitetty missään muodossa niin kynnys niiden ottamiseksi uudelleen ohjelmistoon edes tilapäisesti on huomattavan korkea ja vaikka näin toisinaan tapahtuukin niin säveltäjän unohdus on siitä huolimatta jotakuinkin täydellinen ja totaalinen tuntui se sitten kuinka epäoikeudenmukaiselta menettelyltä tahansa kuten esim. Tuukkasen tapauksessa on asioiden laita sillä itse musiikki on suurenmoista ja ammattimaisesti sävellettyä mutta systeemi kusee.
 
päiväjärjestykseen palatakseni totean jälleen kerran suurella ihmetyksellä sen ettei Tuukkasen kaltaisen intuitiivisesti nerokkaan intellektuellin ja visionäärin sinfoniataidetta ole arvostettu siinä määrin että hyvät arvostelut ja myönteisen vastaanoton kriitikkojen taholta Amazonin verkkokaupan sivuilla Amerikassa saanut Meri sinfonian levy ole poikinut lisää hänen sinfonioidensa levytyksiä jos oletetaan että tekijänoikeuspalkkioiden turvin tuotetun meri sinfonian ja viulukonserton levylläkin on ollut suhteellisen hyvä menekki ja se on luultavasti tai ainakin toivon mukaan osapuilleen maksanut itsensä takaisin niin miksi ei sponsorituen turvin asiasta päättävät tahot ryhdy tuumasta toimeen ja suomen säveltäjät ry anna uutta toimeksiantoa Tuukkasen muiden keskeisten ja pääteoksiksi luonnehdittavien sinfonioiden ja sinfonisten runojen levyttämiseksi vaan ollaan tyydytty vain 2000 luvun alussa tuotettuun Tuukkasen pienimuotoisempia teoksia sisältävän levyn antiin joka sisältää kaiken lisäksi vain murto osan Tuukkasen näytelmämusiikista jota soisi levytettävän myös enemmän ja tuon jousiorkesteriminiatyyrejä käsittävän levyn myötä ollaan vain jääty ikään kuin lepäämään laakereilla vaikka paljon tärkeätä musiikkiperintöä koskevaa tallennustyötä on tekemättä ja Tuukkasen ihanaa ja kaunista romanttista orkesterimusiikkia levyttämättä jota soisi kuten sanottu tallennettavan jossain määrin lisääkin sillä musiikinhistoriastamme syntyy muutoin niin kovin kapea ja rajoittunut kuva joka on kyllästetty kansallissäveltäjämme sinfonioiden alituisilla ja toistuvilla uudelleen levytyksillä vailla monitahoisempaa näkemystä suomen säveltaiteen koko kirjosta.
 
Hämmentää se, että eräs tuttu henkilö kerran kysyi minulta, kun soitin Tuukkasen Meri sinfonian musiikillisesti kenties vaatimattominta II osaa, sen nopeatempoista ja marssirytmistä ja osin pandiatonista välimerellistä Intermezzoa, että menenkö minä kuuntelemaan kyseistä teosta joskus konserttiin musiikkitalolle, tietämättä että kyseinen teos on jo kauan sitten, 50-tai 60-luvulla kadonnut kokonaan orkestereiden ohjelmistosta, eikä sen kuuleminen konsertissa näin ollen olisi ylimalkaan mahdollistakaan, ellei nyt sattumalta joku kapu päättäisi ottaa sitä tilapäisesti takaisin ohjelmistoon, vaikkei tälle ohjelmistokadolle kyseisen teoksen kohdalla ole edes sinänsä mitään päteviä perusteitakaan, lukuun ottamatta ainoastaan sitä, että uusromanttiseksi sinfoniaksi se on ikään kuin sävelletty ajallisesti liian myöhään ja tämän takia bannattu ja tätä minä yritin selittää kyseiselle henkilölle.
 
Olen osittain eri mieltä erään sanomalehden kriitikon kanssa Tuukkasen kappaleiden paremmuusjärjestyksestä Tuukkasen Orkesterimusiikki levyllä jossa minusta Tukkijoella ja karkelo edustavat tämän kattauksen heikointa ja persoonattominta antia rytmisestä eloisuudestaan ja menevyydestään huolimatta joita kyseinen kriitikko nimenomaan piti niissä arvostettavimpana ominaisuutena ja katsoi niiden edustavan levyn parasta osaa kun minusta taas levyn ehkä lyyrisimmät ja lempeimmät ja soinniltaan vivahteikkaammat ja hienostuneemmat kappaleet edustavat levyn parasta antia eikä menoisampi serenadikaan uudelleen kuultuna ollut pöllömpi, päinvastoin, siitä huolimatta että kahdessa sen osista tutut lastenlaulut kummittelevat taustalla vaan sen musiikillisen ilmeen ja atmosfäärin täyttävät melodinen kauneus ja soinnillinen hienostuneisuus.
 
Uskoisin myös että kohutun uuden modernismin puolesta kiihkoilevat ja intoilevat tahot menivät aikanaan hieman liiankin pitkälle uskossaan uusiin esteettis musiikillisiin ihanteisiinsa atonaalisuuden ja dodekafonian puolesta peistä taittaessaan ja olivat sokeita tonaalisen musiikin ikuisille kauneusarvoille jotka heidän kiihkoilevan näkemyksensä puolesta piti uhrata modernismin alttarille ja pyyhkiä pois konserttiohjelmistosta ja jota he modernismin aallon rantautumisen jälkeen suomeen pitivät ainoana ja autuaaksi tekevänä totuutena 12 sävelkoodin formuloimisen jälkeen joka lapsellisena matematiikan keitoksena oli syrjäyttävä tonaalisuuden perinteisenä harmonisena järjestelmänä joka oli ollut vallalla jo satoja vuosia mutta modernismin ylipapit kuten Schönberg aikoinaan olivat katsoneet sen loppuun kuluneeksi ja tarpeettomaksi atonaalisuuden mullistavan vallankumouksen aikana mutta jonka radikalismin ensihuumasta toivuttuaan musiikkimaailma tuli sallivammaksi ja avoimemmaksi uustonaalisille pyrkimyksille myöhemmin vaikka syntynyttä vahinkoa ei voinut enää korjata joka dodekafonian ja sarjallisuuden kiihkeimpinä vuosina ja sen kulta aikana oli tapahtunut tuon ajan postromanttisten suomalaissäveltäjien kadotessa peruuttamattomasti repertoaarista eikä vahinkoa voinut luultavasti enää väärinkäsityksen takia korjata entiselleen koska musiikkimaailma otaksui ilmeisesti heidän ohjelmistosta katoamisen ilmeiseksi syyksi vian musiikissa itsessään, sen heikossa laadussa tai perinpohjaisessa takapajuisuudessa ja nurkkakuntaisuudessa eikä sillä sen provinsiaalisuudesta johtuen katsottu omaavan universaaleja ominaisuuksia kuten muissa kuuluisissa säveltäjissä kuten sibeliuksessa jonka kuuluisuuteen ja maineeseen he eivät yltäneet ja siksi oletettiin myös virheellisesti että heidän musiikkinsa on suurta esikuvaansa joko laadullisesti heikompaa tai tämän plagiointina vain kalpea varjo tämän originelliudesta ja siksi olemme sitä vaikuttavaa musiikkia köyhempiä jota nämä sittemmin unohdetut säveltäjät kirjoittivat ennen kuin he katosivat modernismin kiihkeimpinä vuosina totaalisesti repertoaarista vaikka kuten sanottu musiikillinen ilmasto muuttui sarjallisuuden jälkeen avarakatseisemmaksi ja moniarvoisemmaksi musiikillisten tyylipyrkimysten suhteen eikä moderneja tekniikoita ja tekstuureja pidetty säveltämisessä ainoana oikeana totuutena ja näin uusromantiikka teki paluun myös Rautavaaran musiikkiin joka vastoin kuin Tuukkanen aikanaan saavutti suuren menestyksen maailmalla ja vakiinnutti paikkansa ohjelmistossa vaikka ei ole tätä hivenenkään laadukkaampaa.
 
Tuli tähän liittyen tekstin tuottamisen pohjanoteerauksenani mieleen että kun Tuukkasen musiikki katosi modernismin kiihkeinä vuosina repertoaarista modernismin tieltä, niin herää kysymys, oliko tähän syynä modernismin läpimurto, esiin marssi ja ohjelmiston valloitus sinänsä ja itsessään, Tuukkasen musiikillisesta merkityksestä ja musiikin laadusta riippumatta, ja joka koettiin tärkeäksi uudistukseksi musiikkimaailmassa, sillä jonkun musiikin oli kadottava modernismin tieltä koska kaikkien säveltäjien teokset eivät mahtuneet repertoaariin ja karsinta tehtiin Sibeliuksen ja Tuukkasen välille josta Sibelius selviytyi voittajana.
 
Vai johtuiko se siitä että Tuukkasen musiikki koettiin muutoinkin niin heikoksi että sen oli vääjäämättä kadottava julkisuuden valokeilasta, vaan ei ainoastaan modernismin vuoksi, vaan musiikillisen heikkoutensa takia omaamatta edellytyksiä säilyä yhtä elinvoimaisena ja elävänä musiikkina kuin esim. Sibeliuksen musiikki, joka tämän teorian mukaan olisi Tuukkasta elinvoimaisempaa musiikkia, mikä ei minusta vaikuta oikealta johtopäätökseltä koska Tuukkasen musiikki on edellistä emotionaalisesti vaikuttavampaa joten ainut johtopäätös on se että Tuukkasen katoamista julkisuuden valokeilasta voidaan pitää ihmiskunnan suurena erehdyksenä ja virhepäätelmänä johon olivat syynä mm. modernismin kannattajat ja puolestapuhujat joiden tekemien väärien johtopäätösten vuoksi, jota edusti mm. Heinisen jyrkät kannanotot Tuukkasen muskettisotureita ja sen levyttämistä vastaan, kansakuntamme koki kulttuurisen tappion menettämällä arvokasta kulttuuriomaisuutta jollaisiin vääriin päätelmiin ja inhimillisiin erehdyksiin syyllistyvät inhimilliset olennot kaikessa toiminnassaan aina silloin tällöin.
 
Koska tapahtunutta ei pidetä kummoisenakaan vahinkona ja takaiskuna suomen musiikkielämälle. -kulttuurille ja säveltaiteelle, ei nykyajan koulun oppikirjoissa tästä mainitusta ihmiskunnan suuresta menetyksestä, tappiosta, erehdyksestä ja virheestä ole mitään mainintaa, eikä tätä huomioida saati tunnusteta johtavien musiikkialan toimijoiden, kuten kapellimestarien tai intendenttien taholta, joita se ei tunnu kiinnostavan tai vaivaaman juuri millään tavalla, niin väärässä kuin he saattavat ollakin vaan Tuukkasen ja kumpp. katoamista repertoaarista pidetään täysin luonnollisena ja väistämättömänä tapahtumasarjana, johon ei sisälly mitään dramatiikkaa tai kiistanalaisia aspekteja joiden takia heidän elämäntyönsä ja tuotantonsa pitäisi rehabilitoida ja palauttaa takaisin ohjelmistoon, vaan ajatellaan luultavasti vain niin että näin kaiken piti käydä ja he ovat unohduksensa ansainneet, sikäli kun sille uhrataan ajatustakaan, vaikka selvästikin on tapahtunut huutava vääryys, siitä huolimatta että joihinkin yksittäisiin asiaintilan korjaamiseksi tähtääviin levytyshankkeisiin on pyrkimystä silloin tällöin ollutkin mutta se ei muuta sitä tosiasiaa että kansakuntamme kulttuuriperintöä kohtaan on tapahtunut peruuttamaton takaisku, jonka korjaamiseen ei kenelläkään näitä olevan intressejä, halua eikä kiinnostusta vaan ollaan täysin tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen, jossa Tuukkasen puuttumista ohjelmistosta ei noteerata saati edes huomata millään tavoin eikä häntä pidetä merkittävänä kansallisena suurmiehenäkään, jonka saavutuksista kouluissa opetettaisiin, sillä tuukkanen tuskin kuuluu koulujen opetusohjelmaankaan.