Klassinen ›

p130: Eiköhän tähän riitä perusteeksi asema esimerkiksi Ylen ohjelmistossa.
 
Yle myötäilee vain yleistä mielipidettä ja oletettavasti kansan suuren enemmistön makua joka ei tunne juuri muita säveltäjiä. Jos tuntisi sen käsitykset voisivat hyvinkin muuttua.
 
Ei Yle mikään jumala ole, joka näkee ja tietää kaiken ja kohtelee kaikkia säveltäjiä yhdenvertaisesti ja tasavertaisesti ja ymmärtää mikä on objektiivisin kriteerein arvioituna parasta musiikkia vaan silläkin on ns. oma lehmä ojassa. Siellä on tavallisia ihmisiä töissä joille ylen hallintoneuvosto on antanut ilmeisesti tarkat määräykset kuinka toimia ja kenen säveltäjän musiikkia saa ja voi esittää ja painottaa ohjelmistossa jossa sanelevana tekijänä on juuri yleisön makutottumukset joita ylen on myötäiltävä parhaalla mahdollisella tavalla eikä ruvettava sooloilemaan ja asettua poikkiteloin kansan makua vastaan joka epäilemättä olisi täysin ymmällään ja hämillään jos Saikkolat, Fordellit, Tuukkaset ja Aaltoset valloittaisivat ohjelmiston.
 
Se ei ole objektiivinen ohjelmistofilosofiaansa toteuttaessaan eikä kannanotoissaan vaan koko ohjelmapolitiikka perustuu vain säveltäjien populariteettiin jolla kalastetaan kuulijoita ja oikeutetaan ylen toiminta.
 
Itse voin kokemuksen syvällä rintaäänellä sanoa ja todeta että joku Saikkolan sinfoninen kuva karjala palaa on äärettömästi vaikuttavampi teos surua ja sodan järjettömyyttä manifestoivassaan "ohjelmassaan" kuin yksikään Sibeliuksen sävelrunoista. Toisaalta Karjala palaa esitettiin myös ylen kanavilla aikoinaan.
 
Saan myös jatkuvasti voimakkaampia emotionaalisia kokemuksia tai olen haltioituneempi ja kiihottuneempi vaikka Melartinin, Tuukkasen ja Leiviskän sinfonioita kuunnellessani kuin Sibeliuksesta milloinkaan.
 
Eikö tämä jo todista omasta puolestaan että Sibelius on kaikkea muuta kuin ylivertainen ja pikemminkin vain laimea ja mitäänsanomaton ja jonka sinfoniat eivät tunnu missään kuten muuan kriitikko totesi tässä taannoin?
 
Säveltäjien populariteettikin perustuu pitkälti henkilökulttiin ja palvontaan eikä hahmot joiden historiaa ja persoonaa yleisö ei tunne, tunnu kiinnostavilta mutta Kuulan ja Sibeliuksen biografiat tunnetaan hyvin ja siksi ne kiinnostavat yleisöä.
 
Eikö Sibeliuksen säveltaiteen pitäisi tuntua munaskuissa saakka ja tuottaa kylmiä väreitä selkäpiihin jotta sitä voisi kutsua suureksi säveltaiteeksi sen sijaan että se ei tyydytä nyt millään tavoin emotionaalisten kokemusten tarvettani?
 
En kiellä sitä etteikö Sibelius osaisi kirjoittaa taitavasti ja hyvin orkesterille mutta hänen musiikistaan puuttuu silmiinpistävästi emotionaalinen sisältö joka on tärkein ominaisuus säveltaiteessa.
 
Ensin sitä ihminen tietysti luulee kun sitä pitkään toitotetaan eri auktoriteetti aseman saavuttaneiden tahojen taholta että Sibelius on suurin ja paras mutta kun sitä aihetta ts. suomalaista taidemusiikin historiaa sitten hartaasti ja perinpohjaisesti pöyhii niin tulee vastakkaiseen käsitykseen.
 
Aikoinaan kun olin ikään kuin niin aivopesty sibeliuksella ja hänen luulotellulla erinomaisuudellaan sekä sokaistunut sibeliuksen populaariudesta että en kyennyt näkemään ja tarkastelemaan suomen musiikin historiaa puhtaasdti objektiivisesti vaan nostin sibeliuksen ylitse muiden vaikken edes tiennyt muita suomalaisia suuria säveltäjiä ylimalkaan juuri olevankaan kunnes päätin ottaa asioista selvää ja hankkia levyhyllyyni suomalaista musiikkia mutta emmin kauan esim. Melartinin sinfonioiden lyhennettyjen versioiden hankkimista kun luulin niiden olevan vain jotakin jousiorkesterille tehtyjä kansanlaulusovituksia mutta ne osoittautuivatkin täysipainoisiksi ja täysimittaisiksi suurelle orkesterille sävelletyiksi sinfonioiksi.
 
Ärsyttää siinä mielessä Yle radio yhden ohjelmapolitiikka että siinä mennään ikään kuin äärimmäisyydestä toiseen kun ohjelmistossa esim. voidaan kuulla suomalaisen talvisodassa kaatuneen nuoren armas paloheimon pianomusiikkia mikä tietysti sinällään on hyväkin seikka että vähemmän tunnettuja suomalaissäveltäjiä kuullaan mutta kun ne voivat olla sitten niinkin tuntemattomia säveltäjiä ettei niistä tiedä suomalaisille säveltäjille omistettu kirjakaan mitään tai sitten soitetaan vain humoristi ja koomikko uuno klamin musiikkia joka vaikka soi hyvin ei uusklassisessa tyylissään tavoita syvempiä sielun syövereitä tai herätä kummempia intohimoja tai saa juuri millään tavoin pakahtumaan ja tähän suosioon on mm. vain syynä se ettei klamia unohdettu niinkuin hänen kollegansa sulho ranta joka vajosi musiikkimaailman virkamieheksi ja myös mm. orkesterimuusikot valitsivat klamin toiseksi suosituimmaksi suomalaiseksi säveltäjäksi vaikka monilla muilla suomi säveltäjillä on tunteisiin väkevämminkin vaikuttavia teoksia kuin klamilla mutta joita ei kuitenkaan sattuneesta syystä esitetä milloinkaan vaan paradoksaalisesti klamia vaikka esim. saikkolan karjala palaa on huomattavasti vaikuttavampaa musiikkia kuin edellisen säveltäjän mikään teos.
 
Mistä mahtanee johtua jonkin tietyn musiikin kyky saada kuulijansa haukkomaan henkeä ikään kuin hän olisi pakahtumaisillaan tai mikä ominaisuus musiikissa saa kuulijan lumoutumaan ja haltioitumaan tai saamaan tuntemaan poltetta rinnassaan jota kaikissa teoksissa tai kaikilla säveltäjillä ei ole? Vaikka pakahtuminen on tietysti kuulijasta ja hänen vastaanottokyvystään ja sen hetkisestä viretilastaan kiinni on kyseessä silti erikoinen piirre ja elementti johon on hankala löytää ja keksiä yksiselitteistä ja tyhjentävää vastausta joka selittäisi kyseisen ilmiön ja fyysisen reaktion. Pakahtumisilmiö ja-reaktio voi johtua olla niin monesta tekijästä ja olla niin monen tekijän summa etä on vaikea yksilöidä sen syitä ja syntyjä syviä. kyse voi olla yhtä hyvin nopeatempoisen musiikin rytmisestä draivista, menevyydestä ja kiihkeästä rytmisestä sykkeestä kuin hidastempoisemman musiikin hehkuvasta lyyrisyydestä.
 
Minusta ehti jo hetken tuntua siltä että varsinkin tuukkasen jousien pizzicatoilla alkava meri sinfonian myrsky osa on jo puhki soitettu mitä se totta puhuen paljolti lieneekin sillä vaikuttaisi siltä että se ei saa minua enää pakahtumaan niin voimakkaasti kuin ennen sillä olenhan kuunnellut sitä päivittäin lukemattomia ja jopa lähestulkoon kymmeniä kertoja mutta eilen ainakin tuntui taas siltä että kyseisessä osassa on jotakin emotionaalista kosketuspintaa ja hohtoa jäljellä ja tänäänkin tuo osa vaikutti väkevämmin kuin esim. kuuntelemani tsaikovskin erään sinfonian finaali josta voidaan päätellä ettei tuukkanen kalpene ainakaan tsaikan rinnalla vaikka tuskin kuuluukaan musiikkinhistorian suurten nerojen kategoriaan