Klassinen ›

Onko teillä kokemuksia siitä kuinka nopeasti joku kuuntelussanne oleva kappale tai teos on kulunut soitettaessa ikään kuin puhki jolloin se ei enää jaksa kiehtoa tai kykene vaikuttamaan tunteisiin yhtä voimakkaasti kuin aluksi semminkin kun se on joskus aidosti ja syvällisesti niin tehnyt eikä tämä vaikutus ole perustunut vain pintapuoliseen ja musiikin pintatason ilmiöiden aiheuttamaan ensiviehätykseen kuten vaikka johonkin jousikudokseen ja josta hetkellisesti aiheutunut lumontunne on ajan mittaan haihtunut tai kauhtunut, näivettynyt ja lakastunut kuin kukka jonka jälkeen teos saattaa tuntua loppuun kuluneelta ja puhki kalutulta ellei kyse ole suuresta mestariteoksesta joka säilyttää tuoreutensa, ajankohtaisuutensa ja elinvoimaisuutensa ajattomana kulumatta puhki käytännössä lainkaan vaan omaa ehtymättömän kyvyn vaikuttaa väkevästi tunteisiin ja synnyttää yhä uudestaan emotionaalisia kokemuksia jotka eivät osoita laantumisen merkkejä?
 
Opin tämän puhki kulumisen käsitteen eräästä Toivo Kuulan musiikille omistetun CD levyn levyvihosta jossa todettiin että Kuulan pianotrio A duuri ei kulu kuuntelussa hevin puhki.
 
Itselläni ei musiikin mittaamattomia metafyysisiä tai emotionaalisia syvyyksiä luotaavan kuuntelun puitteissa ole tästä juuri minkäänlaisia esimerkkejä, koska olen ollut nuoruudessani yhdestä ja samasta teoksesta ainoastaan yhden kerran kulloinkin hyvin vaikuttunut ja käsittämättömän voimakkaita emotionaalisia kokemuksia saanut ehkä joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta jolloin olen kuunnellut samaa teosta useamman kerran koska kokemukset ovat aina hyvin ainutlaatuisia ja ainutkertaisia enkä pysty sanomaan kuluisivatko ko. teokset toistuvassa syväluotaavassa kuuntelussa puhki, mutta olen lukenut jostakin musiikkilehdestä että joku mahdollisesti musiikkikriitikko tms. oli saanut toistuvasti ja yhä uudelleen käsittämättömän voimakkaita emotionaalisia kokemuksia Beethovenin Eroicasta, joka on säveltäjän tuotannossa vielä suhteellisen varhainen vaikkakin suuri merkkiteos että se tuntuu minusta todella hämmästyttävältä suoritukselta ja saavutukselta mutta ehkäpä kyseisellä henkilöllä on ollut äärimmäisen voimakkaasti kehittynyt ja loistava vastaanottokyky joka on mahdollistanut tämän sillä minäkään kun en ole sieltä kaikkein musikaalisimmasta päästä musiikin harrastajana. Aikoinaan yo kokeeseen päntätessäni keskityin useampana iltana kuuntelemaan hurmiossa Haydnin Luomisoratorioita päivän aikana kertyneen sielun kuorman kirvoittamiseksi ja puhdistumiseksi ja koin katharsiksen eikä teos tuntunut kuluvan millään puhki.
 
Myöskään minulle läheisten suomalaissäveltäjien sinfoniat eivät tunnu kuluvan millään puhki, vaikka voi olla että jatkuvassa kuuntelussa musiikin vaikutus ei ole aina yhtä pakahduttava, mutta on silti hämmästyttävää kuinka hyvin ne ovat kestäneet aikaa ja säilyttäneet tuoreutensa jaksaen kuuntelukerrasta toiseen ällistyttää tenhovoimallaan, jos jaksan samaistua ja eläytyä voimakkaasti musiikkiin kuten jälleen kerran Meri sinfoniaa äsken taas kuunneltuani siihen eläydyin, vaikkakaan hektisyydestään huolimatta sen vaikutus ei ole Beethovenin ja Mozartin syvällisen vaikutuksen tavoin luihin ja ytimiin asti menevä pikaista romanttisen haltioitumisen tunnetta tavoiteltaessa, vaikka erään kerran tosin kuuntelin Meri sinfoniaa vanhempieni parisängyllä maaten musiikin voiman painaessa ja miltei rusentaessa rintakehäni sängyn patjaa vasten tai siltä se kuvainnollisesti ja hieman liioitellusti sanottuna ainakin tuntui, mutta on kuitenkin ilmeistä että jokin ulkoapäin tullut suurempi voima otti minut kuunteluprosessissa valtoihinsa kokiessani jonkinlaisen fyysisen katharsiksen, ainoan kerran kuin olen kokenut mitään tällaista, vaikka todellinen Mozart ja Beethoven kokemus onkin paljon kokonaisvaltaisempi ja syvemmälle sieluun ja tunteisiin menevä, vaikka en ehkä ole koskaan saanut Meri sinfoniastakaan aivan pohjaan saakka meneviä emotionaalisia kokemuksia, joita siitä kenties voisi saada, vaikka jotakin vaikuttavaa ja syvällistä minullekin on tapahtunut sitä kuunnellessa, teoksen painopisteen ollessa sen ääriosissa, välimerellisen intermezzon muodostaessa kepeän väliosan, jolla sinfonia tosin Spotifyssa ja Tubessa vastoin oikeaa osien järjestystä vasta alkaa, laajan ja miltei impressionistisen pehmeän ja melodiikaltaan aaltomaisen avausosan loistaessa poissaolollaan, vaikka areenassa teos kuultiin taannoin kokonaisuudessaan ja josta latasin sen koneelleni.