Kitarat: kitarakamat ›

Tekeepä mieleni nostaa jälleen tämä ikuisuusaihe esille. Tästähän on puhuttu monet kerrat ja mieleeni muistuu argumentteja bändimiksauksesta jota varten kitarasoundin pitää mahtua omalle "taajuustontilleen" ettei se sotke ja puurouta kokonaissoundia ja samassa yhteydessä ollaan puhuttu siitä miten soundin läpileikkaavuus vaikuttaa siihen miten se erottuu miksauksen seasta vaikkapa soolon aikana. Yleensä tämän argumentin lopuksi todetaan että miksauksessa hyvältä kuulostava soundi ei ole sitä välttämättä yksin soitettuna.
 
Toinen mieleentuleva toistuva argumentti on soundin tyylinmukaisuus ja onpa käyty jopa keskusteluja siitä, että miten koveria varten saisi ruuvailtua mahdollisimman "alkuperäiseltä" kuulostavan soundin. Tässä yhteydessä musagenrestä riippuen on käyty myös sitä klassista vääntöä, tuleeko soundi sormista vai kamoista, koska joskus se haluttu soundi on vaan sellainen, joka pitää "soittaa" laitteista ulos, tai se personoituu poikkeuksellisen voimakkaasti soittajaansa (esim. Brian Setzer, Brian May, SRV, Carlos Santana, John Scofield, etc.).
 
Itse olen pohtinut tätä kysymystä viimeaikoina osittain sen vuoksi, että olen ollut muutamassa äänitysbrokkiksessa mukana, joissa esille on noussut jälkituotannon rooli lopullisen äänetteen kuulokuvassa joskus jopa siinä määrin, että omassa mielessäni koko "äänitteen" käsite on kyseenalaistunut kun lopputulema ei ole enää mikään "äänite" vaan se on syntynyt lähes kokonaan tietokoneen ja miksauspöydän uumenissa. Toisaalta luomuimmillaan äänitteessä vain äänitetään sellaisenaan se mitä soitetaan ja lopputulokseen kosketaan mahdollisimman säästelisäästi. Eli variaatioita ja tekotapoja on ihan loputtomasti. Muutamissa äänityksissä missä olen käynyt vain äänittämässä raidan tai pari jotain dägädägä juttua, jonka voisi soittaa kuka vain, on minulle sanottu että ne haluaa mun soundin (olen ollut tästä sanomattoman imarreltu, mutta samalla olen miettinyt soittajan roolia suhteessa soundiin).
 
Pari ajatusta soittajan rooliin tulee siitä miten efektit käyttäytyy ja miten soundi vaikuttaa siihen miten itse soitan. Jotkut delayjutut ja esimerkiksi manuaalinen wah vaikuttaa soittamiseen ja joskus efekti täytyy melkeinpä soittaa.. siis että kokonaisuus istuu luontevasti. Sitten on nämä dynamiikkaan vaikuttavat efektit kuten vaikkapa särö, jotka vaikuttaa siihen miten soitan (vaikka kaikki efektit voidaan ruuvailla mukaan vasta jälkeenpäin, niin kyllä kuivasta signaalista melkeen kuulee kuuleeko soittaja sen efektin eli ei). Sitten on vielä soundin tyylinmukaisuus.. siis soitanko ACDC:n riffejä omalla soundillani, vai yritänkö kaivaa sen Agnuksen pleksin ja SG:n jollakin keinolla kamoistani? tai miltä vaikka jotkut Pink Floydin jutut kuulostaisivat kuivana, vai koitanko simuloida sen aidon bisonin kiekkokaiun ja opetella soittamaan edes vähän samaan tyyliin kuin se Floydin kitaristi? nää on niinkö kärjistyksiä jotta snaijaatte mitä olen funtsaillut. Siis pitääkö koverin kuulostaa mahdollisimman paljon alkuperäiseltä soundejaan myöten, vai pitäisikö sen esittää joku uusi näkökulma siihen musiikkiin soittamalla se vaikka eri soundeilla tai eri tavalla.. toisinsanoen tehdä siitä niinkö parempi (kuunnelkaa vaikka Agentsin versio Little Wingistä tai sen yhden hevipumpun versio Haltin häistä, niin äkkäätte mitä meinaan).
 
No niin, tässä taisi olla lyhykäisyydessään oma viisipenniseni aiheeseen joten sana on vapaa josko nämä kysymykset on jotakuta mietityttänyt joskus.

Laulava Kylätohtori: Ja tämä korostuu varsinkin, jos niitä covereita äänitetään ja niiden tekijä on tunnettu bändi. Aika usein lopputulos on jotain heikon coverin ja poikkitaiteellisen kuran välimaastosta, kun kaiken pitää olla eri tavalla eikä sitä omaa visiota kuitenkaan lopulta löydy eli ei ole oikeasti mitään annettavaa sille biisille.
 
Tuo on kyllä totta että jos vaan otetaan jokin kappale johon ei ole ennestään mitään suhdetta niin versiointi helposti jää ulkokohtaiseksi ja sen kuulee. Toisaalta voiko epäonnistua jos on jokin itselle tärkeä kappale versioitavana? Sitä on vaikea kuvitella.
 
Onkos tässä nyt kaksi eri asiaa spekuloitavana, soundien haku coveria tehtäessä tai sopivan soundin haku omaan kappaleeseen? Voihan toteutus kummassakin olla joko soittajan tai oletetun yleisön oletettuja mieltymyksiä noudattava.

Mun kokemuksen mukaan meidän "soundimuistimme" on yllättävän huono. Voidaan kyllä efektien ja nupikoiden avulla matkia alkuperäisen kappaleen soundia mutta suurelta osin ponnistelu menee hukkaan.
 
Soittaa vain sillä omalla soundillaan hyvin, niin kovin harva huomaa ensinkään että soundi olisi alkuperäisestä eroava.

Mielekäs sävelkulku tosiaan ratkaisee, soundin haku taitaa lopultakin olla soittajan itsensä hyvällä tuulella pitämistä varten.
 
En muista montaakaan cover-kuulohavaintoa joista olisin ajatellut että ihan väärä soundi, mutta rytmisen idean tupeksiminen on toisinaan harmittanut. Ja ne ovat olleet laulajien tekosia.

Se on sitä kummallekin.
 
Soundi on soittajan kannalta siinä mielessä olennainen, että jotkut menevät täysin puihin jos käyttämänsä soundi on jotain mihin eivät ole tottuneet. Mutta olennainen se on tietenkin myös siellä ei-soittavassa päässä äänittäjästä / tuottajasta kuulijaan, koska käytetyn soundin on istuttava kokonaisuuteen, tehdään se sitten styrkkarilla / matolaatikoilla tai vaikka täysin plugareilla.
 
Itse olen viime vuosina lakannut käyttämästä kaikkia myrkyttimiä signaaliketjussani, ja soitan vain kaulamikillä vahvistin pikkumuroilla ja jousikaiku kuuluvilla. Toimii mulle parhaiten ja kaikki suristimet ja fjongaimet ovatkin lentäneet kaaressa komeron perälle - ja sitten jos raita vaatii, niin sitä myrkytystä lisätään outboard-efuilla ja / tai plugareilla myöhemmin. Yksinkertainen on kaunista ja K.I.S.S!

msalama: Se on sitä kummallekin.
 
Soundi on soittajan kannalta siinä mielessä olennainen, että jotkut menevät täysin puihin jos käyttämänsä soundi on jotain mihin eivät ole tottuneet. Mutta olennainen se on tietenkin myös siellä ei-soittavassa päässä äänittäjästä / tuottajasta kuulijaan, koska käytetyn soundin on istuttava kokonaisuuteen, tehdään se sitten styrkkarilla / matolaatikoilla tai vaikka täysin plugareilla.
 
Itse olen viime vuosina lakannut käyttämästä kaikkia myrkyttimiä signaaliketjussani, ja soitan vain kaulamikillä vahvistin pikkumuroilla ja jousikaiku kuuluvilla. Toimii mulle parhaiten ja kaikki suristimet ja fjongaimet ovatkin lentäneet kaaressa komeron perälle - ja sitten jos raita vaatii, niin sitä myrkytystä lisätään outboard-efuilla ja / tai plugareilla myöhemmin. Yksinkertainen on kaunista ja K.I.S.S!
 
Joo, noissa äänityshommissa olen miettinyt että kuinka valmista soundia ruuvataan jo äänittämisvaiheessa. Monet äänittäjät haluaa äänittää vähintäänkin siihen rinnalle mukaan sen kuivan signaalin "mahdollisia myöhempiä" tarpeita varten (lue. heittää sen mikitetyn raidan menemään ja ruuvailee plugareista myöhemmin sen haluamansa). Mutta tuotanto ja jälkituotanto on syvän filosofinen kysymys, jonka voi tiivistää siihen halutaanko äänittää "biisi" vai "bändi" (joku jazz pumppu mikitetään kokonaan ja ne soittaa yhdessä "livenä" ja siihen koitetaan olla koskematta jälkituotannossa ja vastaavasi joku "päivän hitti" tapahtuu pelkästään tietokoneella ja soundit ja soitto ihan laulua myöten kaivetaan jostain plugareista).
 
Ehkä soittajana tajuntaani on lekan lailla iskenyt ymmärrys, että osa radiosta kuulemastamme musiikista on sellaista, jota kukaan ei ole koskaan missään soittanut, vaan "jälkituotanto" on niin massiivinen ja totaalinen että siinä ei vain ole jäljellä enää mitään, jonka joku olisi edes studion nurkassa soittanut. Mutta tämä tietenkin alkaa mennä aiheen ohi.
 
Oikeastaan tuo alkuperäinen juttu, mitä aloin miettiä, oli että voiko kitaristilla olla olemassa "omaa soundia"? siis kun näistä asioista käydään tälläkin foorumille keskustelua, niin esille nousee kaksi suurta näkökulmaa "työläiset" ja "taiteilijat". Maailmassa on meidän monien suuresti ihailemia suuria soittoniekkoja, joilla on vahva oma persoonallinen tyyli ja soundi. He ovat niitä menestyneitä "taiteilijoita" joiden tekemisen lähtökohta on olla mahdollisimman uskottavasti "omia itsejään" ja parhaat heistä tietenkin räjäyttävät meidän muutamien tajunnan. Sitten on nämä musiikin sekatyöläiset, sessiosoittajat ja humppahanuristit, jotka tulevat ajoissa paikalle ja palvelevat päämäärää....... olematta itse se "päämäärä" tai määrittelemättä sitä.
 
Kun asiasta foorumilla keskustellaan, niin väistämättömän varmasti esille nousee meikäläisen kaltainen wannabetaiteilija laukomaan suuria totuuksiaan siitä miten asioiden pitäisi olla ja millä välineillä niiden asioiden pitäisi olla kuten minä sanon. Johonkin väliin ilmaantuu sitten se kuivakka humppahanuristi muistuttamaan, että olennaista on että Tulipunaruusut lähtee semmoisella poljennolla jolla Marjatta humppaa, että siis yleisön palveleminen on tärkeintä.
 
Kysymys kuuluu, voiko nämä kaksi ääripäätä koskaan kohdata? siis näkemyksineen tarkoitan? vai onko heidän välillään aina oleva kuilu..... ylittämätön ja syvä.

mvirta: Mun kokemuksen mukaan meidän "soundimuistimme" on yllättävän huono. Voidaan kyllä efektien ja nupikoiden avulla matkia alkuperäisen kappaleen soundia mutta suurelta osin ponnistelu menee hukkaan.
Toisaalta taas huomaan käyttäväni sitä periaatteessa samaa perusussoundia mikä mulla oli jo 40 vuotta sitten kun tein omaa musaa mutta en välttämättä tunnista itseäni jos kuulen jonkun raidan missä soitan jonkun Pirkko-Sakarin tallenteessa musaa joka on vain työtä ja usein erittäinkin kaukana omasta mielimusasta, sama tietenkin myös kun tehdään huttu/coverkeikkaa.
Meen tänään laivalle, yks keikka joka jakaantuu tälle illalle ja huomiselle iltapäivälle, bandissa 2 tuuraajaa mikä on tätä päivää, normi tangokuningattaren säestys, tutut biisit jotka joku/moni soittais sillä samalla Strato>nauhakaiku>Vox pulliassoundilla joka on mun mielestä yleisön aliarvioimista jos mikä. On sitten valssi,humppa, iskelmä, rock, lattari tai mikä vaan tyyli niin ei jumalauta niitä kaikkia vedetä kuten "illanvarjoonhimmeään" tyyppiset ikikuluneet piikkilankaiskelmät. Kuuntelen aina ilolla kollegoja joilla ei ole edes Stratoa lavalla tai jos on sitä käytetäään muuhunkin kuin matkimaan jonkun toisen soittoa, onneksi näitäkin on.
 
Soittaa vain sillä omalla soundillaan hyvin, niin kovin harva huomaa ensinkään että soundi olisi alkuperäisestä eroava.
Mun mielestä kannattaa soittaa aina hyvin ja omalla tyylillä/soundilla, se ei toteudu kuitenkaan ihan itsestään, ulkoiset tekijät voivat vaikuttaa niin että ei vaan pysty parhaimpaansa, umpipaska/vaikea akustiikka on yksi sellanen että on aivan sama mikä soundi tai kamat kun kaikki on yhtä sekasotkua.
 
Mä olen aina ja edelleen sitä mieltä että soiton ja soundin perusta lähtee soittajasta etenkin jos soitetaan sellasta musaa tai sellasessa bandissa/sessiossa missä voi toteuttaa itseään eikä mennä orjallisesti jonkun käskyläisenä.
Tuo msalaman mainitsema oudoilla kamoilla veto hieman kumoaa tätäkin mutta jos ne oudot kamat ovat ns ok ja niistä löytyy sellanen soundi mikä passaa kuvioon ja on edes likellä mitä yleensä käyttää niin voi vetää. Faktahan on myös se että korva tottuu uuteen suht nopsaan.
Joskus soittelin himassa hupimielessä tyttären pienellä Fender vahvarilla joka tuli Skuju-halpispaketin mukana, siiitäkin sai ihan ok soundia kun aikansa ruuvasi ja soitteli, mikitettynä vois aatellla vetävänsä jopa peruskeikan jos tilanne olis sellanen katastrofimainen ylläri että ei ole muuta saatavilla.
 
Asian vierestä, yhelle kiipparistille kävi kylmät kun matkassa oli vain yksi soitin ja sen virtalähe unohtui edelliseen mestaan ja asia huomattiin vasta kun kasattiin kamoja. Oltiin jossain syvässä Savo-Karjalassa kaukana keskuksista la iltana. Järkkärin tyttärellä oli himassa soitin jolla sitten saatiin ilta vetästyä vaikka se soitin oli ns Anttila-Casio, ei siis todellakaan mikään pro stagepiano/työasema. Soundit olivat karmeat mutta ei ollut muuta vaihtoehtoa.

hallu:
Oikeastaan tuo alkuperäinen juttu, mitä aloin miettiä, oli että voiko kitaristilla olla olemassa "omaa soundia"? siis kun näistä asioista käydään tälläkin foorumille keskustelua, niin esille nousee kaksi suurta näkökulmaa "työläiset" ja "taiteilijat". Maailmassa on meidän monien suuresti ihailemia suuria soittoniekkoja, joilla on vahva oma persoonallinen tyyli ja soundi. He ovat niitä menestyneitä "taiteilijoita" joiden tekemisen lähtökohta on olla mahdollisimman uskottavasti "omia itsejään" ja parhaat heistä tietenkin räjäyttävät meidän muutamien tajunnan. Sitten on nämä musiikin sekatyöläiset, sessiosoittajat ja humppahanuristit, jotka tulevat ajoissa paikalle ja palvelevat päämäärää....... olematta itse se "päämäärä" tai määrittelemättä sitä.
 
Kysymys kuuluu, voiko nämä kaksi ääripäätä koskaan kohdata? siis näkemyksineen tarkoitan? vai onko heidän välillään aina oleva kuilu..... ylittämätön ja syvä.
 
Mä hiffaan mitä haetaan takaa mutten silti ymmärrä. Siis voiko olla sininen, mutta olla samalla punainen, mutta olla olematta silti violetti?
 
Miettii nyt vaikka Lukatheria, sessiosoittaja ja suuri kitarataiteilija. Ja ei tosiaan Tim Pierce istuisi Van Haleniin, eikä Eddie Van Halen Michael Jacks... eiku perhana, istuu kun istuttaa vaan.
 
Haluaisin vielä kuulla, että kuka kitaristisuuruus on "liian taiteilija" musassaan ja miksi hänet pitäisi korvata joku sessioseppo?

Itse en arvosta, jos covergbiisit kopipidaan suoraan soundeja myöten. Sama soittaa sittwn vaikka levyltä alkuperöiset biisit. Olipa sitten kuinka kurko soittaja tahansa, niin ilman omaa soundia ei jää paljoa kerrottavaa jälkipolville. Kaikilla merkittävimmillä soittajilla on oma soundi, eikä erilaisia soundeja ole yleemsä kuin pari.
 
Olen huomannut, että vuosien ja taitojenn karttuessa soundini yksinkin soitettaessa on kehittynyt "painokelpoisemmaksi". Haluan kuulla erottelua ja sävyjä, eikä tarpeettomalla säröllä ja alapäällä muhjuksi höystetty soundi toimi silloin. En enää oikein pysty soittamaan edes kaksikelaisilla mikeillä, vaikka ne olivat joskus must.

vai onko heidän välillään aina oleva kuilu..... ylittämätön ja syvä.
 
Jos sä soitat sellaista kamaa mistä sun kuulijakuntas tykkää, niin mitään kuilua ei ole. Eikä ne mitään saundeja sinänsä muutenkaan kuuntele paria mahdollista takarivin kitarapoliisia lukuunottamatta, paitsi korkeintaan silloin jos/kun se saundi on joko täysin päin persettä tai täysin tyyliin sopimaton.

hallu: Joo, noissa äänityshommissa olen miettinyt että ...
 
No, riippuu siitä kuinka valmista soundia kitaristi osaa tehä. Kyllä asiakokonaisuuteen istuvan ja persoonallisen soundin saaminen valmiiks narulle on tosi paljo kivempi ku väännellä yön pimeinä tunteina jotain aproksimaatiota DI-raidan ja plugarien kera. Karu fakta on toki se, että aika isolla osalla kitaristeista ei oo minkää valtakunnan hajua miltä se himassa ruuvattu yksin soitellessa jumalainen diusoundi kuulostaa miksissä/ bändikontekstissa.

Ei oo ei ja ennenkaikkea ekvalisoinnista ne ei usein ymmärrä yhtään mitään.

Järvisfanaatikkona ajattelen diusoundin juuri optimaalisena bändisoundina. Se voimaton kompressoitu surina mitä välillä kuulee ei oikein ole diuta sanan syvimmässä merkityksessä ;)

Äänitystilanteessa halutaan, että soittaja soittaa nauhalle mahdollisimman hyvän performanssin ja onhan se helpompaa, jos soittaja diggaa omasta soundistaan. Mitä sen jälkeen sille tehdään on sitten eri juttu.
 
Livenä tasapainoillaan näiden välillä. Onhan se ikävä vetää keikkaa jos omat soundit kuulostaa ihan paskalta tai niitä ei kuule muiden instrumenttien joukosta. Mutta samalla se yleisölle välittyvä soundi on kuitenkin tärkeä, mutta monesti soittaja ei siihen voi hirveästi vaikuttaa. Varmaan kaikki on nähneet poppikeikkoja livenä tai TV:ssa, joissa kitaristi näkyvästi soittaa kuin viimeistä päivää, mutta PA:sta ei kuulu melkein mitään, kun miksaaja on vääntänyt kitaran ihan hiljaiselle.

Eihän sillä pitäisi olla hirveästi väliä, mistä se ääni lähtee, sormista, kitarasta vai styrkkarista. Kunhan lopputulos miellyttää soittajaa. Tällöinhän sen pitäisi myös miellyttää tarkoituksella paikalle tullutta yleisöä edes jollain tasolla, eikö niin?
 
Mulla on tapana yrittää soittaa coverit aika lähelle alkuperäistä soundeineen, ellei kyse ole renkutuksista, joissa kitarat ei ole millään tavalla oleellinen juttu. Tai jos ollaan tehty biisistä ihan oma versio.
 
Lähtökohtaisesti en hirveesti nauti siitä kun coveri vedetään täysin alkuperäistä mukaillen, mutta soundit ovat selkeästi metsässä/sivuutettu. Soundin erottuvuus miksauksessa on mielestäni aika eri juttu ja sen pitäisi olla aina päämäärä oli ne soundit mitä tahansa. Ei kai niin jääräpää kannata olla, että siinä taistelee vastaan?
 
Eli sanoisin, että soundi on soittajaa varten olennainen, nimenomaan niin, että hän osaa ottaa kontekstin huomioon.

hallu: Joo, noissa äänityshommissa olen miettinyt että kuinka valmista soundia ruuvataan jo äänittämisvaiheessa.
 
Jos tämä askarruttaa niin kitarakin tuottaa yllättävän paljon alataajuuksia ja ne varmaan useimmissa tapauksissa leikataan pois jopa kokonaan, koska sen osaston pitäisi mennä enemmän bassokitaralle ja bassorummulle muun muassa. Jos taajuuksia ei muokata niin voi alkaa ns. bassot kumisemaan.

Kyllä mä lähtisin siitä, että kitaran bassotaajuksia leikataan. Sellaista tapaa ainakin itse noudatan. Toki jossakin plain-saundissa ja hiljaisessa kohdassa täyteläisempi sointi voi olla tarpeen, mutta peruskamassa ei.
 
60-luvun Fender-vahvistimissa oli kaksikaistainen ekvalisointi, niin se bassopotikka osallistui siihen keskiäänialueen muovautumiseen, ja bassotaajuudet tuli oikeastaan sivutuotteena.
 
Bändimiksauksessa kitaran alataajuudet on soittajan psykoakustiikkaa, ääni tuntuu jotenkin isommalta ja vahvemmalta, mutta todellisuudessa ne vain sameuttvat kokonaisuutta taistellessaan basson, basarirummun ja ride-pellin kanssa.

Soittajaa, koska joku perusjamppaa joka ei musakamoista sen enempään tiiä tuskin kiinnostaa miltä joku soundaa. Kuhan on joku perussoundi säädettynä eikä mikään korvaraiskaus, niin tuskin kukaan ees huomaa kuuntelijoista onko hyvä soundi vai ei. Eniten taitaa sellasta peruskuuntelijaa kiinnostaa mitä biisissä lauletaan, kaikki muu on vaa taustamattoa laululle. Jos kuuntelija on perehtyny asiaan enemmän homma voi olla eri.

Soundi on ylipäätään olennainen, yhtenä osana kokonaisuutta, joksi lasken rytmin ja melodian, harmonioista puhumattakaan. Sinänsä ei kiinnosta piirun vertaa enempää muiden tykkäämiset, se riittää jotta kelpaa itselle ja muille bändin jätkille, osuu kontekstiin. Mut joo, hyvillä soundeillakaan ei oo paskan virkaa, jos biisi on huono, pelkillä -hyvillä soundeilla- kun ei tee mitään jos konteksti on kelvoton. Sielutonta biisiä ei soundit pelasta ja toisaalta sielukas biisi kuulostaa hyvältä, vaikka kuinka paskoilla soundeilla ja laitteilla, siitä jos saa vielä petrata paremmilla soundeilla, aletaan olla ns ytimessä. Tästä päästäänkin klisheeseen, joka kuitenkin on ihan totta, kuka sitten lieneekin ekan kerran ääneen tokaissut:Ei ole huonoja soundeja, on vaan erilaisia soundeja.
Yksittäisiä soundeja jos alkaa perkaamaan kokonaisuudesta, kyllä ne usein yksinään ovat aika kamaliakin, se miten ne istuu kokonaisuuteen lienee olennaista, eli, oisko soundi lopulta enimmäkseen kokonaisuutta ajatellen merkittävä?
Se täyteläinen ja kermainen lead-soundi saattaa yksinään rämppäillessä olla timanttia, mut se nasaalin kuivattu tube screamer vie kuitenkin voiton bändisoitossa, ihan vaan jos joku kapea esimerkki pitää ottaa.
 
Kuulijahan luultavasti kuulee asiat aika eri perspektiivistä, tuskin jää mitään yksittäistä soundia kuuntelemaan, joten taas tullaan siihen, soundi palvelee kokonaisuutta, jos nyt joku pelimanni on sitä mieltä, jotta vaan se oma kurkosoundi on merkittävä, ehkä bändihommelit ei oo se omin santalaatikko.
 
Kyllähän noita välillä on kuultu ihan levylle asti päässeitä kitarasoundeja, ryyditettynä ajattomalla tyylitajuttomuudella, jossa nk tuottajakin on eksynyt varsin kauas luontaisista lahjoistaan, jotka saattavat löytyy hyvinkin etäältä musiikillisia iloitteluja. Äkkisälteen tulee mieleen nämä modernin iskelmän teokset, joihin ympätty ultra-gainilla ihan hervottomat pimppasormijuoksutukset bendauksineen.