Musiikin teoria ja säveltäminen ›

(Pahus, tästä tuli liian pitkä teksti. Suoltaminen on helppoa, naseva sanominen ei...)
 
Musiikin hahmottamisen suomalainen guru lienee prof. Erkki Huovinen. Tietämäni mukaan hän työskentelee Ruotsissa nykyään. Hän ehkä osaisi kertoa, mitä ihmisten mielessä liikkuu heidän ajatellessaan musiikkia.
 
Olen musiikillisilta lahjoiltani parhaassakin tapauksessa keskinkertainen, mutta kehtaan silti osallistua tähän keskusteluun: jostakin ne ideat tulevat mieleen. Eivät ainakaan tyhjästä. Onko sillä paljonkaan väliä, tulevatko se hajamielisestä pianonplinkutuksesta vai jostakin abstraktista pohdiskelusta? Tyhjästä ne eivät tule! Jos esimerkiksi Mozart olisi syntynyt aikanaan Keuruun korpimökissä, hänestä ei olisi tullut muusikkoa lainkaan, vaan kenties juoppo, jonka mielessä soivat kristityn suuhun sopimattomat renkutukset. Niitä se olisi sitten jollotellut pyhäehtoona tanhualla. Bachin fuugien teemat voivat olla hyvin yksinkertaisia, mutta jo kontrapunktikurssin kokemuksen perusteella voi todeta, että yksi teema tuo mukanaan erilaisia uusia ajatuksia vastateemaksi elitahi kontrasubjektiksi ja välikkeiksi.
 
Painottaisin myös kokemuksen merkitystä. Jos joku meistä amatööreistä tai neljännesammattilaisista alkaa säveltää vaikka pianon avulla, matka muutaman tahdin pianopätkästä sinfoniaorkesterille tarkoitetun teoksen osaksi on pitkä. Pitää tietää, millainen soundi mistäkin soitinyhdistelmästä syntyy. Tukkiiko kirjoitettu puhallinsektio koko soinnin vai erottuuko sooloviulu sittenkin? Pystyykö orkesteri toteuttamaan kahdesta oktaavista ja suuresta terssistä muodostuvan harmonisen tilanteen niin, etteivät tasavireisten sävelten ja jonkin soittimen tuottama ylä-ääneen välinen interferenssi riitele kuin harakat oksalla? Jos soitin on viulu, niin varmaankin, mutta kuinka käy pianon kanssa?
 
Jokaisella meistä on mielessään musiikinteoreettinen aparaatti. Se voi olla muodollisen koulutuksen tuotetta tai humalaista sammallusta: "Hei, soittakaa se ta-tata-täh-zum!" Se aparaatti saattaa sulkea mahdollisia ideoita pois, mutta tuottaa myös ajatuksia siitä, mikä kuulostaisi hyvältä jonkin jo olemassa olevan kanssa: "Ta-tata-täh-zum" voisi jatkua: "Ka bum-tsaka-tsähh!"
 
Arvelen, että ideoita syntyy työskentelemällä, kuten muussakin taiteessa. Jos säveltää (ja soitintaa ym.) sinfonian, sivutuotteena syntyy varmasti materiaalia, joka karsiutuu, mutta jota voi käyttää jonkin muun teoksen osana. Näin tuppasi käymään jo kontrapunkti II -kurssilla pieniä fuugia rustatessa. Oma häämarssini on sävelletty opiskeluaikaisista jämäpaloista, ja hyvin tuntui kelpaavan niin urkurille kuin juhlavieraille. Nykymusafriikeille varmaankaan ei, mutta se ei ole minun päänsärkyni.
 
Olennainen kysymys ei minusta ole se, pystyykö säveltämään päänsä sisällä, vaan mistä ne ajatukset sinne pään sisälle tulevat kuinka pitkälle niitä pystyy jalostamaan kirjoittamatta tai kokeilematta jollakin tai joillaki soittimilla. Jokainen soinnutuksen perusteet hallitseva osaa kirjoittaa toimivaa tonaalista taustaulinaa ilman ulkoista apua. Soolon kirjoittaminen siihen päälle on jo uusi juttu, ja kun koko satsi jaetaan erilaisille soittimille, rutiini ja kokemus alkavat todella olla rautaa. Nähdäkseni sävelniekan mielessä pyörii jonkinlainen jalostunut puppugeneraattori. Motiiveja yhdistelemällä syntyy teemoja ja laajempiakin kokonaisuuksia, ja ne puolestaan johtavat uusien motiivien syntyyn.
 
Lahjakkuudesta on tietenkin paljon apua, mutta siitä ei ole mitään iloa, jos sille ei ole sopivia olosuhteita. Kokemus on usein ammattitaidon tärkein osa, koska aina ei ole aikaa odottaa suurten ideoiden ilmenemistä ja ihmeellistä inspiraatiota. Kun teoksen tai sovituksen määrähetki lähenee, valmista pitää tulla. Ammattilaisella on mielessään jotakin, mitä voi käyttää. Pop-biisin jousisektion kirjoittamiseen ei aina passaa mennä enempää aikaa kuin 24 nuotin töhrimiseen viivastolle. Suuret mietteet, jotka sitten toteutuvat viivastolla (tai nuotinnusohjelmassa) ja lopulta soivana ilmiönä, ovat harvinaista herkkua!