Kitarat: kitarakamat ›

The Jack: Muistelisin, että Steviekin joutui kuitenkin liimailemaan sormenpäitään pikaliimalla, kun ne halkeilivat bendeistä.
 
Rohkenen epäillä että tää on urbaani myytti. Tai sitten joku poikkeustapaus joskus jos on ollut joku haava sormenpäässä tms.

KaRa: Rohkenen epäillä että tää on urbaani myytti. Tai sitten joku poikkeustapaus joskus jos on ollut joku haava sormenpäässä tms.
 
On tästä asiasta kuitenkin ollut useammassa paikassa juttua. Ei tässä YouTube-pätkässäkään ukon räpylä ihan terveeltä näytä. Onhan se tietenkin kunnioitettavaa, että on valmis kärsimään tonen takia.
 
https://www.youtube.com/watch?v=2lOFYJTjMJk

KaRa: Rohkenen epäillä että tää on urbaani myytti. Tai sitten joku poikkeustapaus joskus jos on ollut joku haava sormenpäässä tms.
 
Mä olen kuullut tämän jutun niin että se vahvisti sormenpäitään pikaliimalla etukäteen jotta ne kestäisivät halkeilematta.

Kefiiri: Mä olen kuullut tämän jutun niin että se vahvisti sormenpäitään pikaliimalla etukäteen jotta ne kestäisivät halkeilematta.
 
Tähän väliin maininta siitä, kuinka Hendrix leikkasi sormiensa välilihat jne

Outoa.
Onhan se normaalia että kun soittaa paljon niin sormenpäistä tulee vahamaiset jolloin ei tunnu missään ja kestää paremmin. Tai sitten olen harvinaislaatuinen... Epäilen.

Funkånaut: Tähän väliin maininta siitä, kuinka Hendrix leikkasi sormiensa välilihat jne
 
Ei pikaliiman käyttö ole mitenkään lihojen leikkaamisen verrannollista. Olen itsekin tuota tököttiä vahingossa sormiini saanut, ja kyllä sen luomalla kalvolla voisi soitella. Toki tuntuma kieliin heikkenee, mutta jos sellaisen syvän kivuliaan halkeaman sormiinsa saa niin liimattu sormi lienee ainut vaihtoehto mikäli haluaa isoja bendejä paksuilla kielillä harrastaa.

Mun mielestä tosiaan ihan siinä elämäkerrassa mainittiin tuo liimajuttu mutta voin olla väärässäkin. Elämäkerta oli rehellisen ja jotenkin surkean oloinen tarina, mutta tämä kirja-arvosteluni ohittaa jo ketjun aiheen.

Relikoituja kitaroita moititaan siitä, etteivät ne ole "aitoja"
 
Mikä sitten rockissa - tai ylipäätään musiikissa - on aitoa? Nykyään yhä useamman kitaristin pedalboardissa on joko analogisia kopioita tai digitaalisia mallinnuksia klassisisista efekteistä, käytetään Kempereitä sun muita vastaavia, levyt ovat supertuotettuja, myös täynnä kaikenlaisia mallinnuksia ja korjailuja. Ja monet niistä alkuperäisistä efekteistä luovat illuusiota jotain, mitä ei ole käsillä - esim. kaiku tilasta, chorus useammasta soittimesta jne. jne. Jo kitaroiden värit ovat feikkiä. Relikoimatonkin pintakäsittely luo illuusion jostain muusta - akustisen lakka voi olla sävytetty, jotta kitara näyttää vanhemmalta, sähkökitaran maalattu pinta, varsinkaan jokin glitterpinta, ei todellakaan näytä puulta. Ja niin edelleen... Ja vetäväthän esiintyjätkin bluesbändeistä alkaen usein päälleen lavameikkejä ja esiintymisasuja, joilla luodaan lavapersoonaa, showta ja mielikuvia.
 
Eli siitä vain lavalle vetämään aataminasussa käsittelemättömällä akkarilla ilman vahvistusta, jotta homma on varmasti aitoa? Vai pitäisikö ajatella - soittotaitoa yms. yhtään väheksymättä - että hyvä musiikki, tehosteet ja show ovat varsinkin rockissa tärkeämpiä kuin keinot, jolla ne saavutetaan?

Pinewood: Relikoituja kitaroita moititaan siitä, etteivät ne ole "aitoja"
 
Mikä sitten rockissa - tai ylipäätään musiikissa - on aitoa? Nykyään yhä useamman kitaristin pedalboardissa on joko analogisia kopioita tai digitaalisia mallinnuksia klassisisista efekteistä, käytetään Kempereitä sun muita vastaavia, levyt ovat supertuotettuja, myös täynnä kaikenlaisia mallinnuksia ja korjailuja. Ja monet niistä alkuperäisistä efekteistä luovat illuusiota jotain, mitä ei ole käsillä - esim. kaiku tilasta, chorus useammasta soittimesta jne. jne. Jo kitaroiden värit ovat feikkiä. Relikoimatonkin pintakäsittely luo illuusion jostain muusta - akustisen lakka voi olla sävytetty, jotta kitara näyttää vanhemmalta, sähkökitaran maalattu pinta, varsinkaan jokin glitterpinta, ei todellakaan näytä puulta. Ja niin edelleen... Ja vetäväthän esiintyjätkin bluesbändeistä alkaen usein päälleen lavameikkejä ja esiintymisasuja, joilla luodaan lavapersoonaa, showta ja mielikuvia.
 
Eli siitä vain lavalle vetämään aataminasussa käsittelemättömällä akkarilla ilman vahvistusta, jotta homma on varmasti aitoa? Vai pitäisikö ajatella - soittotaitoa yms. yhtään väheksymättä - että hyvä musiikki, tehosteet ja show ovat varsinkin rockissa tärkeämpiä kuin keinot, jolla ne saavutetaan?
 
Tottakai ne on aitoja. Mitä eroa on sillä että joku röytää kitaransa naarmuiseksi plektralla siihen, että se plektra kiinnitetään vaikka porankärkeen ja tehdään sama kuluminen nopeammin. Lopputuksena kitara on molemmissa tapauksissa kulunut ja siten parempi. Molemmissa tapauksissa pintakäsittelyyn on kulutettu pelkkään maalaukseen verrattuna enemmän aikaa ja energiaa eli kitara on arvokkaampi. Mikä siinä ei muka ole aitoa?
 
E: luin tekstisi huonosti, tai siis en lukenut sitä lainkaan. Ajatuksesi soundillisesta reliikistä, on loistava. Plussaa.

Kefiiri: Mun mielestä tosiaan ihan siinä elämäkerrassa mainittiin tuo liimajuttu mutta voin olla väärässäkin. Elämäkerta oli rehellisen ja jotenkin surkean oloinen tarina, mutta tämä kirja-arvosteluni ohittaa jo ketjun aiheen.
 
https://www.houstonpress.com/music/ … k-about-stevie-ray-vaughan-11326749
 
"Often, Vaughan was his own worst enemy, and his non-stop partying was a detriment to his life and career, also testing the patience of those who loved him. But no one ever questioned his fierce dedication to the music. So much that he would end up filling the holes in his calloused fingertips with a mixture of his own making that involved baking soda, super glue, and grafted skin from other areas of his hands and arms!"

Musta tuntuu että ne keille joku uskottavuutta tuova feikkirelic on ongelma, he oikeasti ovat epävarmoja oman uskottavuutensa kanssa.

KaRa: Musta tuntuu että ne keille joku uskottavuutta tuova feikkirelic on ongelma, he oikeasti ovat epävarmoja oman uskottavuutensa kanssa.
 
Tämä. Mua ainakaan henkilökohtasesti kiinnosta millä kepeillä kukakin vetelee, tai onko niissä relicointia vai ei.

hallu: Tottakai ne on aitoja. Mitä eroa on sillä että joku röytää kitaransa naarmuiseksi plektralla siihen, että se plektra kiinnitetään vaikka porankärkeen ja tehdään sama kuluminen nopeammin. Lopputuksena kitara on molemmissa tapauksissa kulunut ja siten parempi.
Tua noi....miten kitara voi olla parempi jos siinä on naarmuja vs täysin virheetön? Mulla on yli 40 vuotta vanha kitara jonka ostin uutena, siinä on juurikin noita soitosta tulleita lähes näkymättömiä naarmuja ja yksi isompi kolhu bodyssa joka näkyy, sen syntyä en muista. Myös mikin kuoret ja kullatut osat ovat kuluneet luonnollista tietä, laukku on sitten todella relikoitunut. Onko se parempi kuin uutena, sitä en osaa sanoa, siihen on vaihdettu nauhat, virittimet ja mikkikytkin, ei muuta, helvetin hyvä soitin se on edelleen.
 
Kohta 5 vuotta vanha teetetty GAS tele on myös naarmuuntunut plekun ja sormien osuttua kanteen jossa ei ole plekusuojaa mutta naarmut ovat käytännössä näkymättömiä. Huollan soittimeni aina kieltenvaihdon yhteydessä, en käy keikoilla missään lähiöhelveteissä tai muissa elämänsä kadottaneiden, rockpeikkojen ja menninkäisten luolissa ja vastaavissa maailmanlopun mestoissa kaljapalkalla, olen ns sisäsiisti perheellinen ihminen, en mikään vtun epäsiisti rokchahmo joka ei osaa pitää huolta mistään ja elämänhallinta on nollassa.
 
Molemmissa tapauksissa pintakäsittelyyn on kulutettu pelkkään maalaukseen verrattuna enemmän aikaa ja energiaa eli kitara on arvokkaampi. Mikä siinä ei muka ole aitoa?
Jaa, vintagepelien arvo on sitä isompi mitä paremmassa kunnossa ne ovat, sen sijaan keinotekoisesti vanhennetussa kitarassa hintaa saadaan lisää kun aikaa menee siihen epäaidon luomuksen tekoon.
Ristiriitaista, vintagen pitää olla mahdollisimman originaali ja virheetön, uuden valmiiksi mukiloitu jotta voidaan ns rahastaa, täh?
 
E: luin tekstisi huonosti, tai siis en lukenut sitä lainkaan. Ajatuksesi soundillisesta reliikistä, on loistava. Plussaa.
No joo, siitä vaan Landola syliin ja keikalle ilman vahvistusta, mä tein tollasia vetoja
kun olin ns kuntouttavassa työtoiminnassa ja laulatin vanhuksia, ei lähde ihan kaikilta tuokaan osasto. Suosittelen kokeilemaan, hoivaosastolla kuoleman porteilla olevan ihmisen reagointi musiikkiin antaa enemmän kuin kusenpolttamat keikat jossain räkälöissä.

WanhaWetäjä:
Kohta 5 vuotta vanha teetetty GAS tele on myös naarmuuntunut plekun ja sormien osuttua kanteen jossa ei ole plekusuojaa mutta naarmut ovat käytännössä näkymättömiä. Huollan soittimeni aina kieltenvaihdon yhteydessä, en käy keikoilla missään lähiöhelveteissä tai muissa elämäsä kadottaneiden, rockpeikkojen ja menninkäisten luolissa ja vastaavissa maailmanlopun mestoissa kaljapalkalla, olen ns sisäsiisti perheellinen ihminen, en mikään vtun epäsiisti rokchahmo joka ei osaa pitää huolta mistään ja elämänhallinta on nollassa..
 
Tekstisi eskaloitui hauskasti. Miten tuo enää liittyy mihinkään? :D
Sitäpaitsi nykyinen käsite rokkaristahan on se että juodaan teetä ja joogataan.

Mulla on Telecaster vuodelta 1967, ollut mulla vuodesta -84, ei mikään vitriinisoitin - soitettu ja keikkailtu on. Varmaan myös edellisten omistajien toimesta. Nauhat on mun aikana vaihdettu kolmesti.
Silti se on siistimmässä kunnossa kuin 90 % uusista relikoiduista kitaroista. Toki krakkeloitumista, hapettunutta metallia, vyönsolki-ihottumaa sekä dingiä ja dongia löytyy, mutta silti yleisilme on ihan säädyllinen. Normikäytöllä kitaraa on melko vaikea vuosikymmenienkään aikana saada Heavy Relic -kuosiin, vaikka kitaraa ei hysteerisesti varjelekaan. Kyllä noi raskaimmat relikkikuosit vaatii huonoa kohtelua tai viallista lakkapintaa. Tai sitten aivan saaaaaaatanasti käyttöä.

Rämppy: Kyllä noi raskaimmat relikkikuosit vaatii huonoa kohtelua tai viallista lakkapintaa. Tai sitten aivan saaaaaaatanasti käyttöä.
 
Tai epäinhimillistä hikoilua :D Kova piereminen ei taida auttaa.

Eipä toi nyt niin kovin kummonen ole toi tarve ollut relikoinnille ja mistä se on sitten pikkuhiljaa liikkeelle lähtenyt. Aivan asia pointteja tuolla minkä jo aikaisemmin linkitin, kun vaan jaksaa lueskella:
 
"The notion of ageing, antiquing, or distressing an instrument has existed for decades. But the Relic wasnt really a thing until the Fender Custom Shop made it one. Prior to the introduction of the Relic Series in 1995, fake ageing and playing wear was applied to guitars either to help repairs made to valuable old instruments match the look of the rest of the original, or to create forgeries. You could say that Fenders famed Relics came about as a merger of these two rather contrary concepts."
 
Ennen Fenderin Relic-sarjan julkaisua vuonna 1995 kitaroita vanhennettiin keinotekoisesti, joko arvokkaisiin vanhoihin soittimiin tehtyjen korjausten saamiseksi vastaamaan alkuperäistä ulkoasua tai sitten väärennöksien valmistamiseseksi. Voisi sanoa, että Fenderin kuuluisat replicat - vanhennetut soittimet sekä kopiot ja jäljennökset keinotekoisine vanhennuksineen kuuluisien muusikoiden soittimista syntyivät näiden kahden melko vastakkaisen replikointiajatuksen yhdistämisenä.
 
Mitä tulee siihen, että kuppiloissa kaljapalkalla soittelevien bändien kitaristit tälläisiä käyttelisivät, ei ole kaikkein terävintä ajattelua edustava heitto. Nämä yleensä ovat Custom Shop soittimia ja aivan maailman terävin kärki bändeistä ja artisteista näitä pruukaa käyttelemään, suomessakin. Sillä varmaan jotain tekemistä kyseisten soittimien hinnan kanssa. Itsellä ei ole moisia, viimeksi tuli 1987 vuodelta peräisin oleva Fender Stratocaster Plus - voisi kutsua pre-Custom Shop Stratoksi, vaan ei siitä tähän enempiä - sillä tavalla ajan silmää hivelevästi patinoma kuten tuon ikäisissä soittimissa jo on. Ja pointtinsa on käytettynä kitara ostaa. Ne ovat yleensä valmiiksi säädöissä ja elämisensä elelleet, kaulat asettuneet, puuosat kuivat ja liimaukset liimakaulaisissa kuivuneet moneen kertaan. Ainoat vaihtoa vaativat voivat olla nauhat ja aina ei nekään, riippuen siitä, miten paljon edellinen omistaja on soittanut.
 
https://maihinnousu.net/dyn/gallery/f/5004.jpg
 
https://www.rollingstone.com/music/ … behind-one-of-a-kind-fender-119846/
 
"With the Esquire retired from road warrior status, these days Springsteen, who once told the Los Angeles Times he would be buried with his Tele on, plays the next best thing: clones. On any given night hell cycle through a battery of heavily-modified Fender Telecasters with replaced pickups and v-necks carved to mimic the shape of the original. Some of them even feature a relic finish meant to mimic the abuse heaped on the original. Bruce still records with the original, and he takes his old friend out onstage for special occasions like the Super Bowl Halftime Show."

"Relikoin" itse suurimman osan kitaroistani hiomalla ja/tai pyöristämällä otelaudan terävät reunat sen tuntuiseksi, että kitaraa on soitettu, ja paljon. Tällä on aivan selvä soittotuntumaa parantava vaikutus ja kyse on paljon soitetun soittimen tuntuman tavoittelusta, eli tavallaan relikointia.
 
En kyllä ennenaikaisesti naarmuta tai hio kitaran maaleja. Vaikka jotkut ammattilaisen tekemät relikoinnint aivan siistiltä näyttää, niin itse relikointi ulkonäön vuoksi on sen verran noloa, että ei itse pysty.
 
Joskus olen soittotuntumaa parantaakseni hionut mataksi tai kiillottanut lakkapintaa kaulan takaa, mutta todella harvoin sitäkään.

WanhaWetäjä: Tua noi....miten kitara voi olla parempi jos siinä on naarmuja vs täysin virheetön? Mulla on yli 40 vuotta vanha kitara jonka ostin uutena, siinä on juurikin noita soitosta tulleita lähes näkymättömiä naarmuja ja yksi isompi kolhu bodyssa joka näkyy, sen syntyä en muista. Myös mikin kuoret ja kullatut osat ovat kuluneet luonnollista tietä, laukku on sitten todella relikoitunut. Onko se parempi kuin uutena, sitä en osaa sanoa, siihen on vaihdettu nauhat, virittimet ja mikkikytkin, ei muuta, helvetin hyvä soitin se on edelleen.
 
Jaa, vintagepelien arvo on sitä isompi mitä paremmassa kunnossa ne ovat, sen sijaan keinotekoisesti vanhennetussa kitarassa hintaa saadaan lisää kun aikaa menee siihen epäaidon luomuksen tekoon.
Ristiriitaista, vintagen pitää olla mahdollisimman originaali ja virheetön, uuden valmiiksi mukiloitu jotta voidaan ns rahastaa, täh?
 
Aika turha alkaa laittamaan tuollaisia esteettisiä asioita paremmuusjärjestykseen. Jokainen katselee maailmaa omien silmiensä läpi. Mulle tulee mieleen virheettömistä tummiksi petsatuista, loimukuvioillisista ja kimalteleviksi puleeratuista kitaroista mieleen lähinnä isoäidin piironki. Sopii ehkä puku päällä Rolexi ranteessa soittaville, mutta mun tyyliä tuo ei ole. Muutenkin pidän tosi tylsänä "virheetöntä" lakka-/maalipintaa. Itseeni vetoaa paljon enemmän hyvin tehty relikoitu viimeistely, joka parhaimmillaan sisältää uskottavan tarinan ja pinnalle ripoiteltuja aikahippuja. Kyseessä on naarmuja ja paljon laajempi kokonaisuus. Jotku toki vain hiovat laikalla muovipinnoitteen rikki ja hakkaavat reunat ruhmuille, mutta asiaav voi satsata paljon enemmänkin.
 
Keräilysoittimien arvoa on turha verrata uusiin käyttöesineisiin. Ihan sama kuin ihmettelesi sitä, että miten joku tehoton, pieni ja isokulutuksinen klassikkoauto voi maksaa enemmän kuin uusi auto. Alkuperäiset loppuun soitetut nauhatkin ovat keräilysoittimessa arvoa nostava tekijä vasta uusittuihin nauhoihin verrattuna.