Klassinen ›

Mikä teidän mielestänne on tähän mennessä se kaikkein lumoavin suomessa sävelletty sinfonia johon olette milloinkaan tutustuneet koska faktahan on se että emme levytysten ja esitysten niukkuudesta johtuen tunne läheskään kaikkien merkittävien ja musiikkikirjoissa mainittujen suomalaisten säveltäjien sinfonioita mutta mikä on oma suosikkinne kaikkien tuntemienne sinfonioiden joukosta jos saan kysyä ja millä perusteella?
 
Itse listaisin suosikeikseni mm. Melartinin, Tuukkasen, Helvi Leiviskän ja Ahti Eino karjalaisen sinfoniat joista mm. Melartinin 5. sinfonia Jussi Jalaksen johtamana tuubista, Melartinin 3. sinfonia Oramon johtamana tuubista, Kalervo Tuukkasen Meri sinfonia Yle areenasta, Leiviskän tonaalisuuden rajapuomit ylittävän polyfonisen 3. sinfonian jalaksen johtamana Spotifysta, suomen ruotsalaisen Moses Pergamentin Juutalaisen kuorosinfonian James de Preistin johtamana Spotifysta ja Karjalaisen sääski sinfonia älppäriltä maestron itsensä johtamana ovat osoittautuneet emotionaalisessa voimassaan pakahduttaviksi teoksiksi vaikkei tuo Erik Fordellinkaan 35. sinfonia etenkään mitä tulee sen ekspressiivisessä voimassaan ja melodisessa kauneudessaan vaikuttavaan hitaaseen osaan ja kontrapunktisena taidonnäytteenä loisteliaaseen finaaliin ole lainkaan hassumpi myös muiden Melartinin sinfonioiden ollessa eittämättä vaikuttavia.
 
Lumoavien sinfonioiden listaan lisäisin myös ensikuulemalta sähköistävän vaikutuksen tehneen Nils-Erik Fougstedtin dodekafonisen Trittico sinfonicon pienin varauksin Ylen soivassa arkistossa kuullun dodekafonisen Angoscian aiheuttaman lievän pettymyksen takia vaikka epäilemättä Fougstedtin uusromanttinen jälkiwagnerilainen muodoltaan yksiosainen 2. sinfonia lienee kestävämpää tekoa monumentaalipolyfonisessa mestaruudessaan ja samaan kastiin lisäisin Erkki Aaltosen muodoltaan ehyen Kansansinfonian no 3 wagnerilaisine orkesterimassoineen eräässä osassa ja Beethovenin pastoraalisinfoniaan assosioituvine piirteineen toisessa Saikkolan syvästi riipaisevaa sinfonia Tracigaa unohtamatta.
 
Tämä todistaa ainakin sen että merkittävä postromanttinen sinfoniakirjallisuus on suomessa paljon laajempi mitä yleisesti mielletäänkään muutaman monopoliasemaan päässeen kansallissäveltäjän skandaalimaisen yksipuolisesta suosimisesta huolimatta vaikka kyllähän säveltäjänä uuden renessanssin kokeneen Melartininkin sinfonioita esitetään nykyään suomessa aiempaa enemmän eikä suomalaisten postromanttisten sinfonioiden repertoaari tältäkään osin ole niin yksipuolinen kuin miltä se ensisilmäyksellä saattaa näyttää.
 
Kuuntelin äsken aivan pakahtuneena ja haltioituneena suloista poltetta ja kuumotusta rinnassa tuntien Helvi Leiviskän vaikuttavaa polyfonista 3. sinfoniaa katseeni suoraan ylös kohti korkeuksia kohoten, suu ammollaan ja välist ääneen henkeä huohottain haukkoen kuin ilma meinaisi loppua keuhkoista valmistautuessani kohtaamaan Leiviskän sinfonian huimaavat korkeudet maanläheisempää ja neutraalimpaa Sibeliuksen nuorklassista 3. sinfoniaa kevyenä alkupalana hetken kuunnellen jotta voisin eksponoida kuunteluuni tulevan Leiviskän monumentaalisen sinfonian emotionaalisen vaikutuksen kontrastoimalla se Sibeliuksen temaattisesti triviaalin leikkikalusinfonian kanssa.
 
Leiviskän taidokas sinfonia on ollut oikeutetusti myös RSO:n konserttiohjelmassa melko hiljattain esillä mutta ei välttämättä niinkään sen vertaansa hakevan emotionaalisen vaikuttavuuden vuoksi vaan koska hän on naispuolinen sinfonikko ja säveltäjä ja feminiinit ovat kokeneet viime aikoina muutoinkin uuden tulemisen suomen konserttielämässä.
 
Kukaan toinen musiikkikirjailija, kriitikko tai musiikkitieteilijä ei liene lausunut netissä tai edes musiikkikirjojen sivuilla, levyvihkosissa tai sanomalehtien musiikkiarvostelussa milloinkaan mitään tämänkaltaista vastaavaa ko. suomalaisista sinfonioista vaan lienen ensimmäinen laatuaan jonka kunniaksi on tullut julkilausua Leiviskän, Tuukkasen, Melartinin, Karjalaisen ja kumpp. sinfonioiden aikaansaamista suurista emotionaalisista kokemuksista ja vaikutuksista joista olen puhunut ennenkin kuten Mozartinkin musiikin vaikutuksista josta on tosin kirjoitettu musiikkikirjallisuudessa kuitenkin huomattavasti enemmän mutta nivustaipeiden valtimoiden kiivas jyskytys, hikikarpaloiden valuminen pitkin kylmän ja levollisen kehon rintamusta, transsissa oleminen ja häikäisevän pallomaisen objektin väikkyminen tajunnassa ikään kuin ulkopuolelta tulevan geniuksen ottaessa valtoihinsa ja alkaessa toimia ovat puhtaasti omia kokemuksiani, joista olen kertonut aiemminkin ja joita en ole kopioinut mistään vaikka tuo ulkopuolelta tulevan geniuksen toimiminen on lainaus Schopenhauerilta joka ilmaisuna sopii kokemuksiini kuitenkin täydellisesti ja vaikka esim. korkeimmanasteisista psykofyysistä tiloista kertominen on Vladimir Ashkenazyn Maestro kirjassa esittämiään teesejä joihin yhdyn lujasti.
 
Nyt muistan ainakin yhden poikkeuksen sillä Leevi Madetojan kertoi musiikkikritiikissään vaikuttuneensa Melartinin 3. ja 4. sinfoniasta mutta muiden säveltäjien reseptiohistoriaa en tunne vaikka saattaahan olla että joku kriitikko on aikanaan lehdessä heidänkin teoksiaan arvostellessaan haltioitunut ja pakahtunut ja tämän kokemuksen sanoiksi pukenut mutta epäilen sitä. Nykykuulijat eivät ainakaan ole tästä tietoisia vaan saan olla valistamassa uusia sukupolvia.
 
Olen myös kertonut kuinka merkittäviä säveltäjiä monet unohdetut ja suotta laiminlyödyt suomalaiset säveltäjät ovat häviämättä missään suhteessa, varsinkaan emotionaalisella voimalla mitattuna, kansallissäveltäjällemme jonka varjoon moni suomalainen suurelle yleisölle tuntematon säveltäjäsuuruus on suotta jäänyt.
 
Ylimalkaan se että taidemusiikilla on kyky vaikuttaa syvästi ja kohottavasti tunteisiin saaden kuulijansa pakahtumaan, haltioitumaan ja lumoutumaan täydellisesti transsinkaltaisista korkeimmanasteisista psykofyysistä tiloista puhumattakaan, joihin musiikki voi kuulijansa johdattaa, on monille jotka luulevat etä musiikki on vain pelkästään muotojen kauneutta ja mukavan leppoisaa ajankulua ja viihdykettä vailla mitään korkeampaa metafyysistä merkitystä, suuri mysteeri.
 
"(Mozartin) musiikki on kuin varastoitu henkinen aarre, joka muuttuu olemassaolevaksi silloin kun se soitetaan yhä uudelleen" (Hildesheimer)

Helvi Leiviskän 1. sinfonia esitetään Kuopiossa ja Varkaudessa 2. ja 3.4.2022. Siinä missä 3. sinfonian ensiosan loppujakso on valituslaulu pianokonserton pääteemalle, 1. sinfonian päämotiivi on ylistyslaulu saman konserton 2. osan orkesteriunisonoille. Leiviskän 1. on esitetty viimeksi 1951, ja silloin säveltäjän piti ottaa 85000 FIM lainaa ja palkata itse Radio-orkesteri, jotta saisi sävellyksensä esiin... Meiltä puuttuu varmaankin 5-10 kpl Leiviskän sinfonioita, joita hän olisi voinut säveltää ja varmaankin säveltänytkin, jos hänelle olisi annettu mahdollisuus tehdä sävellystä päätyökseen eikä öisin kirjastonhoitajan töiden jälkeen.

Kjolligan: Helvi Leiviskän 1. sinfonia esitetään Kuopiossa ja Varkaudessa 2. ja 3.4.2022. Siinä missä 3. sinfonian ensiosan loppujakso on valituslaulu pianokonserton pääteemalle, 1. sinfonian päämotiivi on ylistyslaulu saman konserton 2. osan orkesteriunisonoille. Leiviskän 1. on esitetty viimeksi 1951, ja silloin säveltäjän piti ottaa 85000 FIM lainaa ja palkata itse Radio-orkesteri, jotta saisi sävellyksensä esiin... Meiltä puuttuu varmaankin 5-10 kpl Leiviskän sinfonioita, joita hän olisi voinut säveltää ja varmaankin säveltänytkin, jos hänelle olisi annettu mahdollisuus tehdä sävellystä päätyökseen eikä öisin kirjastonhoitajan töiden jälkeen.
 
Hienoa kuulla että Leiviskän v. 1947 säveltämä esikoissinfonia aiotaan esittää Kuopiossa ja Varkaudessa. Hienoa huomata myös että on kultivoituneita musiikinharrastajia vai jopa ammattilaisia jotka tuntevat näin tarkkaan historiallisten suomalaissäveltäjien kuten Leiviskän tuotantoa. Olen yllättynyt. Pianokonserttohan valmistui ja esitettiin jo v. 1935 ja naissäveltäjää kiitettiin siitä että hän osoittautui musiikissaan miehekkääksi kuten sulho Ranta kirjoitti. Sääli etten pääse paikan päälle kuuntelemaan tuota tulevaa konserttia kun asun niin kaukana täällä Etelä-Suomessa. Erkki Salmenhaaran mukaan Leiviskän pääteoksiin kuuluvat juuri hänen 3 numeroitua sinfoniaansa ja Sinfonia Brevis joka päättyy kolmoisfuugaan. Sinfonioille on tyypillistä ankara ja perinteeseen nojaava muodonkäsittely ja polyfonisten keinovarojen suosiminen joka kuuluu varsinkin hänen myöhäissinfonioissaan joista lineaarinen 3. on tonaalisesti vapain varhaisempien sinfonioiden edustaessa vielä ylitsepursuavaa postromantiikkaa. Hänen sinfonioitaan koskien on viitattu Bruckneriin jota hän itse ei ole maininnut esikuvakseen vaan kylläkin Madetojan. "Orkesterin väripaletti on suorastaan karu ja välttää selvän tarkoituksellisesti pehmeään naiselliseen soinnikkuuteen turvautumista" jota taas esim. Tuukkasen Meri sinfonian lähes impressionistisen pehmeä avausosan Largo taite on tulvillaan ja jonka voi kuunnella areenasta. Impressionismin perustajakin oli mies, Debussy. Niin on todella sääli ettei Leiviskä voinut omistautua kokopäiväisesti sävellystyölleen säveltäessään öisin vaan toimeentulonsa turvatakseen joutui päätyönään työskentelemään kirjastonhoitajan ammatissa ja kuten sanoit hänen tuotantonsa lienee jäänyt tämän takia suppeammaksi kuin jos hän olisi voinut omistautua kokonaan sävellystyölleen taloudellisista huolista ja muista velvoitteista vapaana.

Elämähän on liian lyhyt että keskittyisi vain kanonisoituihin säveltäjiin, vanha väite että "kyllä niitä soitettaisiin yhä ja/tai jatkuvasti, jos ne olisivat hyviä" kumoutuu pelkästään sillä, että suuri osa esim. naisten säveltämästä musiikista on jäänyt käsikirjoituksiin (pelkkä partituuri) joten ei ole ollut mitään mahdollisuutta alunalkaen arvioida, millainen teos olisi, jos sitä ei ole koskaan edes soitettu...
 
Mitä tulee Leiviskän konserton 1935 esitykseen, se on jäljelle jääneen materiaalin perusteella ollut melkoinen operaatio. Vain stemmat ja pianon nuotti ovat jäljellä. Yhdessäkään orkesteristemmassa ei ole poistoja (mikä on tärkeää). Sen sijaan solisti on pyyhkinyt yli lukuisia kohtia ja jättänyt ne soittamatta, jolloin on kuultu pelkkä orkesteritausta. Osa poistoista on jopa minuutin mittaisia sisältäen mm. 3. osan virtuoosihuipennuksen (ja orkesteri soittaa vain dominanttiurkupistettä eri rytmeissä). Juuri tuosta, että "huippukohtaa ei saavutettu" sitten teosta arvosteltiin.
 
Leiviskän myöhempää tuotantoa on vaikea ymmärtää ilman pianokonserttoa. Paitsi 3. sinfonia (ja osin ensimmäinen), pianokonserton pikkumotiivit tulevat kerta toisensa jälkeen myös kantaateissa (mm. ns. alaspäinen marssiaihe). Pianokonserton ja 3. sinfonian esittäminen samassa konsertissa olisi kovin tarpeellista.
 
Mikä sitten olisi lumoavin suomalainen sinfonia? Ei voi vastata, kun ei ole kuullut vieläkään läheskään tarpeeksi ja paljolti ei pystykään kuulemaan tai edes näkemään partituureja. Sattuma, tarve nostaa nerokulttia, varmaan erilaiset verkostot ja nationalismi ovat valikoineet joitakin ns. hyviksi, tämä on yhä melko syvälle indoktrinoitu orkesterikulttuuriin, mutta on se vähitellen murtumassa, ja toivottavasti pelko yleisön hyljeksinnästä ei estä siirtymää kaanonin ulkopuolelle jatkumasta.
 
Sinfonioiden ulkopuolelta ja Suomen tuolta puolen voin suositella:
-Morfydd Owen: Nocturne Des-duuri (1913)
-Lili Boulanger: Psaume 130 (Du fond de l'abime) mutta mieluiten Nadia Boulangerin johtamana, koska hänellä oli ymmärrettävästi suora yhteys säveltäjän toiveisiin (joskin lähellä loppua kohdan "c'est lui qui delivrera Israel" jälkeen saisi olla isompi luftari ennen kuin kaikki romahtaa. Toki myös Pour les funerailles d'un soldat, mutta siitä ei ole kovin hyviä versioita.
-Marie Jaëll: Pianokonsertto 2 c-molli
Ja sitten tietysti voi mennä Ukrainaan eli Zara Levinan hurjanhurja Pianokonsertto n:o 1 (jestas!)
:) Sellaisia löytyy kun kaanonpaasto jatkuu!

Kjolligan: Elämähän on liian lyhyt että keskittyisi vain kanonisoituihin säveltäjiin, vanha väite että "kyllä niitä soitettaisiin yhä ja/tai jatkuvasti, jos ne olisivat hyviä" kumoutuu pelkästään sillä, että suuri osa esim. naisten säveltämästä musiikista on jäänyt käsikirjoituksiin (pelkkä partituuri) joten ei ole ollut mitään mahdollisuutta alunalkaen arvioida, millainen teos olisi, jos sitä ei ole koskaan edes soitettu...
 
Mitä tulee Leiviskän konserton 1935 esitykseen, se on jäljelle jääneen materiaalin perusteella ollut melkoinen operaatio. Vain stemmat ja pianon nuotti ovat jäljellä. Yhdessäkään orkesteristemmassa ei ole poistoja (mikä on tärkeää). Sen sijaan solisti on pyyhkinyt yli lukuisia kohtia ja jättänyt ne soittamatta, jolloin on kuultu pelkkä orkesteritausta. Osa poistoista on jopa minuutin mittaisia sisältäen mm. 3. osan virtuoosihuipennuksen (ja orkesteri soittaa vain dominanttiurkupistettä eri rytmeissä). Juuri tuosta, että "huippukohtaa ei saavutettu" sitten teosta arvosteltiin.
 
Leiviskän myöhempää tuotantoa on vaikea ymmärtää ilman pianokonserttoa. Paitsi 3. sinfonia (ja osin ensimmäinen), pianokonserton pikkumotiivit tulevat kerta toisensa jälkeen myös kantaateissa (mm. ns. alaspäinen marssiaihe). Pianokonserton ja 3. sinfonian esittäminen samassa konsertissa olisi kovin tarpeellista.
 
Mikä sitten olisi lumoavin suomalainen sinfonia? Ei voi vastata, kun ei ole kuullut vieläkään läheskään tarpeeksi ja paljolti ei pystykään kuulemaan tai edes näkemään partituureja. Sattuma, tarve nostaa nerokulttia, varmaan erilaiset verkostot ja nationalismi ovat valikoineet joitakin ns. hyviksi, tämä on yhä melko syvälle indoktrinoitu orkesterikulttuuriin, mutta on se vähitellen murtumassa, ja toivottavasti pelko yleisön hyljeksinnästä ei estä siirtymää kaanonin ulkopuolelle jatkumasta.
 
Sinfonioiden ulkopuolelta ja Suomen tuolta puolen voin suositella:
-Morfydd Owen: Nocturne Des-duuri (1913)
-Lili Boulanger: Psaume 130 (Du fond de l'abime) mutta mieluiten Nadia Boulangerin johtamana, koska hänellä oli ymmärrettävästi suora yhteys säveltäjän toiveisiin (joskin lähellä loppua kohdan "c'est lui qui delivrera Israel" jälkeen saisi olla isompi luftari ennen kuin kaikki romahtaa. Toki myös Pour les funerailles d'un soldat, mutta siitä ei ole kovin hyviä versioita.
-Marie Jaëll: Pianokonsertto 2 c-molli
Ja sitten tietysti voi mennä Ukrainaan eli Zara Levinan hurjanhurja Pianokonsertto n:o 1 (jestas!)
:) Sellaisia löytyy kun kaanonpaasto jatkuu!
 
Löytyykö kaanonin katveesta sitten lainkaan muita kiinnostavia ja harvinaisia suomalaisia sinfonioita joita voisit mainita ja joihin olisit tutustunut partituuria silmäillen tai kuunnellen ja jotka olisivat tehneet sinuun edes jonkinlaisen emotionaalisen vaikutuksen ja jotka osoittautuisivat sinusta esittämisen arvoisiksi teoksiksi kuten juuri mainitsemasi Leiviskän ensimmäinen sinfonia. Voi surkeus, Leiviskän 2. sinfonia soi Yle klassisella ja areenassa viime vuoden puolella mutta enhän minä sitä tietenkään äkännyt ja niin se jäi kuulematta ja kenties emotionaalisesti kokematta.
 
Tunnetko lainkaan esim. Lauri Saikkolan, Erkki Aaltosen tai Erik Fordellin sinfonioita? Ehkä mututuntumalta kaikkein vähiten arvostetuimpiin ja esitetyimpiin kuulunevat viimeisten sibeliaanien Lauri Ikosen ja Bengt von Törnen sinfoniat joista ensin mainitun 5. ja 6. sinfonia saivat kantaesityksen vasta aivan hiljakkoin Tampereella ja Turussa mutta Törne jonka 3. ja 5. sinfonian kuulin klassisessa illassa vuosia sitten eteni 6. sinfoniassaan uusklassismiin.
 
Itse olen vain hiukan skeptinen esikoissinfonioiden musiikillisen laadukkuuden suhteen vaikka ne teknisessä katsannossa ja muotonsa puolesta sattuisivat olemaan moitteettomia ne kun tuppaavat usein olemaan sangen koulumaisia luonteeltaan jäljitellen mahdollisia esikuviaan sekä ollessaan ehkä soitinnukseltaan vielä ylikuormitettuja eivätkä omaa lainkaan sellaista omintakeisuutta, yksilöllisyyttä, kypsyyttä ja persoonallista voimaa sekä syvyysperspektiiviä kuin monien lahjakkaiden säveltäjien kohdalla heidän myöhemmät sinfoniansa kuten huomaamme esim. Melartinin, Madetojan tai Tuukkasen sinfonista tuotantoa tarkasteltaessa. Taitavana kontrapunktikkona tunnetun Olavi Pesosen raskaan eleginen 1. fuugatekniikalla sävelletty sinfonia sai kuitenkin poikkeuksellisen hyvän vastaanoton pohjoismaisilla musiikkipäivillä 1952.
 
Kiitos vain muuten vinkeistä. Täytyy tutustua ja tuota ukrainalaisen hurjan hurjaa pianokonserttoa jo tässä hieman kiinnostuneena kuuntelinkin.
 
On myös todettava että yleisön puutteellinen reseptiokyky ja tiedostaminen sekä sen ilmeinen kyvyttömyys omaksua uutta ja kokea suuria ja syvällisiä emotionaalisia kokemuksia ensiluokkaisista taideteoksista kuten Meri sinfonia on aiheuttanut niiden katoamisen repertoaarista uuden kohutun modernismin tieltä koskien romanttisen koulukunnan tuotteita vaikka tosin Melartinin sinfonioiden esitykset olivat aikanaan kansallisia juhlatilaisuuksia mutta poistuivat hänen poismenonsa jälkeen repertoaarista satunnaisia esityskertoja ehkä lukuun ottamatta ja vasta meidän päivinämme Melartinin sinfoniat ovat kokeneet uuden tulemisen ja renessanssin.
 
Lienee lisäksi ilmeistä etteivät lumoavatkaan sinfoniat välttämättä jaksa jatkuvasti joka päivä kuultuna kiehtoa kuulijaa vaan niihin saattaa pidemmän ajan kuluessa kokonaan myös kyllästyä kuten on tapahtunut kohdallani esim. Madetojan 3. sinfonian kohdalla kun taas Sibeliuksen kohdalla tuo sinfonioiden viehätys jäi hyvin lyhytaikaiseksi vaikka onkin totta että laadukas musiikki ei kulu puhki kovassakaan kulutuksessa ja niin muodoin mm. Meri sinfonia on pysynyt suosikkisinfonioideni joukossa jo varsin pitkään kuten Leiviskänkin 3. sinfonia ja Melartinin monet sinfoniat ja ehkä vielä ahti karjalaisen Sääski sinfonia n:o 3.
 
Entäs kolahtavatko Sibeliuksen sinfoniat jos saan kysyä?

Prophet: Siitosen Fredin Rakkauden sinfonia.
 
https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Rakkauden_sinfonia
 
Eikös tuo ole Ludwig van Beethovenin Für Elisen, siis pianobagatellin op. 33(?) iskelmäsovitus eikä mikään monumentaalisen arkkitehtonisen sinfonisen muotorakenteen omaava laajamittainen ja moniosainen orkesterisävellys eikä se vastaa saksalaisena sävellyksenä kysymykseen lumoavimmasta suomalaisesta sinfoniasta koska siis A) kappale on alunperin bagatelli joka on sovitettu iskelmäksi eikä sinfonia B) kappale on saksalaisen säveltämä.
 
Burana mainoksissa kuultuna olen jo saanut kappaleesta tarpeekseni vaikka äitinikin sitä lienee joskus soittanut eikä kappale edes välttämättä ole autenttista Beethovenia ja vaikka olisikin siitä puuttuisivat varhaisen syntyajankohtansa vuoksi ne metafyysiset syvyydet joihin esim. Diabelli muunnelmat, 32. c molli pianosonaatin Arietta joka on tehnyt minuun suuren vaikutuksen ja ehkä viimeiset bagatellit op. 126 sukeltavat. Itsekin muuten Frediä naperona fanittaneena.

Tämäkin Helvi Leiviskän lyhyt postromanttinen Sinfonia Brevis v. 1962 konserttiäänityksenä sai aikaan pienen lämmöntunteen sydänalassa sekä jossain määrin pakahtumaan ja haltioitumaan keskittyneenä sitä jonkin aikaa kuunnellessani ja siihen voimakkaasti samaistuessani kunnes jätin lumoissani kuuntelemisen kesken ja ryhdyin kirjoittamaan tätä tekstiä. Olen minä sitä aiemminkin kuunnellut melko keskittyneenä ja lievästi vaikuttuneena mutta en ole milloinkaan ollut näin pakahtunut kuin äsken sitä kuunnellessani. Merkittävä teos yhtä kaikki vaikkakaan ei ehkä aivan Leiviskän 3. sinfonian veroinen https://youtu.be/kFOwhAMaZsUjota pidetään kuitenkin hänen pääteoksenaan. https://youtu.be/JqGvqupb3Ro Sääli että tuo 2. sinfonia Fougstedtin johtamana esityksenä meni minulta Yle klassiselta ja areenassa ohitse. Toivottavasti saamme vielä kuulla lisää vaikuttavia suomalaissinfonioita Yle klassisella tai ylen soivassa arkistossa sillä kantanauhatallenteita Ylellä riittää.

Hyvin vähän on ollut tilaisuus kuulla Fordellia ja noita muita mainittuja. Ei oikein mistään löydy... Kun on vahvasti enemmän keskittynyt yleisesti 1900-luvun taitteen musiikkiin (ad n. 1950) niin suomalaiset jäävät siinä vähän sivulle. Englund on parhaimmillaan ollut hyvin kiinnostava ja aliarvotettu (8 sinfonia saisi soida jkv useammin). Ja sitten on melkein unohdettu Moses Pergament (nimeä tosin vaikea unohtaa, kun sen kerran näkee) jonka vokaalisinfonia Den judiska sången ja 1. pianokonsertto ovat kyllä hätkähdyttäviä, mutta toki 1944 sävelletystä Judiska sångenista on vaikea irrottaa sitä, miksi se on sävelletty juuri silloin, mutta miksi pitäisikään? Liekö sitä Suomessa edes esitetty vaikka säveltäjä Helsingissä syntyi. Järkyttävä teos, sopisi hyvin Pendereckin Threnodyn kanssa samaan tilaisuuteen. Vaikea löytää kokonaisena, mutta osia löytyy täältä alkaen: https://www.youtube.com/watch?v=Vc-zUJ0XDro
 
Leiviskää jatkaakseni, 1. sinfonia vuodelta 1948 ei toki ollut Leiviskän ensimmäinen, vaan hän sävelsi jo opiskeluaikoina 20-luvun alkupuolella yhden, jossa näkyvät jo myöhemmät tyyppipiirteet, kuten nousevat virtuoosikromatiikat puupuhaltimilla, 3-jakoisista rytmeistä pitäminen jne. Sinfonia breviksen johti 1972 Stephen Portman, joka on yhä jossain määrin aktiivinen Englannissa, muisti tapauksen kun kerran satuin pääsemään tilaisuuteen keskustella tästä. Yritin tarjota hänen muisteloitaan YLE:lle että haastattelisivat kun vielä ehtivät, mutta liekö edennyt...
 
Uusista maailman nimistä sitten on kolahtanut Takashi Yoshimatsu ja erityisesti 3. sinfonia. Florence Pricen 1. sinfonia myös sisältää hienoja hetkiä (mutta ei kokonaan kanna, ja saatavista tallenteista kaikissa on ensiosan sivuteema sietämättömän hidas). Näin se on, että usein on 1-2 aivan loistavaa osaa, ja sitten ei ihan samalla tasolla loput. Kyllä Melartinin kutosen ensiosa on enemmän kuin suomalaisittain yksi parhaista. Elfrida Andréen 2. sinfonian finaali on teknisesti ja teemojen rakentelulla (koko sinfonian perusintervalli alaspäinen septimi) huikea mutta muut osat eivät ihan samaa tasoa (ja 1994 ainoassa toistaiseksi saatavassa levytyksessä Ruotsin radion sinfoniaorkesteri on jättänyt finaalin kertausjaksosta melkein 100 tahtia noin vain välistä pois). Rautavaaran kolmosen (se 12-sävelinen) ensiosa alkaa mahtavasti näyttäen että dodekafonia voi tuottaa hienoja kauneusarvoja, mutta paras edellä mennään siinäkin.
 
Eli Suomi on meikäläisellä vähän huonolla tolalla, kun on sellaisiakin kuin Charles Tournemire Sinfonia No. 7, Op. 49 "Les danses de la vie", Rued Langgaardin 1. sinfonia ja Alfredo Casellan 2. sinfonia h-molli.

Se on kyllä totta että Fordellin sen enempää kuin Aaltosen tai Saikkolankaan sinfonioita ei ole levytetty vaikka Ylellä on niistä joitakin kantanauhatallenteita olemassa mutta se ei juuri koskaan soita niitä kanavillaan kuten ei Lingon, Ringbomin tai Fougstedtinkaan sinfonioita.
 
Fordellin pienimuotoisempia kappaleita on kuitenkin levytetty melko hiljattain ja ehkä 3 jokilaaksokuvaa jousiorkesterille niistä vaikuttavimpana vaikka taisin oivaltaa vasta juuri nyt erään aiemmin suotta väheksymäni ja uudelleen kuunteluun ottamani Pulakka kvartetin esittämän Fordellin Divertimenton n:o 2 ,Pulakka, musiikillisen kauneuden ja melodisen herkkyyden luoman lumouksen jota en aikaisemmin tajunnut vaan pidin teosta tilapäisluonteisena ja merkityksettömänä, kevyenä ja viihdyttävänä, käyttömusiikkina mutta nyt se paljasti minulle syvimmän olemuksensa jota en siinä aiemmin nähnyt kuunnellessani musiikkia heikkotasoisilla tietokoneen kaiuttimilla mutta nyt kuulokkeilla.
 
Neron katse ulottuukin syvemmälle toisillekin ilmenevään eivätkä hänen tuotteensa tästä syystä saa välittömästi vastakaikua ja tunnustusta sillä niiden jäännöksetön käsittäminen ottaa oman aikansa. Ihastuttavaa musiikkia tämä Pulakka divertimento. Ainakin juuri tällä hetkellä mutta ehkä mieleni vielä ehtii muuttua.
 
Minusta on täysin käsittämätöntä ettei tällaisen Fordellin kaltaisen musiikillisen neron laajamuotoisia orkesteriteoksia ole levytetty lainkaan vaikka ne suurella todennäköisyydellä edustavat kansallisen musiikkiperintömme parhaimmistoa ja painavinta antia kuten monien muidenkin suotta vaiettujen ja unohdettujen musiikillisten suuruksien sinfoniat sillä kuuluuhan hänen tuotantoonsa peräti 44 sinfoniaa, 10 urkusinfoniaa sekä lukuisia konserttoja joista eräät lienevät mestariteoksia vaikka luomisvoimaa ei voikaan milloinkaan mitata pelkkien opuslukujen avulla.
 
Englund on säveltänyt "vain" 7 sinfoniaa. Vaikka joskus hankin kokoelmiini mm. Englundin 3. ja 7. sinfonian joita kuuntelin verraten pakahtuneena en nykyään enää erityisemmin välitä Englundin neuvostovaikutteisesta uusklassisisesta sävelkielestä ja sinfonioista joista 3. sinfonia Barbarosa jonka 1. osaa hallitsee apokalyptinen ratsastaja-aihe heijastelee järkyttäviä sotakokemuksia kuten Englundin aiemmatkin sinfoniat ja joista hän ei päässyt koskaan eroon.
 
Kuuntelen juuri nyt Englundin 3. Barbarosa sinfoniaa mutta se ei vaikuta läheskään yhtä voimakkaasti tunteisiini kuin sitä ennen kuuntelemani Melartinin 2. sinfonia, Leiviskän sinfonia brevis ja Tuukkasen Meri sinfonia jotka saivat minut pakahtumaan.
 
Minuun Rautavaaran sinfoniat eivät ole tehneet sanottavaa vaikutusta vaikka mm. säveltäjän kansainvälistä läpimurtosinfoniaa Angel of light on tullut yritettyä aika paljon kuunnellakin mutta musiikin staattisuus ja jälki-impressionistinen lillunta ei saa minussa aikaan väristyksiä. Tuota hänen sarjallista 3. sinfoniaa ovat kriitikot kutsuneet Brucknerilaiseksi.
 
Kuuntelin myös noita kaikkia mainitsemiasi sinfonikkoja joista Tournemiren sinfonia on minusta banaali eikä Langgaardkaan oikein sytyttänyt mutta Alfredo Casellan Mahler-ja Strauss vaikutteinen 2. sinfonia on kyllä vaikuttava tummanpuhuvasta hitaasta johdannostaan alkaen kelloefekteineen mutta ei saavuta mielestäni pakahduttavuudessaan ja melodisessa voimassaan aivan omaa luokkaansa olevan Melartinin myöhäisromanttiseen saksalaiseen orkesteritraditioon ja tematiikaltaan Bruckneriin ja muodoltaan Mahleriin liittyvien sinfonioiden emotionaalista voimaa jos ajattelemme esim. herooista 3. F duuri sinfoniaa johon ei kyllästy koskaan ja jonka uusi editio on kuultavissa tuubista ja jossa Madetojan mukaan kuvataan mm. taiteilijan taisteluita ja kärsimyksiä tai 6. sinfonian surumarssirytmissä etenevää mahtavaa avausosaa jossa kokosävelasteikosta muodostettu sointu soi kuin kluster.
 
Ja sijoittuvathan Sibelius ja Melartin suomen ns. kultakauden säveltäjinä 1900 luvun taitteeseen joka kuuluu sinun omimpaan alaasi. Ulkolaisista 1900 luvun taitteen säveltäjistä juuri Delius voimakkaasti kromaattisessa soinnutuksessaan on tehnyt minuun suurimman vaikutuksen löydettyäni hänen musiikkinsa sattumalta hienoon pianokonserttoon tutustuessani jonka lp levy meiltä löytyi aikoinaan sattumalta ja ihastuin hänen häilyvään kvasi- impressionistiseen muotokieleensä sellaisissa teoksissa kuin Summer garden, kevään ensi käköä kuullessa jne. ja lopulta hankin Deliuksen koko tuotannon oopperoita myöten joista maalaiskylän Romeoon ja Juliaan ihastuin Beechamin johtaman tulkinnan myötä.
 
Enää ei Deliuskaan saa minua niin pakahtumaan kuin Tuukkasen Meri tai Melartinin F duuri sinfonia vaikka joskus kuuntelin paita hiestä märkänä Beechamin niin ihanasti tulkitsemia Deliuksen Auringon laskun lauluja objektivoidun rakkauden tunteen suloinen polte rinnassani. Etkö itse ole tutustunut koskaan Deliuksen tuotantoon? Uuno Klami nosti musiikkiestetiikassaan brittiläisistä säveltäjistä Deliuksen Elgarinkin yläpuolelle kirjoittaessaan että Delius on toista maata kuin Elgar.
 
Se on ihmeellistä että sellaista hienoa ja vaikuttavaa säveltaidetta tehdään ja on tehty jota suuri yleisö ei joko löydä tai osaa etsiä tai sitten ei ymmärrä sen päälle mitään tuumin tuossa kuunneltuani jälleen lumoutuneena ja pakahtuneena kuuluvaan ääneen haltioissani ja hurmiossa huohottaen kuin ilma olisi loppumassa keuhkoista Tuukkasen iki-ihanaa meri sinfoniaa sen aaltomaisesti poimuilevassa ja kauneudellaan vertaansa hakevassa laajakaarisessa melodiikassa syvempiä intohimon kieliä koskettaen ja rakkauden korkeaveisuuta taivaallisen kauniissa duettovokaliisissa laulaen tai sitten kuuntelin Melartinin 2. sinfoniaa pakahtuneena suu ammollaan ja katseeni kohti korkeuksia kohottaen.
 
Löytyisiköhän repertoaarista ainuttakaan postromanttista tai modernimpaa ulkolaista teosta joka saisi minut haltioitumaan yhtä voimakkaasti kuin Melartin tai Tuukkanen ellei sitten Hugo Alfven pääse sinfonioillaan lähimmäksi tätä mutta ei saa katsettani kohoamaan yhtäjaksoisesti yhtä pystysuoraan kattoa kohti kuin edellä mainitut?
 
Monet menneet sukupolvet kuten nykyinenkin teki virheen esittäessään ja levyttäessään vain Sibeliuksen frigidejä sinfonioita jotka eivät saa katsettani kohoamaan ylös kohti kattoa saati pakahtumaan ja lumoutumaan olessaan löysää ja vetelää skeidaa.

Itseäni kovin hämmentää se että aikoinaan nuorempana minuun suuren emotionaalisen vaikutuksen tehneen Frederick Deliuksen musiikin impressionistisen häilyvä muotokieli voimakkaan kromaattisessa soinnutuksessaan on menettänyt lähes kokonaan merkityksensä enkä voi sanoa pakahtuvani ja haltioituvani hänen teoksistaan enää juurikaan joskaan en ehkä ole tohtinut tai jaksanut keskittyä niitä kuuntelemaankaan yhtä lujasti kuten silloin ennen kuten en Mozartiakaan vaan Deliuksen paikan ovat ohjelmistossani ikään kuin lunastaneet suomalaiset säveltäjämestarit kuten Tuukkanen, Melartin, Leiviskä ja mm. Ahti karjalainen joiden musiikki vaikuttaa tätä nykyä voimakkaammin ja välittömämmin tunteisiini jahka saan levysoittimeni toimintakuntoon että voin kuunnella hänen vaikuttavan omaperäisen Sääski sinfoniansa no 3 kun muitakaan postromanttisia suomi sinfonikoita ei edellä mainittujen ohella juuri ole levytetty vaikka olkoonkin että Karjalaisen mahdollisesti vapaatonaalinen sinfonia pyrkii ajoittain uusklassismin suuntaan kun ensimmäistä kertaa teoksen kuullessani säikähdin aluksi mielikuvissani sen atonaalisesti sävyttynyttä tai siihen vivahtavaa sävelkieltä kunnes vasta useampaan otteeseen sinfoniaa kuunnellessa oivalsin ja hahmotin vihdoin sinfonian kiehtovan tematiikan, sen harmonisen rikkauden ja kauneuden, mestarillisen puhallinsatsin hallinnan sekä sen persoonallisen muotorakenteen ja vivahteikkaan sointiväripaletin ja vapaatonaaliset rakenteet.
 
Ainoa levytetty suomalainen sinfonia joka näiden lisäksi tulee mieleen on Ilmari Krohnin pojan Felix Krohnin parikymppisenä säveltämä sinfonia brevis lisänimeltään Vuodenajat Päijät Hämeen konservatorion orkesterin levyttämänä ja jonka avausosa on erityisen lumoava, kaunis ja melodisesti vuolas ja tehnyt minuun monta kertaa suuren vaikutuksen kun taas hidas osa ja finaali ovat selvästi amatöörimäisemmin ja heikommin orkestroitu, Scherzo jossain siinä välissä.
 
Yhteistä näille säveltäjille tai heidän sinfonioidensa aikaansaamalle emotionaaliselle vaikutukselle on että katseeni kohoaa spontaanisti ylös kohti korkeuksia heidän musiikkiaan kuunnellessa kun monien muiden säveltäjien kohdalla en reagoi heidän musiikkiinsa lainkaan tällä tavoin vaan katseeni saattaa valua jopa alas kohti lattianrajaa apaattisena saati että pakahtuisin tai haltioituisin musiikin kuulemisesta enkä osaa sanoa mihin näiden suomalaissäveltäjien sinfonioiden emotionaalinen vaikutus oikein perustuu muuten kuin ilmeisesti pakahduttavaan emotionaaliseen voimaan, musiikin ylevään kauneuteen ja kromaattisen tonaalisen harmonisen kielen rikkauteen vaikka ilmeisesti tuo Leiviskän 3. sinfonia ylittää tonaalisuuden rajapuomit. Olen tänään jo kuunnellut pakahtuneena hieman Tuukkasen 3. Meri sinfonian lähes impressionistista avausosaa useampaankin otteeseen, Leiviskän sinfonia Brevistä ja Melartinn 2. sinfoniaa joista kaikista olen ollut suuresti vaikuttunut. Nyt tuo Meri sinfonian avausosa ei saa minua lainkaan pakahtumaan, höh, mitenkäs nyt näin. Ei näköjään joka päivä jaksa innostua. Tuo Melartnin kakkosen mahtipontinen alku näyttäisi edelleen toimivan. Ottihan se Meri sinfonia viimein valtoihinsa pakahduttavalla voimalla.
 
Kuuntelin Yle areenasta jälleen Meri sinfoniaa ylen pakahtuneena ja lumoutuneena, rinnassa jonkinlainen suloinen lämmön tunne tai puristuksen ja painon tapainen, katseeni kohti korkeuksia kohottaen, kuiva suu apposen ammollaan, tikku suorana ja välillä varpaisillaan seisten.
 
Aah tätä musiikin ihanuutta ja emotionaalista voimaa jota vain harvat säveltäjät kykenevät kuulijoiden puhtaan mielteen alueelle ja sydämiin objektivoituna tunteena valamaan mutta se saattaa olla myös niin syvällistä ettei sitä oivalla välittömästi kuten Mozartin ja Beethovenin taide.
 
Joskus muistan erään tunnetun suomalaisen pianistin lausuneen jotakin sen tapaista että varhaisromantikko Schubertin musiikissa tämä lumous on käsin kosketeltavaa ja aivan hänen musiikkinsa pintakerroksessa kun juuri Mozartin ja Beethovenin musiikissa paljon syvemmällä musiikin syvätasolla ja ytimessä.
 
Mutta minusta esim. postromantikkojen kuten Melartinin tai Tuukkasen sinfoniassa tuo lumontunne on jos mahdollista jopa vielä likempänä musiikin pintakerrosta ja pintatasoa kuin Schubertin suurissa sinfonioissa joiden salaisuus kätkeytyy syvemmälle musiikkiin ja saavutettavissa vain ankaralla keskittymisellä vastaanottavaisessa viretilassa musiikin syvimmän olemuksen oivaltamisen ollessa työn ja vaivan takana mutta näin ehkä saattaa olla laita myös edellä mainittujen suomalaissäveltäjienkin kohdalla joiden aistillinen harmoninen kieli ja pitkälinjainen ja laajakaarinen melodiikka saa sydämen tuntemaan, pakahtumaan ja haltioitumaan myös vaivattomammin ilman syvällistä paneutumista sen kun antaa vain musiikin tulvia koko kehon lävitse antautuessamme ehdoitta sen vietäväksi avautuessaan näin ollen hyvin vastaanottavaiselle mielelle mutta saattaa avautua ääriään myöten vasta täydellisen ja kontemplatiivisen keskittymisen takana olevalle reseptiolle.

Jännältä kuulostaa sinfonian kantaesitys Yle Teemalla.
 
https://rondo.fi/rondo-lehti/kantae … -koskelin-sinfonisuuden-maailmassa/

Prophet: Jännältä kuulostaa sinfonian kantaesitys Yle Teemalla.
 
https://rondo.fi/rondo-lehti/kantae … -koskelin-sinfonisuuden-maailmassa/
 
Tosi mielenkiintoinen juttu. En ole kuunnellut hänen musaansa ehkä koskaan, ainakaan tietoisesti itse, mutta tämä herätti kiinnostuksen.

Tuosta löytyy eilinen kantaesitys.
 
https://areena.yle.fi/1-72694937