Klassinen ›

Olipa melkoinen pettymys, fiasko, floppi ja antikliimaksi tuo Schubertin 18 vuotiaana säveltämän ultrasimppelin D duuri sinfonian D 200 rutiininomainen esitys musiikkitalossa sillä niin hiomattoman, yksiulotteisen, lattean ja laimean vaikutelman se jätti ainakin näin radion välityksellä kuultuna. Vaikutuin paljon enemmän Carlos Kleiberin johtamasta levytyksestä Spotifysta kuultuna ainakin mitä tulee tuohon avausosan energiseen allegro taitteeseen jonka alun klarinettisoolossa lienee aavistus suuren C duuri sinfonian pääteemasta. Tyylillisesti sinfonia jakaa samoihin aikoihin sävelletyn Der vierjährige posten singspielin alkusoiton atmosfäärin ja tunnelman kenties joinekin motiivisine yhtymäkohtineenkin.
 
Mutta tuntuu silti käsittämättömältä ja ylen naiivilta tämä herra Schubertin jatkuva suosiminen, palvonta ja esillepano konserttiohjelmistossa niin kuin hän olisi ainoa olemassaoleva merkittävä säveltäjä maailmassa puhumattakaan hänen kaltaisten liedsäveltäjien lähinnä kotikäyttöön vaan ei suuria konserttisaleja varten sävellettyjen amatöörimäisten ja epäkypsien sekä emotionaalista voimaa ja syvyysperspektiiviä kaihtavien teinisinfonioiden alinomaisesta tuputtamisesta rikkaampien musiikillisten nautintojen sijasta kompleksisemman ja professionalistisemman postromanttisen ohjelmiston parissa kun suomessakin on sävelletty runsain mitoin muodoltaan sopusuhtaisia ja kompakteja kansalliseen yleis-ja postromantiikkaan juurtuneita persoonallisia ja lumovoimaisia sekä sangen inspiroituneita ja aikuisen kypsiä teoksia kuten Melartinilta, Fougstedtilta, Leiviskältä, Aaltoselta, Fordellilta ja Tuukkaselta jotka pääsisivät ammattimaisessa orkesterinkäsittelyssään suuren sinfoniaorkesterin konsertissa Schubertin tuikituttuja, puhkikaluttuja ja pienemmälle kokoonpanolle kirjoitettuja pikkusieviä klassistisia ja varhaisromanttisia nuoruuden sinfonioita paremmin oikeuksiinsa musiikillisessa rikkaudessaan ja monitasoisuudessaan ja esim. vaikkapa Ahti Karjalaisen vaikuttava ja kypsä uusklassinen 3. sääski sinfonia joka minulla on LP levyllä mutta koska en ole vieläkään saanut levysoitintani toimintakuntoon on sinfonia jäänyt pitkäksi aikaa kuuntelematta mutta viimeksi kun kuuntelin sen haukoin pakahtuneena henkeäni musiikista lumoutuneena kuten nyttemmin Meri sinfoniastakin jollaista vaikutusta Brucknerin umpitylsä ja ankea Romanttinen sinfonia ei kuunaan saisi aikaan niin suosittu teos kuin se kumma kyllä onkin kuulijoiden keskuudessa jotka eivät tunne laajemmin suomalaistakaan sinfoniakirjallisuutta josta löytyy klassikkoainesta olevia inspiroituneita teoksia jotka huutavat tulla nostetuksi esille parrasvaloihin unohduksen hämärästä valloittaen taatusti musiikillisella kauneudellaan ja lumovoimallaan ihmisten sydämet kuten epäilemättä esim. Saikkolan syvästi riipaiseva Traaginen sinfonia no 2 kaatuneiden aseveljien muistolle ( Schubertin Traaginen on vielä teinisäveltäjän epäonnistunut yritys jäljitellä esikuvansa Beethovenin jättiläismäistä epätoivoa ) jonka pateettisissa ja lyyrisissä molliteemoissa on ekspressiivistä melodista kauneutta ja voimaa jota saattaa löytyä myös Alfred Anderssenin 2. d molli sinfoniasta vaikkei hän todennäköisesti pystynyt tekemään aineistonsa kerran luotuaan juuri muuta kuin toistaa sitä schubertin tavoin yhä uudelleen ja uudelleen mutta lienee silti kiehtovampi uusi tuttavuus kuin teini Schubert puhkisoitettuine klassismiin juurtuneine Haydn-, Mozart-, Beethoven- ja Rossinivaikutteisine pikku sinfonioineen joissa suuri romanttinen ilmaisuvoima loistaa poissaolollaan ja antaa vielä odottaa itseään puhjetessaan kukkaansa vasta koko maailman rakastamassa Keskeneräisessä 8. h molli sinfoniassaan D 759 v. 1822 jota sitäkin esitetään nykyään aivan liikaa ja vastaavasti Melartinin tai Tuukkasen postromanttisia sinfonioita liian vähän.
 
Nytkin kuuntelin Tuukkasen Meri sinfoniaa jälleen lumoutuneena ja pakahtuneena suloinen polte rinnassa kun siihen verrattuna Schubertin 3. sinfonia tuntui ylen naiivilta ja simppeliltä teokselta jota tuskin vakavassa mielessä viitsii nykypäivän sinfoniakonsertissa esittääkään semminkin kun se kenties oli vain konviktikoulun orkesterin ohjelmistoa Schubertin itsensä johtaessa orkesteria sikäli kun sitä milloinkaan Schubertin omana aikana edes esitettiin säveltäjän saamatta luultavasti milloinkaan kuulla sitä muualla kuin omassa mielessään. Tuntuu käsittämättömältä että harmoniselta kieleltään paljon kompleksisempiin harmonisiin struktuureihin tottuneet nykypäivän kuulijat saattavat edelleen kuunnella nautiskelleen harmonisesti paljon yksinkertaisempia 1800 luvun alkupuolen varhaisromanttisia, itseään ja omaa ääntään etsivän nuoren säveltäjän duuri molli tonaalisia sinfonioita.
 
Vaikka minäkin olen ollut Schubertin musiikin vankkumaton ihailija ennen kaikkea suomalaisen musiikin suhteen näköalattomassa ja Sibeliusta perusteettomasti suosineessa nuoruudessani paremmasta suomalaisesta sinfoniamusiikista kuten Melartinista ja Tuukkasesta mitään silloin tietämättä ja kuunnellut Schubertin 9. suurta C duuri sinfoniaa D 944 transsinkaltaisessa hurmiossa kuten Mozartinkin erästä tätäkin syvällisempää pianokonserttoa on vastaanotto-ja reseptiokykyni näköjään kehittynyt monipuolisemmaksi, laajemmaksi ja avarammaksi mm. Melartinin ja Tuukkasen musiikkiin tutustumisen myötä ja nykyään Schubertin varhaissinfonioiden alituinen suosiminen pännii tavattomasti kertoessaan minusta vain siitä miten rajoittunut, yksinapainen, yksipuolinen ja puolueellinen käsityksemme maailman säveltaiteesta on länsimaisen taidemusiikin kaanonin muistuttaessa uskonnon dogmien ja opinkappaleiden kaltaista suppeutta, stabiiliutta, pysähtyneisyyttä ja jämähtäneisyyttä ilman minkäänlaista objektiivisuuden häivääkään saati vaihtelua, laajentumista ja kehitystä mihinkään suuntaan, mikä sen sijaan tieteessä on ainoa normaali, kestävän musiikkitradition ja perinnön osoittautuessa sentään luultua paljon rikkaammaksi ja monipuolisemmaksi romanttisen musiikkitradition puitteissa ja samojen teosten jatkuva veivaaminen ja sahaaminen konserttisaleissa tuntuu yksinkertaisesti vain mielettömältä ja naiivilta sillä kuka voisi tyytyä näin yksipuoliseen musiikilliseen ruokavalioon paitsi kaikkein naiiveimmat ja loputtomaan toistoon ja vähään tyytyväiset konsertissa kävijät joiden joukkoon en itse taatusti katso kuuluvani.
 
Miksi siis täysin puhkisoitettuja ja keskinkertaisia teoksia joista on kymmeniä levytyksiä kuultavissa tuubista ja spotifysta täytyy yhä uudelleen soittaa konserteissa elävinä esityksinä silloinkin kun ne eivät ole länsimaisen taidemusiikin ydintä ja klassisia mestariteoksia vaan jonkun laulusäveltäjänä tunnetun mestarin hiukan avuttomia, kömpelöitä ja sanonnaltaan äärimmäisen niukkoja nuoruuden tekeleitä kun voimme ravita itseämme paljon antoisammalla ja harvemmin esitetyllä mutta keksinnältään tuoreemmalla, vaikuttavammalla ja taidokkaammalla ohjelmistolla?
 
On sanalla sanoen täysin uskomatonta ja häkellyttävää että kaanonin katveesta voi löytää Tuukkasen kaltaisia fasinoivia ja lumoavia säveltäjiä joiden sinfoniat saavat pakahtumaan ja haltioitumaan kuten vain harvan kaanoniin kuuluvan postromantikon modernisteista nyt puhumattakaan ja tuntuu todella typerältä ja idioottimaiselta ettei hänen musiikkiaan esitetä ja levytetä enempää kun ajatellaan että hänen tuotantoonsa sisältyy useita merkittäviä ja emotionaalisesti vaikuttavia sinfonioita, kuten numerot 2, 3, 4 ja 6, näyttämömusiikkia, ooppera ja sinfonisia runoja jotka ovat täysin tuntemattomia suurelle yleisölle mutta ansaitsisivat tulla kuulluksi ja emotionaalisesti syvästi koetuksi.
 
Huhhuh, kuuntelin jälleen Yle areenasta äärimmäisen pingottuneena, varpaisillani seisten ja pakahtuneena, suu ammollaan ja katse kohti kattoa suuntautuen sekä rinnassani suloista poltetta tuntien Tuukkasen Meren lähes impressionistista avausosaa ja olin lumoutunut. Tuukkanen antaa minulle äärettömästi enemmän emotionaalisia kokemuksia kuin tylsät kaanoniin kuuluvat säveltäjät Brucknerista Mahleriin ja Jannesta Shostaan. Nyt kuuntelin vuoronperään Melartinin 5. sinfoniaa Jalaksen johtamana ja sitten taas Tuukkasen Merta jotka kummatkin olivat yhtä kaikki vaikuttavan pakahduttavaa musiikkia.
 
On täysin paradoksaalista ja anteeksi antamatonta että emotionaalisesti vaikuttavinta suomalaista sinfoniakirjallisuutta ei suurelta osin edelleenkään juuri esitetä missään tai soiteta des radiossa vaikka siitä kuten Karjalaisen kiehtovasta sääski sinfoniasta olisi tehty levytyksiäkin lukuun ottamatta nyt areenassa kuultavaa Tuukkasen vaikuttavaa Meri sinfoniaa suuren enemmistön nähtävästi otaksuessa ja luullessa että Sibelius on ainoa autuaaksi tekevä säveltäjä suomessa ja ylivertainen muihin nähden mikä olettamus ei alkuunkaan pidä paikkaansa sillä tämän tyyliltään klassistisista sinfonioista puutuu emotionaalinen hehku ja voima jota sen sijaan monien muiden ammattitaitoisten suomalaissinfonikoiden teoksissa on huomattavasti enemmän ja siksi niiden esillepano on perusteltua sillä ne avaavat ikkunan siihen romantiikan tunnekylläiseen maailmaan joka Sibeliuksen sinfonioista loistaa poissaolollaan.