Elektroniikka ja soitinrakennus ›

Moi.
 
Tldr: Millä menetelmällä ja kemikaalein olette mätsänneet uudempaa Schallerin niklattua hardwarea esimerkiksi Gibsonin nikkeli (/kromi?) pintaisiin tar-backeihin?
 

 
Päätin vihdoin viimein nytkäyttää 70-luvun alun SG-Special ikuisuusprojektia edes himpun eteenpäin, ja koska "harmonikkatallaa" ei järkevästi tunnu löytyvän, päädyin heittämällä insertteihin sopivaan Schallerin STM rullatallaan.
 
Jonkinasteisen aivopierun ansiosta tilasin ensin kromatun, ja kiiltää kuin papin.. no ainakin ikätoverit tietänee vertauksen, eikä istu sitten lainkaan mikkien kuoriin.
Eipä hätää, niklattukin T-Kaupasta löytyy, ja aivan käsittämättömän ja ennenkokemattoman kotimaisen aspan toilailun jälkeen -tai siitä huolimatta- saapui niklattu talla ja myös niklatut M8 säätötolpat, jotka alunperin oli tietysti tarkoitus pyöräyttää itse sorvissa, teeseitseholisti kun olen.
 
Niklattu on rahtusen lähempänä, mutta vaatii omaan silmään edelleen ainakin kevyttä himmentämistä jotta istuisi paremmin mikinkuoriin.
Bigsbyn (Gibson tekstillä tietysti) -spesiaali kun on- harmauteen ei sentään tarvitse päästä eikä ole haluakaan, mutta edes himpun kun saisi taitettua kirkkainta kiiltoa hallitusti.
 
Koska kyseessä on runsaasti pikkukikareita sisältävä rullatalla, kaasu, tai kakkosvaihtoehtona neste ovat vaihtoehdot, mekaanisesti en ala rapsuttelemaan tai puhaltelemaan ellei ole aivan pakko.
 
Suolahappoa (kaasuna), ja ferrikloridia (liuoksena) olen metallien ja -pinnotteiden vanhennuksissa(kin) käyttänyt, mutta tuolloin on ollut mahdollista kokeilla konsentraatiot ja pitoajat hukkakappaleisiin, tai on ollut varmaa tietoa kuinka ko. kikare happohöyryissä tai ferrikloridikylvyssä käyttäytyy.
Ja pinnoitteet ovat olleet paksuja, ei ole ollut pelkoa että vanhennusaine vaikuttaakin perusaineeseen tai välikerrokseen ennen pintaa.
Eihän tuokaan talla kummoisia maksa, mutta vaikka olen täälläkin todennut että epäonnistuminen on paras opettaja, silti haluaisi onnistua laakista.
 
Kokemuksista jo etukäteen kiittäen.
 
T:Samuli

basisti1971: haluaisi onnistua laakista
Montako kertaa olet näillä palstoilla neuvonut että aina hukkapalakokeilu ekaks? :D
Tässä kyl lohtuna että relic sekä aitona että feikkinä on aina sattuman tulos, ei kaikki kamat samallailla vanhene.
 
Jos silmä ei hyväksy että vanhan näköisessä kitarassa on uusi osa, niin sillä vähäisellä kokemuksella mitä mulla näistä on, ilman mekaniikkaa ei tahdo pärjätä. Ensimmäiseksi siis mattaisin micromeshillä sitä pintaa, tai laiskapäivänä vaikka dremelin messinki-/teräsharjalla. Mahdollisesti sen jälkeen tarvittavassa kaasutuksessa sellanen purkki jonka läpi näkee niin voi hiukan kontrolloida missä mennään.
 
Sit semmosia yleisjuttuja lukijoille joilla ei perustietoja:
Nuo mainitut aineet on inan myrkyllisiä, joten ei lasten keittiöleikkeihin. ("Suolahappoa. Mikä muka voisi mennä vikaan?")
Ja helppo tapa mokata on jättää sormenjälki tuotteeseen, hapot ja CSI saa ne esiin aina ja kaikesta.

Moi.
 
73nd3r: Montako kertaa olet näillä palstoilla neuvonut että aina hukkapalakokeilu ekaks? :D
 
Kerran tai kaks ;).
Olen myös todennut että tietoaan voi, ja olisi suotavaakin jakaa jottei kaikkea tarvitsisi alusta asti kokeilla itse.
 
Testikappaleen ja varsinaisen hinnalla saisi kyllä jo valmiiksi relikoituneen harmonikkatallankin jollain aikavälillä hankittua.
Tuon STM:n satulatkin ovat niin pieniä osakokonaisuuksia ettei yhteen kokeileminen varsinaisesti kerro kokonaisuudesta vielä mitään.
Perspuolen himmeys on naarmuja lukuunottamatta jo alkujaankin kokolailla se mitä tavoittelen (on jätetty ennen niklaamista killottamatta kuten Schallerin valmistusmenetelmillä on tapana), joten siitäkään ei apuja irtoa.
 

 
73nd3r: Tässä kyl lohtuna että relic sekä aitona että feikkinä on aina sattuman tulos, ei kaikki kamat samallailla vanhene.
 
Totta, ja juuri tuosta syystä toiveikkaana kysäisin josko jollain mnettiläisellä olisi mutua vahvempaa käsitystä siitä kuinka juuri Schallerin nikkelöintimenetelmä käyttäytyy.
No, jahka päätän millä menetelmällä kokeilen ja saan aikaiseksi kokeilla, kerron kyllä miten kävi.
Riippumatta lopputuloksesta ;).
 

 
73nd3r: Jos silmä ei hyväksy että vanhan näköisessä kitarassa on uusi osa, niin sillä vähäisellä kokemuksella mitä mulla näistä on, ilman mekaniikkaa ei tahdo pärjätä. Ensimmäiseksi siis mattaisin micromeshillä sitä pintaa, tai laiskapäivänä vaikka dremelin messinki-/teräsharjalla. Mahdollisesti sen jälkeen tarvittavassa kaasutuksessa sellanen purkki jonka läpi näkee niin voi hiukan kontrolloida missä mennään.
 
Nikkelöinnistä -sikäli mikäli oikeasti on vain niklattu, kaikki ei ole vaikka kuinka mainostettaisiinkin- ei tarvitse mekaanisesti pintaa rikkoa eikä poistaa, syy siihen miksi hommasin niklatun tuon kromatun jälkeen vaikka epäilinkin ettei välttämättä tarpeeksi himmeä ole.
Ja pääsyy myös siihen miksi ylipäätäänkään nykyään saa niklattuja -tai ainakin sellaisiksi mainostettuja kitarosia, vielä ysärillä liki kaikki oli kromattua.
 
Sen verran pieniä kikareita kuitenkin tuossa tallassa etten ihan ensimmäisenä mekaanisesti lähtisi rapsuttelemaan pala kerrallaan, sen verran korkealla on vaatimustaso vaikka tuo SG lapansa jo ennen edellistäkin omistajaa hukanneena sinänsä jälleenmyyntiarvoltaan varsin vaatimaton kapistus onkin.
 
Kromipintaisia kappaleita ei voi ennustetavasti vanhentaa, oli kyse sitten mihin tahansa laitteeseen kuuluvasta kikareesta, tuo on jo tullut todettua vuosikymmeniä sitten.
Vaikka kyseessä olisikin "huonekalukromi", on se pakko poistaa sähkökemiallisesti jos edes jonkinlaisia ulkonäkövaatimuksia tai toistettavuutta lopputulokselle asettaa.
 
Valtaosalle nykykromauksista ei kotioloissa edes pikku kotikemistin elektrolyysialtaasta ole juurikaan iloa, kromi- ja nikkelipinta ovat pintakäsittelykylvyistä johtuen niin ohuita ja korkealaatuisia että kuparikin on jo häipynyt tasopinnoilta kun terävissä kulmissa on vielä kromiakin jäljellä.
Ja elektrolyyttisestikään ei kromin päälle saa metallia(kaan) kunnolla tarttumaan.
Toki, jos kaipaa 70-lukuisen Japanin-hardwaren liuskoina lohkeilevan pintakäsittelyn ulkonäköä, tuohon pääsee kyllä yksinkertaisinkin laittein.
 

 
73nd3r: Sit semmosia yleisjuttuja lukijoille joilla ei perustietoja:
Nuo mainitut aineet on inan myrkyllisiä, joten ei lasten keittiöleikkeihin. ("Suolahappoa. Mikä muka voisi mennä vikaan?")
 
Totta, hyvä pointti, turhan usein itseltä unohtuu että niin luonnontieteiden opetuksen taso, kuin peruskoululaisten oppimishalukkuuskin vaihtelee nykyäänkin huomattavasti.
Meidän ikäluokalle fysiikan ja kemian labroissa ei kovinkaan monelle tainnut jäädä epäselväksi miten hapot ja emäkset käyttäytyvät.
 
Nykyään kun rikkihappoakaan ei enää saa edes akkuhappolaimeana eikä tuon vuoksi lyijyakkuja kuivavarattuina -kiitos matujen- suolahaposta puhumattakaan, rajoittaa tuo toki innokkaimpien kotikemistien kokeiluita.
Toki kumpaistakin löytyy muista tuotteista joita saa hankittua vapaammin...
 

 
73nd3r: Ja helppo tapa mokata on jättää sormenjälki tuotteeseen, hapot ja CSI saa ne esiin aina ja kaikesta.
 
Totta tuokin.
 
T:Samuli

Moi.
 
No niin, nyt on kevyesti vanhentaminen ja pahimman kiillon taitto suoritettu "onnistuneesti".
Lainausmerkeissä koska syystä tai toisesta pystypinnoille jäi tarkasta puhdistamisesta huolimatta laikkuja jotka evät himmenneet käytännössä lainkaan, ja siksi koska tähän tallayksilöön on lipsahtanut kromatut intonaationsäätöruuvit, tai muunlaisia ei olekaan.
Pikkujuttuja, koska yleisilme on varsin tarkkaan juuri sellainen kuin toivoin ja oletinkin, ja mätsää huomattavasti uutuuttaankiiltävää paremmin tuon Speciaalin yleisilmeeseen.
 

 
Tldr: ~0,5dl, ~10%, ~15 asteista väkiviinaetikkaa suljetussa astiassa ~1 tunti.
Tuloksena kevyt satiinipinta ~2021 Schallerin STM:n nikkelipinnoitteeseen.
 

 
Koska tarkoituksena pitäisi olla jakaa kokemusperäistä tietoa muidenkin iloksi ja hyödyksi, ei käyttää aineita ja menetelmiä jotka eivät valtaosan ulottuvilla ole vaikka itseltä löytyisikin, päädyin etikkahöyryllä vanhentamiseen.
 
Etikaksi valkkautui muovipullossa Rajamäen perinteinen Väkiviinaetikka jonka etikkahappopitoisuus on (alunperin ollut) 10%.
Puteli on vanha ja avattu jo pidemmän aikaa sitten joten käyttämäni etikan etikkahappopitoisuus voi olla inan matalampikin.
 
Tallan kiinnitin 150*150mm (koko riippuu tietenkin käytetystä astiasta) farmivanerin palaan johon kierteitin M8 tolpille reiät (koska halusin vanhentaa tolpatkin), ja tolppien reikien puoleen väliin 2 pientä reikää tallan paikallaan pitämiseen tarkoitetulle kitarankielelle, ja vielä yhden keskilinjalta sivuun em. kielen kiristyspalikan lukitukseen.
 
Tolppien ja tallan väliin laitoin pari M4 prikkaa kummankin puolen jotta höyry pääsisi paremmin vaikuttamaan säätöpyörään.
 
Sidoin tallan farmifankkaan ohuella kitarankielellä äärilaitoihinsa ruuvattujen D ja G tallapalojen välistä, sidoin tuplasolmun, lenkistä tappi läpi, kiersin kunnes talla oli tukevasti paikoillaan, ja lukitsin tapin ruuvia vasten.
 
Kun talla on tukevasti kiinni, rasvanpoisto on helpompaa.
Rasvanpoiston suoritin ensin pyyhkimällä tarkkaan, ja sen jälkeen jarrujenpuhdistussprayllä kastelemalla useampaan kertaan ja välissä pyyhkimällä.
 
Kaikkien nopeastihaihtuvien kemikaalien ominaisuuksiin kuuluu erottamattomasti endoterminen reaktio, joten ilman kosteus tiivistyy välittömästi metallin pintaan.
Vaikka tavallaan ärsyttävältä ehkä tuntuukin, kosteuden aiheuttaman sameuden kuvioista näkee onko pinnassa vielä rasvaa tai muita epäpuhtauksia vai ei.
 
Jos suoritan samanlaisen pojektin toistamiseen, kokeilen seuraavaksi puhdistamiseen IPAa pullosta (=Polaric GO 99%), koska vaikka päälipinnan lopputuloksesta ei sitä huomaakaan, juuri tuosta jarrujenpuhdistusspraystä näytti jäävän ohut (viherpiiperöponneaineen?) kalvo pintaan.
 
Kun talla on läpikotaisin kuivunut, etikka astiaan ja fankkapala talloineen ylösalaisin kanneksi.
Koska etikka oli laimeaa, lämpötila matala, ja kiillottamalla saa kyllä kiillon takaisin jos on tarvetta, odottelin täyden tunnin ennen kuin edes vilkaisin lopputulosta.
Jos lämpötila on korkeampi, etikka tujumpaa, haluaa vain todella kevyen kiillon taiton, tms. vartin jälkeen voi alkaa vilkuilemaan miltä näyttää.
 
Kun himmeysaste on mieleinen, vesihuuhtelu lopettaa reaktion.
 
Vaikkei rankkaan relikointiin kunnolla sovellukaan, etikkahöyryn ehdoton etu kevyessä vanhentamisessa on sen laimeus, ja siitä suoraan seuraava muutoshitaus.
Ei tarvitse haukkana tuijottaa lämpömittaria ja sekuntikelloa kuten happojen ja muiden syövyttävien aineiden kanssa lähes poikkeuksetta tarvitsee.
Ekologisuusaspektikin on vahvasti läsnä, litkujen käsittelemisestä, säilyttämisestä tai jälleenkäsittelystäkään ei tarvitse olla huolissaan.
 
T:Samuli

Plussan laitoin, taas kerran mahtavaa dokumentointia/ohjeistusta muillekin.
 
Tuohon omaan ylläolevaan kirjoitukseen; osassa niklattuja kamoja on suojalakka päällä; sen tautta ehdotin tuota mekaanista hiomista ennen varsinaista relikointia.

Moi.
 
73nd3r: Plussan laitoin, taas kerran mahtavaa dokumentointia/ohjeistusta muillekin.
 
Kiitos :).
 

 
73nd3r: Tuohon omaan ylläolevaan kirjoitukseen; osassa niklattuja kamoja on suojalakka päällä; sen tautta ehdotin tuota mekaanista hiomista ennen varsinaista relikointia.
 
Totta, yleisestiottaen hyvä huomio.
Nuo mun laikut näyttävät kyllä enemmän siltä että ponneaineesta on jäänyt jotain töhnää nikkelin pintaan, täytynee lähestyä Schallerin aspaa asian tiimoilta.
 
EDIT: Schallerilta vastasi todella nopsakkaasti Dr. Lars Bünning jotta käyttävät tavallista niklausta, ei pinnoitteita nikkelin päällä.
Intonaationsäätöruuvitkin ovat niklatut, ehkä toisenlaisessa kylvyssä johon laimea etikka ei pure niin nopeasti?
Eli jonkinlainen oma kämmi aiheutti nuo sivupintojen laikut.
 
T:Samuli