Etno, proge, latin ›

Joo näin näyttäisi olevan että jättivät sen pois tältä levyltä (ehkä sitten seuraavalla mukana?)...
 
Kansikuva + biisilista:
 
https://www.blabbermouth.net/news/y … song-in-seven-years-the-ice-bridge/

Dare To Know tulevalta levyltä:
 
https://www.youtube.com/watch?v=hhzKdB6ftsc
 
Hmm tuli vähän Magnification-fiilis tuosta ajoittain... Ei varmaan paha asia;).

Ei huono tämäkään. Magnification tulee tosiaan mieleen orkesterista, ja olen kuulevinani myös joitakin kaikuja Topographicin rauhallisemmista osista. Vaikuttaisi ainakin näiden kahden näytteen perusteella, että levy on vahvempi tuotos kuin Heaven & Earth.

Samanlaiset tuntemukset minullakin. En todellakaan osannut ennalta arvata edellisen albumin perusteella, että voisin suhtautua näin toiveikkain odottavin mielin enää Yesin tulevaa albumia kohtaan, mutta niinpä vain kävi.
Pidin aika paljon tästä Dare to Know -kappaleesta heti ensikuulemalta, mutta vielä enemmän siitä edellisestä maistiaisesta The Ice Brdge. Näiden kahden bisiin perusteella alkaa vaikuttaa, että sieltä on vähintään kelvollinen albumi tuloillaan.
Magnification ja Tales (erityisesti Ritual ja sen se tietty kitarateema) tämä Dare to Know tosiaan tuo mieleen - ja oikein hyvällä tavalla. Ehkä alan pikku hiljaa tottua myös Jon Davisonin ääneen, joka on jotenkin aiemmin hieman ärsyttänyt minua. Kiva, jos voi taas pitää bändistä, josta on tavannut pitää.

Nyt sain tilaisuuden kuulla levyn kokonaan ja täytyy myöntää että jonkilainen "harppaus" laadussa on tosiaankin tehty Heaven & Earthin haukottaviin viihdebiiseihin verrattuna. Mutta vain osittain. Nimittäin suurin piirtein levyn puoliväliin asti on kokeilevampaa kamaa ja loput taas sitä haukottuvampaa kamaa... Mahdollisesti edellisen levyn sessioiden leftover-biisejä? Näin parin kuuntelun perusteella sanoisin. Ehkäpä lisäkuunteluilla huomaan olevani väärässä;)? Tällä hetkellä siis ei ihan "napakympin" levy mutta ei se huonoinkaan Yes-levy.

vanha_pieru: Samanlaiset tuntemukset minullakin. En todellakaan osannut ennalta arvata edellisen albumin perusteella, että voisin suhtautua näin toiveikkain odottavin mielin enää Yesin tulevaa albumia kohtaan, mutta niinpä vain kävi.
Pidin aika paljon tästä Dare to Know -kappaleesta heti ensikuulemalta, mutta vielä enemmän siitä edellisestä maistiaisesta The Ice Brdge. Näiden kahden bisiin perusteella alkaa vaikuttaa, että sieltä on vähintään kelvollinen albumi tuloillaan.
Magnification ja Tales (erityisesti Ritual ja sen se tietty kitarateema) tämä Dare to Know tosiaan tuo mieleen - ja oikein hyvällä tavalla. Ehkä alan pikku hiljaa tottua myös Jon Davisonin ääneen, joka on jotenkin aiemmin hieman ärsyttänyt minua. Kiva, jos voi taas pitää bändistä, josta on tavannut pitää.
 
The Ice Bridgen synasoundit on ihan karseat, suorastaan ö-luokkaa. Tosin mitä pidemmälle biisi eteni sen paremmaksi se muuttui, onneksi. Lauluosuudet tosin suorastaan huusivat Chris Squirea avuksi.

Olen nyt kuunnellut muutaman kerran läpi The Questin. En odottanut liikoja, kuten on tullut todettua, mutta täytyy myöntää, että tyypit ovat saaneet mielestäni aika hyvän levyn aikaiseksi. Ei nyt mitään valtavaa wow-reaktiota tullut, mutta biisit ovat kauttaaltaan vahvoja ja niissä on mukavasti koukkuja. Poikkeuksena ehkä Music to My Ears, jonka kertosäe on melkoisen lattea - ehkä tarkoituksella, mutta silti. Kyllä tämä kuitenkin on parasta Yesiä Magnificationin jälkeen.
 
Yes pystyy siis edelleen saamaan aikaan hyvää jälkeä studiossa. Nykyisen kokoonpanon ongelmana tuntuu vain olevan keikkakunto ja etenkin vanhojen klassikoiden vaatima soittotarkkuus joidenkin jäsenten osalta. Vanha materiaali pitää ehkä bändiä jossain määrin pinteessä, mutta ei sitä oikein voi poiskaan jättää.

Mielestäni nyky-Yesin into tehdä poppibiisejä ala em. Music To My Ears on vähän mennyt liiallisuuksiin. No kai tarkoitus on saada uusiakin sukupolvia miellyttävää musaa aikaiseksi mutta kun sen taso sen kun laskee levy levyltä... Parempiakin löytyy jo 80-luvun levyiltä. Ilmeisesti mennään tyyliin "hällä väliä tykkääkö hc-fanit enää meistä progebändinä tai ei, tehdään mitä vaan mieleen juolahtaa"? Se kaikkein paras matsku on jo tehty aikoja sitten. Nyt vaan lasketaan vähän varman päälle että saadaan vähän fyffeä lisää (ikään kuin sitä ei olisi jo tullut tarpeeksi tähän asti;))... Tulee mieleen vähän sellainen "laiskuus" mitä sen progen tekemiseen tulee. Se hieman surettaa näin hc-fanina.

Progressor: Olen nyt kuunnellut muutaman kerran läpi The Questin. En odottanut liikoja, kuten on tullut todettua, mutta täytyy myöntää, että tyypit ovat saaneet mielestäni aika hyvän levyn aikaiseksi. Ei nyt mitään valtavaa wow-reaktiota tullut, mutta biisit ovat kauttaaltaan vahvoja ja niissä on mukavasti koukkuja. Poikkeuksena ehkä Music to My Ears, jonka kertosäe on melkoisen lattea - ehkä tarkoituksella, mutta silti. Kyllä tämä kuitenkin on parasta Yesiä Magnificationin jälkeen.
 
Yes pystyy siis edelleen saamaan aikaan hyvää jälkeä studiossa. Nykyisen kokoonpanon ongelmana tuntuu vain olevan keikkakunto ja etenkin vanhojen klassikoiden vaatima soittotarkkuus joidenkin jäsenten osalta. Vanha materiaali pitää ehkä bändiä jossain määrin pinteessä, mutta ei sitä oikein voi poiskaan jättää.
 
Pitkälti samoilla linjoilla kahden kuuntelukerran jälkeen. Ei mitenkään parasta Yesiä, mutta kyllä tämä enemmän ilahdutti kuin ärsytti. Eka kappale oli selkeästi paras, mutta on albumilla paljon muutakin kunnon materiaalia. Itse antaisin kolme ja puoli tähteä hyvästä yrityksestä.
 
Regalis Apertura: lasketaan vähän varman päälle että saadaan vähän fyffeä lisää (ikään kuin sitä ei olisi jo tullut tarpeeksi tähän asti;
 
Juuri siitä syystä, että näilläkin progeukoilla on epäilemättä rahhoo jo ennestäänkin, en oikein jaksa uskoa, että ainoa motivaatio uuden studioalbumin tekemiselle (tai kiertämiselle ja ylipäänsä bändin jatkamiselle) on puhtaasti taloudellinen. Eiköhän seitsenkymppiset miljonäärimuusikot jatka musiikin tekemistä ennen kaikkea siksi, että he edelleen pitävät soittamisesta (toisinaan jopa oman terveytensä uhalla tai sen jo menettäneenä, viittaus erityisesti Phil Collinsiin ja Alan Whiteen). Voi olla myös, että ihailuun ja/tai esiintymisen tuottamaan adrenaliiniryöppyyn tulee jonkinlainen riippuvuus ja sitä on sitten haettava lisää vielä eläkeikäisenäkin. (Enkä tätä paheksu, meillä on kaikilla omat emotionaaliset tarpeemme.) Saattaa olla niinkin, että seniorimuusikot soittavat osaltaan siksikin, koska eivät tiedä mitä muutakaan tekisivät, kun vielä henki pihisee. (Tämäkin on mulle ihan jees. Tuskin itsekään, jos tuollaisen iän joskus saavutan, missään vaiheessa lopetan kitaran ja syntikoiden soittoa, nytkin tekee vaan keski-ikäisenä mieli oppia lisää - ja useampia soittimia.) Musiikki voi olla sellainen voima, että se vie mukanaan koko eliniäksi.
Puhtaasti se, että menestynyt yhtye yhä tuottaa jäsenilleen voittoa, on vaan hyvä asia. Kun kiertämisestä ja varmaan jonkin verran yhä myös levyttämisestä kuitenkin kertyy tuottoa, niin on mielestäni hyvä vaan, että siitä ohjautuu osuus myös niille, joille se ensisijassa kuuluu, musiikin tuottaneelle yhtyeelle/artistille. Musiikki nyt sattuu ammattilaistasolla olemaan myös bisnestä ja on toisaalta myös ammattilaisuuden edellytys. Tietyt muusikot - ja eri taiteiden aloila monet muutkin - ovat oikein malliesimerkkejä työurien jatkamisesta loppupäässä.

Voin varmaan sanoa nyt vähän pahasti mutta vaikuttaa siltä että Andersonin "erottamisen" (vai miten se menikään) sekä myös Squiren kuoleman myötä Yes tavallaan alkoi unohtaa progeen perustuvan musiikillisen alkuperänsä ja keskittyä kaupallisempaan AOR-tyyliin (kuten kävi Genesiksellekin). Eli tavallaan kun ikää tuli lisää niin ei haluta enää soittaa monimutkaisia pitkiä proge-eepoksia. Sen sijaan soitetaan sellaisia 3 min. tjsp radioystävällisempiä "pitkästyttävämpiä" popbiisejä...
 
Kunnianhimoisen/kokeellisen musiikin luomisen aika on ohi. Siihen on vaan nyt tyydyttävä ja sillä selvä koska suuntaus tuskin tulee muuttumaan bändin uran loppumiseen asti.

Regalis Apertura: Voin varmaan sanoa nyt vähän pahasti mutta vaikuttaa siltä että Andersonin "erottamisen" (vai miten se menikään) sekä myös Squiren kuoleman myötä Yes tavallaan alkoi unohtaa progeen perustuvan musiikillisen alkuperänsä ja keskittyä kaupallisempaan AOR-tyyliin (kuten kävi Genesiksellekin). Eli tavallaan kun ikää tuli lisää niin ei haluta enää soittaa monimutkaisia pitkiä proge-eepoksia. Sen sijaan soitetaan sellaisia 3 min. tjsp radioystävällisempiä "pitkästyttävämpiä" popbiisejä...
 
Kunnianhimoisen/kokeellisen musiikin luomisen aika on ohi. Siihen on vaan nyt tyydyttävä ja sillä selvä koska suuntaus tuskin tulee muuttumaan bändin uran loppumiseen asti.
 
Et sanonut erityisen pahasti ja olen sitä paitsi samaa mieltä. Progempi linja sopisi minullekin paremmin, mutta silti uudesta levystä pidin enemmän kuin uskalsin toivoa. "Progen aste", jos tämmöistä termiä nyt puolitosissaan käyttää, ei sinänsä toisaalta ole kiinni pelkästään kappaleiden kestosta. On tällä uudella levyllä, lyhyissäkin kappaleissa, muutakin kuin poppia (ja pop-musiikkikin voi olla kunnianhimoista, mutta ei tästä nyt tässä enempää), olkoonkin että ollaan melko kaukana myös sellaisesta menosta, jota koko 70-luku merkitsi Yesin(kin) kohdalla.

Niin voihan se poppikin olla kunnianhimoista mutta sen popin toteutus (ainakin itseäni miellyttävä) onnistuu vain "harvoilta ja valituilta";)... On varmaan vähän vaikeaa alkaa verrata jotain U2:sta tai vaikkapa Beatlesia ymv. bändiä Yesiin noin suorilta mutta jostakin syystä noiden muiden biisit popin saralla voittaa Yesin vastaavat yritelmät 10-0. Rehellisesti sanottuna en muista edes muita vastaavia kuin se Owner Of The Lonely Heart. Eli Yesin olisi kannattanut pysyä "lestissään" ja jatkaa progelinjaansa...
 
No mitäs tästä enempää jauhamaan kun kerran Yesin suuntaus on mitä on eikä muuksi tule muuttumaan. Halusimme sitä tai emme. Onneksi niitä 70-luvun klassikoita voi edelleenkin kuunnella tästä eteenpäinkin;).

Rick Wakeman haluaa tehdä uutta Yes-musiikkia, olipa se sitten Andersonin ja Rabinin kanssa tai jonkun muun. https://ultimateclassicrock.com/rick-wakeman-yes-reunion/

Piti sanomani vielä, että Jon Andersonin viime vuonna ilmestynyt soololevy 1000 Hands on myös ihan pätevä, Yes-fanien kannattaa tutustua, vaikka proge-eepoksia ei siinäkään ole mukana. Jonin musiikissa on kuitenkin minusta jokin erityinen kipinä, joka Yesiltä ilman Andersonia ehkä vähän jää puuttumaan.

HaloOfFlies: Rick Wakeman haluaa tehdä uutta Yes-musiikkia, olipa se sitten Andersonin ja Rabinin kanssa tai jonkun muun. https://ultimateclassicrock.com/rick-wakeman-yes-reunion/
 
Tuosta tulikin mieleen että jos Rick haluaisikin takaisin Yesiin niin miten kävisi? Kenkää Downesille vai eikö?
 
edit. Aattelin noin teoriassa eli vain ajatusleikkinä...

Regalis Apertura: Niin voihan se poppikin olla kunnianhimoista mutta sen popin toteutus (ainakin itseäni miellyttävä) onnistuu vain "harvoilta ja valituilta";)... On varmaan vähän vaikeaa alkaa verrata jotain U2:sta tai vaikkapa Beatlesia ymv. bändiä Yesiin noin suorilta mutta jostakin syystä noiden muiden biisit popin saralla voittaa Yesin vastaavat yritelmät 10-0. Rehellisesti sanottuna en muista edes muita vastaavia kuin se Owner Of The Lonely Heart. Eli Yesin olisi kannattanut pysyä "lestissään" ja jatkaa progelinjaansa...
 
Kyllä, kyllä, en väitä vastaan. Jos ajatellaan "pop-Yesiä", niin albumikokonaisuuksien mitassa pidän vain 90125:stä. Jo se seuraaja, Big Generator, on selkeästi huonompi. Tokihan muillakin Yesin levyillä oli yksittäisiä ihan hyviä pop-kappaleita, mutta esimerkiksi Open Your Eyes on minusta jokseenkin kamala kokonaisuus. Jos NÄIHIN (siis myös Big Generator, Union ja suurin osa Talkista) pop-Yes-albumeihin vertaa tätä uusinta levyä, niin minulle tämä The Quest uppoaa ihan reilusti paremmin. TÄSSÄ katsannossa pidän tästä uusimmasta levystä, ei tämä muutoin edes Magnificationille pärjää alkuunkaan, saati kultakauden progetuotannolle.
Progebändeistä mun mielestä esimerkiksi Rush siirtyi popimman tuotannon pariin 80-luvulla onnistuneemmin kuin vaikkapa Yes ja Genesis (saati Kansas tai elektro-Jethro Tull, ala Under Wraps, hui kauhistus), joskin joinakin yksittäisinä kappaleina mulle kelpaa myös pop-Yes ja pop-Genesis.
Wakemanista... Tuossa yllä olevassa linkissä tarkoitettiin kylläkin sitä, että Wakeman haluaisi yhä tehdä studiolevyn Andersonin ja Rabinin kanssa, ei Howen porukan. Tämä jengi (ARW) saisi minunkin puolestani kyllä painua studioon ja ottaa wakemanmaisen halki, poikki ja pinoon -asenteen, tulos ja ulos -hengessä eikä tehdä asioista niin vaikeaa. Maantiede voi asettaa hankaluuksia, mutta kaipa Wakeman voisi hetkeksi mennä USA:han tapaamaan Andersonia ja Rabinia, jos ja kun se yhdessä soittaminen hänen mielestään on oikea tapa tehdä levyä. Progevaihteen ottaessaan Wakemanin tuotanto on yleensä ollut vakuuttavaa. Vieläkin olen innoissani siitä The Red Planetista, jonka Wakeman julkaisi viime vuonna. Lisää tämmöistä, kiitos! Joko Andersonin ja Rabinin kanssa tai sitten soolona.

Progressor: Piti sanomani vielä, että Jon Andersonin viime vuonna ilmestynyt soololevy 1000 Hands on myös ihan pätevä, Yes-fanien kannattaa tutustua, vaikka proge-eepoksia ei siinäkään ole mukana. Jonin musiikissa on kuitenkin minusta jokin erityinen kipinä, joka Yesiltä ilman Andersonia ehkä vähän jää puuttumaan.
 
Itse en tästä yhtä paljoa pitänyt. Kyllähän tuon kuunteli ja oli sillä hetkensä, mutta ylipäänsä Andersonin soolotuotanto ei ole minua ihmeemmin sykähdyttänyt, edes se progehenkinen esikoinen Olias of Sunhillow.
Mutta yhteistyö Vangeliksen kanssa tehoaa minuun sitäkin voimakkaammin. Muutama päivä sitten kuuntelin Private Collectionin ja jestas, että menin fiiliksiin! Tunnelmallista, eteeristä, leijuvaa, vähän kuin Tangerine Dreamiä enkelilaululla. Progeukkojen pop-tuotannosta puhuttaessa... Jon & Vangelis on tehnyt mun mielestä hyvää poppia, tuon usvaisen syntikkapulputuksen kylkiäisenä.

Itselleni nuo Andersonin tekemiset ovat olleet lähinnä yhdentekeviä. Ehkä ne onkin tarkoitettu hc-progefanille eikä meikäläiselle enemmänkin neoprogediggarille (mitenkään vähättelemättä Floydin/Genesiksen/Yesin aikaansaannoksia)... Liian syvällistä/keskittymistä vaativaa? Vähän sama juttu Squirenkin kohdalla. Howen sooloja en ole (ainakaan vielä) kuullut.

Kuuntelin juuri ehkä ? ekan kerran c kasetille tallennettua BIG GENERATOR cd:tä ja en olis uskonut kuinka MESTARITEOKSELTA se kuulostaa, parempi kuin 90125, DRAMA,TORMATO ja moni muu. QUEST myös on vähemmän kiinnostava.
Kyllä edelleen tietysti CTTE, Fragile, Yes Album ja GFTO on parempia .
Tales ..... on vähän siinä ja siinä tykkääkö.
Rabin ja Howe jakaa faneja tietysti eri leireihin .