Kitarat: kitarakamat ›

Spacelord77: En tiedä missä Gibboni menee nykyään laadun suhteen, mutta oma kokemus merkistä oli surkea.
 
Se on tässä vuosien saatossa seilannut ääripäästä toiseen.
Hyvin yleisenä internetissä hoettuna mantrana voidaan kai todeta, että 2000-luvulla, silloin kun niitä robovirittimillä varustettuja soittimia ja "myyntimenestyneitä" Firebird X -malleja valmistettiin, myös laatu bulkkituotantolinjalta oli vähän mitä sattuu. Saattoi saada hyvän, saattoi saada vähemmän hyvän.
 
Täysin soittokelvottomia ei ole tainnut juurikaan päästä maailmalle (varmasti muutamia sellaisiakin), mutta laatueron huomasi heti kun soittimen käteen nappasi.
 
Nyt kuitenkin JC Curleighin ja Mark Agnesin aikana soitinten yleinen laatuvaikutelma on parantunut. Edelleen näkee esim. heikkoa viimeistelyä joissain yksilöissä, mutta pääasiassa soittimet ovat toimivaa käyttökamaa. Mainettahan firma on edelleen ryvettänyt näissä "Play Authentic"-touhuissa ja muissa, mutta paikanneet mielestäni ihan kivasti pitkillä artistihaastatteluilla ja kitarakokoelmakierroksillaan.
 
Murphyn porukka Custom Shopissa on tehnyt vuosien saatossa soittimia perinteitä kunnioittaen ja sen toki huomaa jos vertaa vaikka LP Standardia ja CS LP R8 keskenään. Molemmat hyviä, mutta toisessa näistä on vain "sitä jotain".
 
Mulla on itselläni 2000-luvun alusta Custom Shop R7, '92 LP Standard ja '08 LP Studio. Kaikki oikein hyviä soittimia ja kestäneet säännöllistä käyttöä.
 
Mutta kyllä mä silti ajattelin hankkia niiden kaveriksi Eastman SB59/v:n... nitrolakatun LP-henkisen kaukoidän ihmeen. Hyvä soitinhan ei katso valmistusmaata. Eikä aina hintalappuakaan. Gibsonin kohdalla kuitenkin lähtökohtaisesti saa perusvarman työkalun, joka kestää aikaa ja käyttöä. Vaatinee kuitenkin soittimen testaamista ennen ostamista. Tämähän on vähän hassua näin nettikaupan aikana, mutta toisaalta useiden satasien tai tuhatlappusten arvoisia laitteita ei kannattaisi sikana säkissä ostaa ensinkään.
 
Eräs seikka, joka tällaisen perinteikkään valmistajan kohdalla kannattaa huomioida on eräänlainen hype. Siihen kuuluu, että kaikkia muita verrataan Gibsoniin. Yleensä vielä siten, että vertailussa käytetään juuri sitä huonointa mahdollisinta esimerkkiä Gibsonin tuotantolinjalta. Gibson kuitenkin myy vuositasolla n. 170000-200000 kitaraa. Tästä Custom Shop muodostaa n. 5000-6000 yksilöä. Käytännössä siis n. 650-700 kitaraa päivässä. Gibson on siis melko suuri kitaroiden massatuottaja, eikä sitä pidäkään verrataan pieneen nyrkkipajaan, käsityöartesaaniin tms. Custom Shop poikkeuksena, siellä se käsityö näkyy enemmän.
 
Gibson pitää ajatella länsimaisena tuotteena, jossa työntekijöille maksetaan vähintään minimiliksa, työterveyspalvelut ja jokaiselle työvaiheelle on laskettu tuotto-odotukset ja katteet. Tästä syystä esim. PedalTrainin pedaalilaudat maksavat enemmän kuin "lähes identtiset" Harley Bentonin pedaalilaudat. Työn hinta.
 
Huomioitavaa myös, että ko. brändin tietyn aikakauden tuotteet ovat niitä arvostetuimpia. Viittaan tällä esim. Les Paulien kohdalla 50-luvun loppuun. Monet 60-luvun SG:t myös. Vasta nyt osa 70-luvun malleista nauttii arvostusta, kuten vaikkapa LP Deluxet, joissa on näkynyt hintojen kasvua. Muistan, kuinka itse 22 vuotta sitten ostin 70-luvun lopun LP Customin alle 1000 dollarilla. Sellainen kellastunut "Alpine White" josta puuttui otelaudasta nauhat. Nykyään sellaisestakin saa jo kolminkertaisen summan (miinus nauhatyöt).
 
Paljon parjattu, mutta myös paljon tykätty ja käytetty. On loistavia soittimia, on hyviä soittimia, on vähemmän hyviä soittimia... ihan kuten millä tahansa muullakin valmistajalla. Harmittaahan se tietysti vähemmän, jos 400€ indokiinalainen kitara on susi, kuin että 4000€ soittimessa on jotain reklamoitavaa. Täysin ymmärrettävää sekin.