Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Brian May jr.: Valaiskaapa vähän, mihin osioon tässä viitataan? Siihen svengaavaan riffiin, joka käynnistyy ajassa n. 8:20? Sehän on koko biisin paras osa :D
 
E. Olisko kuitenkin ajassa 5:58 lähtevä parinkymmenen sekunnin tiluilu? Jotenkin vaikea uskoa, että olisi aloittanut sävellystä tuosta kuitenkaan.
 
Ei kai tosta 8:20 kohdasta voi tulla mieleen hilipatipippaa? Sehän on mun mielestä melkeinpä bändin paras riffi. Siihen kuuden minuutin sekoiluun viittasin siis tietty. Muistelen lukeneeni että tämä biisi ei varsinaisesti siitä saanut alkuansa, mutta että Hindsilla oli ollut se osa irrallaan valmiina jo pitkään ja päätti tätä biisiä tehdessä että tähän se istuu.

bedlam: Ei kai tosta 8:20 kohdasta voi tulla mieleen hilipatipippaa?
 
No ei, mitä nyt pää vähän takapuolessa eilisten rientojen seurauksena, sen takia reagoinkin tuohon omaan heittooni aika nopeasti (ja piti biisikin kuunnella kokonaan uudestaan kun edelliskerrasta oli jo hieman aikaa). Se groovaava riffi on todellakin sairaan hyvä.

bedlam: minusta kaikki sävelkulut toimii täydellisesti.
 
Heitän tähän jatkeeksi vielä, etten itsekään ole levyä kuunnellesani osannut kyseenalaistaa biisejä kokonaisuuksina, sävelkulkuja, kappalerakenteita tai tunnelmaa. Lähinnä soolojen "ennalta-arvattavuutta" aluksi, mutta ehkä se johtuu siitä, että ne jotenkin alleviivaavat Brentin roolin pienuutta tällä levyllä. Kun kappaleet tulleet tutuiksi, eipä tuota ole tullut ajateltua, ja hyviähän ne soolot pääasiassa ovat. Biiseissä on paljon eriäviä osia, mutta ne kuulostavat omiin korviini hyvältä progeilulta, tunnelmallisesti toisiinsa yhteensopivilta, ehkä jonkinlaiselta tarinankerronnalta. Ja sehän on hyvä!
 
Exhausted: Albumin sekavuutta lisää vielä se, että kyseessä on lyhyehköistä biiseistä koostuva tuplalevy, ja jokaisen biisin sisällä on vielä useampaa erilaista tunnelmaa.
 
Eiväthän nämä mastodonin mittapuulla tosin kovin lyhyitä biisejä ole, jos vertaa muuhun diskografiaan. Pikemminkin päinvastoin. Mutta ymmärrän suunnilleen, mitä ajanet takaa.
 
Edit. Siis noin keskimäärin. Kuten aiemmin todettu, mitään Heart's Aliven tai Last Baronin kaltaista järkälettä ei toki löydy.

Brian May jr.:
Eiväthän nämä mastodonin mittapuulla tosin kovin lyhyitä biisejä ole, jos vertaa muuhun diskografiaan. Pikemminkin päinvastoin. Mutta ymmärrän suunnilleen, mitä ajanet takaa.
 
Edit. Siis noin keskimäärin. Kuten aiemmin todettu, mitään Heart's Aliven tai Last Baronin kaltaista järkälettä ei toki löydy.
 
Joo se on totta. Vitosella ja kutosella alkaa suurin osa H&G:n biiseistä. Mutta siis The Czarin ja Last Baronin kaltaisiin kaksinumeroisiin lukemiin on matkaa, ja silti biiseissä saattaa olla yhtä paljon yllättäviä tunnelmanmuutoksia.

Brian May jr.: Eiväthän nämä mastodonin mittapuulla tosin kovin lyhyitä biisejä ole, jos vertaa muuhun diskografiaan. Pikemminkin päinvastoin. Mutta ymmärrän suunnilleen, mitä ajanet takaa.
 
Joo, suurin osa bändin biiseistä tosiaan on siellä kolmen ja viiden minuutin välillä. Mutta tän levyn biisit on kohtuullisen lyhkäsiä suhteutettuna siihen levyn yleiseen tunnelmaan ja kokonaiskestoon. Massiivinen proge- ja fiilistelypaketti, jonka ehkä kuvittelisi musiikin tyylin puolesta sisältävän pidempiä biisejä.

bedlam: Joo, suurin osa bändin biiseistä tosiaan on siellä kolmen ja viiden minuutin välillä. Mutta tän levyn biisit on kohtuullisen lyhkäsiä suhteutettuna siihen levyn yleiseen tunnelmaan ja kokonaiskestoon. Massiivinen proge- ja fiilistelypaketti, jonka ehkä kuvittelisi musiikin tyylin puolesta sisältävän pidempiä biisejä.
 
Kiitos kun puit ajatukseni sanoiksi :)

Tuli vielä sointukuluista mieleen. Minähän tavallisesti tykkään yllättävistä kuljetuksista ja minusta Mastodonin musiikissa on just sopivast sellaista, ettei mennä ihan sillä E/C/D-kaavalla.
 
Mutta eilen just katsoin Rick Beatoa haastattelemassa Stingiä ja hän kehui että miten hienosti tän biisin säkeistössä vaihtelee sävellajit mutta ne menee niin soljuvasti ettei kuulija edes ajattele että tapahtuu mitään outoa. Ja minusta tämä päinvastoin kuulostaa juuri siltä että koko bändi soittaa nuoteista joihin on lipsahtanut ihan väärä sointu sekaan. Lähinnä tuo n. 1:20 jälkeen tapahtuva hyppäys. On erikoinen joo, mutta ei taas mun korvaan hyvällä tavalla. Tulee mieleen semmoset kosketinsoittimet, missä voi biisin sävellajia vaihtaa niillä alimmilla koskettimilla ja sieltä randomisti joku painelee menemään. Mutta nämä on niin kuulijan korvassa.
 
https://www.youtube.com/watch?v=OiPiRKbNCWY

bedlam: 8:20 bändin paras riffi.
 
Jeesuksen tosi. Uskomattoman groovaavaa nylkytystä siinä.

bedlam: Joo, ei mua haittais vaikka erinäisiä osioita olisi venytetty ihan reilusti pidemmiksi monessakin biisissä. Nyt tuli mieleen esim. Sickle & Peacen loppu. Sehän on ihan hyvä kliimaksi ja nostatus ja riffiä voisi soittaa tuplasti pidempäänkin, mutta miksi se yhtäkkiä katkaistaan ja aloitetaan sitten taas uudestaan? Löytyykö tuohon vastaus sanoituksista, olen tähän asti kuunnellut vain musaa ja jättänyt sanoitukset lukematta.
 
The Cruxin loppu eli kertosäe erilaisella laulumelodialla on myös tosi kova, mutta vedetään lopussa vaan pari kertaa läpi.

Kuuntelin pitkästä aikaa Once More Round the Sunin. Oikeastaan kuuntelusta oli mennyt niin pitkä aika, että osa biisinnimistä ei enää edes sanonut mitään. Ehkä sitä levyä ei aikanaankaan tullut niin paljoa kuunneltua.
 
The Motherload ja High Road on edelleen hienoja biisejä. Tread Lightly, Asleep in the Deep ja Aunt Lisa ihan OK biisejä. Muissakin biiseissä on hyviä yksittäisiä juttuja, mutta kokonaisuus ja etenkin laulujutut töksähtää, vaikka olikin kyllä yllättävää miten paljon Brent lauloi vielä tähän aikaan. Lisäksi levyn päättävä Diamond in the Witch House toimi nyt paremmin kuin aiemmin.

Tämä uusin levy on kokonaisuutena raskasta kuunneltavaa. Sopii kyllä niihin hetkiin kun ahdistaa. Ehkä tämä tästä lähtee vähän kevenemään kun muutaman kerran pyöräyttää vielä.

Taisipa käydä nyt niin että tämä levy nousee omalla listalla vielä vuosituhannen top-3 albumeihin. Nimittäin joka kerta levyä kuunnellessa olen ehtinyt unohtaa Skeleton of Splendor -biisin. Ja aloin tänä aamuna autossa biisiä kuunnellessa miettimään että jos noin upean kappaleen pääsee unohtamaan vielä lukemattomien kuuntelukertojen jälkeenkin on levyn oltava kauttaaltaan melko timanttia.
 
Sekin kertoo albumin tasosta, että ne kiinnostavimmat kipaleet vaihtelee jatkuvasti. Nyt huomioni on kiinnittynyt erityisesti Peace and Tranquilityyn, joka on se eniten palapelimäinen kappale koko levyllä. Osioiden tyyli ja tempo vaihtuu laidasta laitaan kuin jossain alkupään YUP:ssa konsanaan. Alku voisi olla jostain äkäisestä Blood Mountainin biisistä, mutta tunnelma vaihtuu seesteiseksi poppirallatteluksi. Vaihdos kohdassa 2:20 on yksi mun suosikkikohtia koko levyllä, vaikka tämäkin kipale hukkui ekoilla kuunteluilla jonkinsortin välisoitoksi.

Peace and Tranquility on kyllä hyvä biisi. Edelleen mua häiritsee tässä levyssä jokin, en vaan pysty diggailemaan. Soitto, laulu ja saundit on kyllä timanttia, mutta biiseissä töksähtelee koko ajan jotain.

Exhausted: Peace and Tranquility on kyllä hyvä biisi. Edelleen mua häiritsee tässä levyssä jokin, en vaan pysty diggailemaan. Soitto, laulu ja saundit on kyllä timanttia, mutta biiseissä töksähtelee koko ajan jotain.
 
Ittellä töksähteli pitkään, mutta hoksasin että töksähdykset liittyivät mun tapauksessa kappalejärjestykseen eikä itse musiikkiin. Esim. raidan 6 intro on erittäin samankaltainen kuin seuraavan biisin pääriffi ja biisit sisältävät kumpikin bändin tyylistä poikkeavan synasoolon. Eiks ne ois kannattanu laittaa vähän kauemmas siis toisistaan. Peräkkäiset kakkos-, kolmos- ja nelosraita alkavat kaikki hiljaisella introlla joka ei liity musiikillisesti juuri mitenkään itse kappaleeseen. Flow olisi varmasti parempi jos ainakin nelosraita lähtisi suoraan riffistä eikä joka kipaleen välissä tulisi himmailuhetki. Ja ne hevimmät biisit tuntuivat aluksi olevan kaikki jotenkin väärillä paikoilla yms.
 
Asiaan auttoi mulla kummasti kun aloin kuuntelemaan levyä tuplavinyyliltä. Vaikka muuten en useammasta puolenvaihdosta yhdellä albumilla diggaa, niin tuo jotenkin auttoi järjestämään kipaleet paremmin kohdilleen kun ajattelen niitä nyt semmosina kolmen ja neljän biisin nippuina.
 
Levyn pituus muutenkin jotenkin hämää, kun tämä ei tunnu tuplalevyltä vaan ennemminkin sellaiselta 1,5 x levyltä. Tai että olisi yhdistetty pitkäsoitto ja EP. Joka tapauksessa lukumääräisesti tässä on minusta eniten loistobiisejä kaikista Mastodon-levyistä ja siksi tämä menee kärkeen.

Omia ajatuksia levystä päivittääkseni totean diggailevani levyä varsin paljon yhä edelleen. Ehkäpä laulumelodioiden kypsyys on tällä levyllä se suurin muutos parempaan edeltäviin muutamaan levyyn verrattuna.
 
Levyllä tuntuu olevan paljon sellaisia, sanoisiko, pieniä isoja biisejä, kuten edellä mainittu Skeleton of Splendor. Myös päätöskipaletta olen luukuttanu repeatilla muutamanakin eri kertana. Hieno anthemtyylinen lopetusbiisi, jossa sinänsä ei ole mitään erikoisempia koukkuja. Taitaa tuossakin loppuosion vokaaliosuus olla itselle se juttu.

Ruutukunkku: Omia ajatuksia levystä päivittääkseni totean diggailevani levyä varsin paljon yhä edelleen. Ehkäpä laulumelodioiden kypsyys on tällä levyllä se suurin muutos parempaan edeltäviin muutamaan levyyn verrattuna.
 
Levyllä tuntuu olevan paljon sellaisia, sanoisiko, pieniä isoja biisejä, kuten edellä mainittu Skeleton of Splendor. Myös päätöskipaletta olen luukuttanu repeatilla muutamanakin eri kertana. Hieno anthemtyylinen lopetusbiisi, jossa sinänsä ei ole mitään erikoisempia koukkuja. Taitaa tuossakin loppuosion vokaaliosuus olla itselle se juttu.
 
Päätöskappale on kyllä aika kova, mahtava lopetus levylle.

Mun on taas vaikee sulattaa sitä päätöskappaletta, se on jo niin Foo Fightersia

Gigantium toimii mullekin ihan kybällä, vaikken Foo Fightersista tykkääkään. Koko levy on muuten niin surumielinen ja melankolinen, että juurikin päätösbiisiksi tuollainen valonpilkahdus on aivan loistava.

Had It All sisältää muuten omituisen kielioppivirheen (The peace we lost in ourselves are never found). Onko tuolla haettu jotain joka ei vain nyt mulle aukea.