Kitarat: kitarakamat ›

Jotta vertailua voidaan tehdä, niin pitäisi verrata nyt myytäviä kitaroita esim 400 - 800 ja 1500 - 5000 ovh-eurojen hintaluokassa. Tai jotain.
 
Onhan tämä shitti käyty täälläkin läpi moneen kertaan.

Siis mittari, joka ei olisi riippuvainen mittarin käyttäjästä?
 
Hyvä kysymys, mutta kyllä kai. Esim. niin paska skitta että se on soittokelvoton, ei vaan voi kai millään mittareilla olla "hyvä".

esim 400 - 800 ja 1500 - 5000
 
No eihän voi, koska niin hyviä halpiksiakin on, että ne pesee kalliimmat kertaheitolla. Josko tosin se, että PALJONKO niitä on esim. omasta valmistuserästään vs. kalliimmat kilpailijansa, onkin jo sitten ihan toinen juttu.

msalama: No eihän voi, koska niin hyviä halpiksiakin on, että ne pesee kalliimmat kertaheitolla. Josko tosin se, että PALJONKO niitä on esim. omasta valmistuserästään vs. kalliimmat kilpailijansa, onkin jo sitten ihan toinen juttu.
 
Tai saman valmistajan malleissa.

onko hienolla kitaralla nolompaa soittaa huonosti, kuin halvalla kitaralla?
 
No se nyt on vitun noloa soittaa huonosti yhtään millään. Tai ainakaan julkisesti, paitsi jos se on tarkoituksellista :D

Tai saman valmistajan malleissa
 
Lue: Fender ja alamerkkinsä, ja ehkä Gibsonkin. Muista en sitten tiedä...

msalama: No se nyt on vitun noloa soittaa huonosti yhtään millään. Tai ainakaan julkisesti, paitsi jos se on tarkoituksellista :D
 
Fiksattu: No se nyt on vitun noloa soittaa yhtään millään. Tai ainakaan julkisesti :D

"Jos löytää oman tavan tehdä asioita, ni kilpailu loppuu sillä nanosekunnilla."
 
https://youtu.be/e7Wnwd8Zpug?t=1870

hallu: Onko hyvyydelle olemassa jokin absoluuttinen mittari? Siis mittari, joka ei olisi riippuvainen mittarin käyttäjästä?
 
Kaikelle voidaan määritellä mitta-asteikot. Se, jaksaako sitä hölmöilyä, on toinen asia. Kuka olisi se auktoriteetti, joka saisi kriteerit sementoitua?
 
Kun puhutaan rahasta, kyse lienee useimmiten hinta-laatusuhteesta. Varsinkin kitarapuolella on sellainen tilanne että on mahdollista saada työkalutason soitin useammastakin hintaluokasta. Hinnalla ja tehtaan sijainnilla kun on melkoinen vaikutus.
 
Työn ja materiaalien laatu lienee asia, josta ei kauheasti vääntöä tule. Ja niin kauan kun soittimessa ei ole logoa, väki mahtuu siis saman pöydän ääreen laatuasiaa pohtimaan. Logon ilmestyessä lapaan, alkaa keskustelu saamaan uskonnollisia sävyjä.

Guitarfreak: Fiksattu: No se nyt on vitun noloa soittaa yhtään millään. Tai ainakaan julkisesti :D
 
Näin on päässyt käymään.
 
Onneksi on alkoholi. Kukaan ei siis muista sitä huomenna.

msalama: No se nyt on vitun noloa soittaa huonosti yhtään millään. Tai ainakaan julkisesti, paitsi jos se on tarkoituksellista :D
 
Ei ole noloa soittaa julkisesti huonosti. Parempi, että soittaa kuin ei soita. Parempi myös, että kitara on hyvä siinä tilanteessa kuin huono halpis. Onhan sitä huononkin soittajan kivempi soittaa asiallisesti viimeistellyllä soittimella, joka sattuu olevan mieluinen kuin kompromissina edullisen pään soittimella.
 
Joskus näistä paistaa sellainen fiilis, että kunnon soittimen hankinta pitää ansaita jotenkin käymällä pitkällinen treenitie läpi saada taidot jollekin jossain määritellyllä taitotasolle. Jos on fyrkkaa ja halua, niin ostaa ensimmäiseksi soittimeksi vaikka jenkkiläisen Fenderin tai Gibsonin, jopa custom shopin. Kivempaa rämpyttää voimasointuja hyvää fiilistä huokuvalla tuotteella.
 
Rannekellona käytin aikani Timexiä, mutta siitä ei irronnut tarpeeksi iloa kun katsoin rannettani. No siitäpä innostuneena vähän testailemaan ja Omegan kuukello matkaan hieman kompromissina. Vuoden päästä oli rahaa enemmän ja hommasin Rolex Submarinerin. Laatu tuntui paremmalta, mutta tärkeimpänä kello antoi minulle suurta onnea hyvän fiiliksen muodossa. Ei minulla mitään sen syvempiä meriittejä kellojen hankintaan ollut kertynyt, eikä aika Timexien kanssa ollut mitään korpivaellusta. Kävin testaamassa ja vaikutus oli sen verran dramaattinen, että hankintahommiksi meni.
 
Kitaroiden suhteen Skujua ja halvinta Meksikon Fenderiä kiertänyt, mutta aina liikkeessä jenkkiläisiä Fenkkuja testatessa oli sellainen fiilis, että haluan lähteä kitaran kanssa kotiin. Jotain kuukausia asiaa arvoin, kunnes hain sitten sen jenkkiläisen huonoon soittooni, joka on joskus julkistakin. Sen jälkeen lähti muut halvat ja tuli toinen laatukitara taloon. Taidan olla vitun nolo :D

BugBadWolf: Kaikelle voidaan määritellä mitta-asteikot. Se, jaksaako sitä hölmöilyä, on toinen asia. Kuka olisi se auktoriteetti, joka saisi kriteerit sementoitua?
 
Kun puhutaan rahasta, kyse lienee useimmiten hinta-laatusuhteesta. Varsinkin kitarapuolella on sellainen tilanne että on mahdollista saada työkalutason soitin useammastakin hintaluokasta. Hinnalla ja tehtaan sijainnilla kun on melkoinen vaikutus.
 
Työn ja materiaalien laatu lienee asia, josta ei kauheasti vääntöä tule. Ja niin kauan kun soittimessa ei ole logoa, väki mahtuu siis saman pöydän ääreen laatuasiaa pohtimaan. Logon ilmestyessä lapaan, alkaa keskustelu saamaan uskonnollisia sävyjä.
 
Tuo logon vaikutus on looginen tulema. Meillä on erilaisia mielikuvia eri merkeistä ja siitä, miten ne suhtautuvat itseemme. Aina on tarkanmarkan insinöörejä, jotka perustelevat edullisen hankinnan sillä, että tuote on vähintään yhtä hyvä kuin x. Eikä siinä mitään väärin ole, mutta kenelle vakuuttelu on suunnattu. Sanoisin sen olevan usein suunnattu itselle, koska kuitenkin se tuote, jonka kanssa on yhtä hyvä. Olisi todennäköisesti mieluisampi. Rajoitteina hankintaan on ihan käytettävissä olevat rahavarat, mutta myös jonkinlainen sisäinen lukko, joka estää maksamasta ylihintaa. Sillä tarkoitan, että perustellaan syy olla hankkimatta kalliimpaa kitaraa sillä, että tuotteen lisäarvo ei kasva laadullisesti samassa suhteessa. Classic Vibet ovat esim. hinta-laatusuhteeltaan ylittämättömiä. Lyömmällä 1500 euroa päälle tuotteen laatu ei nelinkertaistu, mutta tuotteen antama tunne voi kertautua niin paljon, ettei siihen yhtä hyvä kuin -kitaraan haluakaan koskea tai huomaa, että ei ole tullut koskettua.
 
Mielestäni otsikko on vähän outo. Tietysti kitaroihin laitetaan niin paljon rahaa kuin mahdollista, ainakin harrastajana; mikä on sellainen harrastus, johon ei kaikki raja mene?!

Tai ainakaan julkisesti :D
 
...paitsi jos se on tarkoituksellista.

Ei ole noloa soittaa julkisesti huonosti.
 
Ei niin, jos se on (itse)tarkoituksellista. Punk?
 
Ja niin, ei kai se vakavasti puhuen noloa ole, vittumaista kuunneltavaa vaan ja mahdollisesti myötähäpeän tunteita herättävää myös. Eli ehkä se (myötä)nolostuminen onkin sielllä katsomon puolella?

PS. Olette te sitten vakavaa sakkia. Mutta ihmekös tuo, koska kuolemanvakava asiahan tämä soittaminen tunnetusti on. Noloa, mutta minkäs teet :D

Nolous on siellä katsojien puolella, jos soittajilla on kivaa.
 
No omaa kivaahan soittajat tunnetusti osaavat pitää yleisöviihtyvyydestä piittaamatta. Tosin yleisölläkin on tietenkin oikeus mennä jonnekin muualle pitämään omaa kivaa, joten kai ne puntit sitten tasan menevät.

Pepe-13: Ei ole noloa soittaa julkisesti huonosti. Parempi, että soittaa kuin ei soita. Parempi myös, että kitara on hyvä siinä tilanteessa kuin huono halpis. Onhan sitä huononkin soittajan kivempi soittaa asiallisesti viimeistellyllä soittimella, joka sattuu olevan mieluinen kuin kompromissina edullisen pään soittimella.
 
Joskus näistä paistaa sellainen fiilis, että kunnon soittimen hankinta pitää ansaita jotenkin käymällä pitkällinen treenitie läpi saada taidot jollekin jossain määritellyllä taitotasolle. Jos on fyrkkaa ja halua, niin ostaa ensimmäiseksi soittimeksi vaikka jenkkiläisen Fenderin tai Gibsonin, jopa custom shopin. Kivempaa rämpyttää voimasointuja hyvää fiilistä huokuvalla tuotteella.
 
Rannekellona käytin aikani Timexiä, mutta siitä ei irronnut tarpeeksi iloa kun katsoin rannettani. No siitäpä innostuneena vähän testailemaan ja Omegan kuukello matkaan hieman kompromissina. Vuoden päästä oli rahaa enemmän ja hommasin Rolex Submarinerin. Laatu tuntui paremmalta, mutta tärkeimpänä kello antoi minulle suurta onnea hyvän fiiliksen muodossa. Ei minulla mitään sen syvempiä meriittejä kellojen hankintaan ollut kertynyt, eikä aika Timexien kanssa ollut mitään korpivaellusta. Kävin testaamassa ja vaikutus oli sen verran dramaattinen, että hankintahommiksi meni.
 
Kitaroiden suhteen Skujua ja halvinta Meksikon Fenderiä kiertänyt, mutta aina liikkeessä jenkkiläisiä Fenkkuja testatessa oli sellainen fiilis, että haluan lähteä kitaran kanssa kotiin. Jotain kuukausia asiaa arvoin, kunnes hain sitten sen jenkkiläisen huonoon soittooni, joka on joskus julkistakin. Sen jälkeen lähti muut halvat ja tuli toinen laatukitara taloon. Taidan olla vitun nolo :D
 
No tähän just viittasin tuossa edellä: vaikka sulla tai mullakin on massia hommata Rolexit ja parhaat soittopelit, niin jokaisella ei de facto ole. Silti voi panostaa asiaan kuin asiaan, mutta jos oikeasti elää kädestä suuhun tai dokaa massinsa, niin jäähän siinä Gibsonit väkinsinkin hyllyyn.

Pepe-13: Ei ole noloa soittaa julkisesti huonosti. Parempi, että soittaa kuin ei soita. Parempi myös, että kitara on hyvä siinä tilanteessa kuin huono halpis. Onhan sitä huononkin soittajan kivempi soittaa asiallisesti viimeistellyllä soittimella, joka sattuu olevan mieluinen kuin kompromissina edullisen pään soittimella.
 
Joskus näistä paistaa sellainen fiilis, että kunnon soittimen hankinta pitää ansaita jotenkin käymällä pitkällinen treenitie läpi saada taidot jollekin jossain määritellyllä taitotasolle. Jos on fyrkkaa ja halua, niin ostaa ensimmäiseksi soittimeksi vaikka jenkkiläisen Fenderin tai Gibsonin, jopa custom shopin. Kivempaa rämpyttää voimasointuja hyvää fiilistä huokuvalla tuotteella.
 
Rannekellona käytin aikani Timexiä, mutta siitä ei irronnut tarpeeksi iloa kun katsoin rannettani. No siitäpä innostuneena vähän testailemaan ja Omegan kuukello matkaan hieman kompromissina. Vuoden päästä oli rahaa enemmän ja hommasin Rolex Submarinerin. Laatu tuntui paremmalta, mutta tärkeimpänä kello antoi minulle suurta onnea hyvän fiiliksen muodossa. Ei minulla mitään sen syvempiä meriittejä kellojen hankintaan ollut kertynyt, eikä aika Timexien kanssa ollut mitään korpivaellusta. Kävin testaamassa ja vaikutus oli sen verran dramaattinen, että hankintahommiksi meni.
 
Kitaroiden suhteen Skujua ja halvinta Meksikon Fenderiä kiertänyt, mutta aina liikkeessä jenkkiläisiä Fenkkuja testatessa oli sellainen fiilis, että haluan lähteä kitaran kanssa kotiin. Jotain kuukausia asiaa arvoin, kunnes hain sitten sen jenkkiläisen huonoon soittooni, joka on joskus julkistakin. Sen jälkeen lähti muut halvat ja tuli toinen laatukitara taloon. Taidan olla vitun nolo :D
 
Mulla on kolme stratoa, joista kaksi jenkkistandardia (80- ja 90-luvulta) ja yksi meksikaani deluxe. Deluxen ostin katsomatta hintaa tahi valmistusmaata. Kokeilin vaan Vantaan F-musiikin stratot. Ylivoimaisesti parhaiten näppiin sopi tuo mehikaani. Tai no silloinen elite-sarjan strato pääsi lähelle, mutta ei tuntunut yhtä hyvälle.
 
Nykyisistä siis tuo deluxe on fendereistä paras. Tosin vielä tuon meksikaanin yli menee palacaster, jossa on kaikki osat valittu mieleisiksini. En todellakaan saa mitään fiilistä siitä, että kitarassa lukee Made in USA. Saan fiilistä siitä, että kitara soi hyvin ja se tuntuu käsissä hyvältä.
 
Ai niin, noista halvimmista meksikaaneista mulla on tele player. Kyllä sekin monet jenkit hakkaa soittofiilikseltään. Ainakin ton -95 straton.

Odekhamon: En todellakaan saa mitään fiilistä siitä, että kitarassa lukee Made in USA. Saan fiilistä siitä, että kitara soi hyvin ja se tuntuu käsissä hyvältä.
 
Kuvittelin, että tuolla fiiliksellä viitataan nimenomaan kaikkeen siihen, mikä ei ole konkreettista ja objektiivisesti havaittavaa.
 
Fiilistä siinä mielessä voi saada merkistä, imagosta, valmistusmaasta, laatuvaikutelmasta, siitä että joku idoli soittaa samanlaista, miksei sitten vaikka hinnastakin...
 
Itse saan uusista kamoista usein fiilistä ja intoa soittaa. Toki se boosti hälvenee kun kamoihin tottuu.