Kitarat: soittaminen ›

Itse olen todennut että enimmillään 3x40 min päivässä antanee parhaan tuloksen. Jos yrittää enemmän, niin väsyy vaan eikä harjoittelu enää vie eteenpäin.
 
Myös harjoittelu jaettuna pieniin 20 min osiin varmaan hyvä idea.

Liekö olemassa mitään optimaalista aikaa kun yksilöitä olemme.
Itse pidän oleellisempana mitä ja miten treenataan ei ehkä niinkään se aika mutta tauottaminen tässäkin varmasti paikallaan.
Ehkä jonkin osa-alueen treenaaminen hieman eri kontekstissa voi olla joillekin toimiva ja ehkä virkistäväkin tapa perinteisen "skaalojen" edestakaisin sahaamisen sijaan.

Grugi: Liekö olemassa mitään optimaalista aikaa kun yksilöitä olemme.
Itse pidän oleellisempana mitä ja miten treenataan ei ehkä niinkään se aika mutta tauottaminen tässäkin varmasti paikallaan.
Ehkä jonkin osa-alueen treenaaminen hieman eri kontekstissa voi olla joillekin toimiva ja ehkä virkistäväkin tapa perinteisen "skaalojen" edestakaisin sahaamisen sijaan.
 
Samaa mieltä, lienee melkoisesti eroa treenaako musiikkia, vai pikajuoksua. Mutta on sillä rajansa kuinka kauan aivot jaksavat kerrallaan olla virkeitä ja varsinkin jos sitä virkeyttä pitää jakaa muihinkin toimiin kuin soittamisen harjoitteluun, niin ei sitä työpäivän jälkeen esimerkiksi jaksa ihan samanlaisia sessioita kuin vapaapäivänä. Lepoakin aivot tarvitsevat.

Mieluummin pienessä pätkissä useammin kuin kerralla tunti tolkulla.

Ikinä en ole jaksanut varta vasten harjoitella niin olen jäävi vastaamaan. Soittelee sen verran mikä hyvältä tuntuu. Ei kai sitä mitään optimaalista aikaa ole edes olemassa.

Oppiminen taitaa mennä niin, että siinä on erilaisia kausia. Joskus voi oppia paljon lyhyessä ajassa ja joskus on pitkiä aikoja, ettei kehitystä juurikaan tunnu olevan. Vaikka ihmiset on erilaisia, niin näin se oppiminen yleensä menee. Oppiminen ei siis ole tasaista nousua koko ajan...
Soiton kannalta tarvitaan jonkinlaista treenamista lähes joka päivä, mikäli halutaan pitää yllä jo opittua tekniikkaa ja tasoa. Toki sillä on väliä mitä soittaa ja treenaa. Ihmisissä on eroja ja soittamisessakin on hyvä olla myös taukoja.
Minusta, tunti tai pari päivässä on ihan ok ja parempi soittaa yhdessä tai kahdessa erässä kauemmin kuin useita muutaman minuutin pätkiä pitkin päivää.

Itse kehityin kyllä varmaan eniten silloin joskus kun oli aikaa/energiaa reenata se 6-8 tuntia päivässä. Mutta nykyään en soita tuollaisia määriä kuin harvoin. Eihän se mitään kivaa aina ollut tosiaankaan. Pitämällä treenit musikaalisena ja vaihtelevina voi tehdä siitä hauskaa tiettyyn pisteeseen asti, loppu menee wursti otsassa. Vaikea sanoa oliko optimaalista harjoittelua enää, kyllä se monotonisen toiston puolelle varmasti ajoittain meni, ajatus ei jaksanut olla mukana loppupäivästä. (Joskus tein 2 viimeistä tuntia niin, että sahasin/sweeppasin kuoletettuja kieliä ja katsoin elokuvaa)
 
Ja tosiaan taukoja kannattaa pitää, pitkissä sessioissa. Liian usein minusta ei koska alkulämmöt pitää ottaa uudestaan, mulla menee joku 20-30 min ennen kuin lähtee oikein mikään. Että jos ei enempää kuin tunnin soita, niin suoraan vaan. Mutta tauot voi auttaa omaksumisessa (ja ehkäisee niitä vammoja)
 
Parempi silti edes 10 min soittaa siellä täällä, jos kitara osuu käteen ja ehtii. Koittaa pitää täysin soitottomat päivät mahdollisimman vähissä. Itse pidän yhden kitaran kotona soittovalmiina aina (tai parikin, eri huoneissa), että kynnys on mahdollisimman matala.
 
Sitten mikä on "harjoittelua" kellekin. Hyvin vähän soitan "harjoituksia" nykyään, musaa vaan enemmänkin. Yleensä teknisesti (tai jollakin tavalla) haastavaa musaa toki

Minun mielestä hyvä vastaus on, että sen aikaa kun riittää intoa ja aivot on mukana oppimassa.
 
Joillaki tämä on 8 tuntia päivässä. Joillakin tunti. Kummatkin on yhtä hyviä vastauksia.

Olen lueskellut tuota treenaamisesta monesta paikasta.
 
4 tuntia on se yleisin vastaus. Sen enempää ei kannata harjoitella. Sitten aika kannattaa jakaa eri osioihin ja välillä pitää taukoa ja vaihtaa soittoasentoa. Ergonomia alkaa olla tuolla määrällä jo tärkeää. Ylipäätään pikku sessiot säännöllisesti toistuvina mainitaan monesti parempina vs kerran maratonharjoittelu.
 
Tämä on toki yksilöllistä. Aloittelija treenaa vähemmän ja treeniaikaa kasvatetaan mahdollisuuksien mukaan.
 
Taisi olla kirja Talking Guitars, jossa haastateltiin maailman tunnettuja kitaristeja. Lähestyminen oli todella monenmoista. Ääripäässä Steve Vain 12 tunnin kitaratreeniä minuuttiaikataululla ja sitten toisella laidalla joku blueskitaristi oli laittanut aina levyn soimaan ja soittanut siinä mukana. Kiraristeilla oli siis tosi tarkkoja treeniohjelmia ja aikoja ja toisilla taas ei ollut mitään jäsentynyt treeniohjelmaa tai aikataulua.
 
Varmaan riippuu paljon siitä kuinka kitara alkaa kulkea. Onko aikaisempaa muusiikillista pohjaa jne. Jos ottaa kitaran käteen ja homma kehittyy, niin monesti ei ole tarvetta muutoksiin. Myös mihin pyritään vaikuttaa paljon. Jos tavoitteena on Johnny Cash henkinen komppaus, niin sen saavuttaa paljon nopeammin kuin Yngwie Malmsteenin soolot.
 
Sitten jos aloittaa esim kurssilla ja tunneilla. Tai homma ei etene, niin lähdetään hakemaan ratkaisuja ja tulosta tuottavia treenaus ratkaisuja.
 
Itsellä ei kitara lähtenyt soimaan itsekseen. Soittelen päivässä 0-5 tuntia ja se sisältää taukoja. Muu elämä ottaa aikaa ja aina ei ole aikaa ja tai energiaa. Tuon on todennut aika hyväksi, jotta laittaa kännykän hälyttämään. Keskittyy johonkin esim 10, 15, 20, 30, 45 tai minuuttia, ja väliin pikku tauko. Vaihdan aihetta ja sitten jättää hautumaan alitajuntaan. Treenaan erikeen komppia, leadia, musiikinteoriaa ja sitten biisejä. Metronomi tai rumpuraita soi taustalla. Tuollainen tekninen välillä monotoninenkin treeni tuottaa itselläni tulosta. Biiseissä ja sooloissa Youtuben hidastustoiminto on myös mainio.

Laatu ennen määrää. Tunti mielekästä, musikaalista ja tavoitteellista treeniä päivässä pesee leikiten kahdeksan tunnin aivottomat sweep- ja sahausmaratonit, joissa "oppija" ei edes tiedä, missä sävellajissa mennään tai mihin homma tähtää.
 
Ennen kaikkea kannattaa muistaa korvien käyttö: parhaastakaan teoria- tai tekniikkaosaamisesta ei ole iloa, jos korvat eivät toimi ja soittaja jäätyy kun hänet pudotetaan keskelle pelimannihenkistä tilannetta, jossa pitäisi vaan hypätä lennosta kyytiin.

Riippuu täysin tavoitteista.
 
Mitä korkeammalle tähtää, sitä enemmän pitää treenata.
Virtuoosi treenaa enemmän ja laadukkaammin kuin muut.
Enemmän kuin luulet, tai itse treenaat.
Siksi hän on taitavempi kuin muut.
Alle 10000h virtuoosit ovat harvassa.
Grand Master ei muuta teekään kuin musiikkia ja treeniä.
Virtuoosi tekee niin kuin virtuoosi on. Alldayeveryday.
Noin niin kuin huumorilla.

Paljon puhutaan treenin laadusta ja se on erittäin tärkeä asia.
 
Mutta aivottomallakin toistolla voi saada jotain tukea, jos yleensä pyrkii soittamaan musikaalisesti. Mainitsin tuossa että leffaa katsoessa sahailen joskus, joku saattoi ihmetellä... kerrotaanpa:
 
Esim. yksi ilta kun ei kiinnostanut musa tippaakaan (joskus esim. bänditreenien jälkeen ei vaan halua kuulla enää yhtään biisiä), katsoin kaksi leffaa ja sahasin 4h sweeppejä (minulle vaikea tekniikka) kuoletetuilla kielillä. Elikä periaatteessa tunsin fyysisesti miten sweeppi menee ja välillä huomioin sen, pientä vaimeaa napsutusta ja 95% huomiosta meni leffaan. Hain vaan sellasta rentoa tasaista fiilistä plektraan, kiihdyttäen sweepin "frekvenssiä" välillä ja koittaen pitää kaiken sulavana.
 
Mutta sen jälkeen kummiskin innostuin soittamaan. Ja sweepit lähti kun tykin suusta, verrattuna normaaliin. (Tämänhän kyllä sitten menetin, kun en jaksa 4h päivässä sweepata esim. ikinä) Pikkaus on niissä etenkin mulle vaikeaa, ja oikeat liikeradat oli vahvistuneet, vaikka en ollut ajatellut paljoa mitä tein. Vähän sama kuten siskoni joka kutoo katsoessaan telkkaria, helvetin hienoa villasukkaa syntyy vaikka se ei katso/ajattele ilmeisesti ollenkaan mitä tekee, en tiedä miten se on mahdollista mutta sama asia tavallaan.
 
Sitten eri asia mitä sillä tekniikalla tekee (= ei mitään), jos ei ole harjoitellut niitä musikaalisia asioita 95% ajasta. Mutta jotta voi ilmaista mitä kuulee päässään soivan, tekniikka on se välikappale.
 
Mutta joskus ei vaan huvita musiikki, silloin voi hakea jotain pientä hyötyä tollasesta, kokeilkaapa joskus.
 
Tietty voihan se johtaa siihenkin että koko kitara alkaa vituttaa, eikä halua soittaa enää koskaan. Teitä on varoitettu.
 
(Ja tietysti jos sattu olemaan leffaseuraa siinä, voi olla että ko. henkilö ei halua katsoa leffoja teidän kanssa enää koskaan)

aalataur: Mutta aivottomallakin toistolla voi saada jotain tukea
 
Se vähä mitä osaan glitch tappingiä (eli että täpätään samaa nauhaa useasti peräkkäin eri sormilla), tuli opeteltua juurikin telkkaria katellessa. Ihan validi metodi mun mielestä tilanteessa, jossa pitää saada se mekaniikka edes vähän alulle. Olisi varmaan ollut tehokkaampaa kitaraan keskittyen, mutta en todellakaan olisi jaksanut istua samaa aikaa homman parissa ilman viihdykettä, kun se alkuun oli sitä, että "moottori lupasi lähteä käyntiin" öbaut kerran tunnissa ja ajamaan pääsin vasta monen tunnin jälkeen.
 
Treenausmetodit tarpeen mukaan.

Varmasti näin, mutta kyllähän noissa treenitilanteissa musiikki loistaa poissaolollaan. Omalla kohdalla en halua treenata asioita, jotka eivät kuulosta hyvältä, ts. haluan kyllä treenata musikaalisia asioita silloin harvoin kun edes treenaan. Omalla kohdalla tuntuu vieraalta ajatus treenata tekniikkaa "irti musiikista", mutta voihan se joillekin sopia, tai vaikka sitten lämmittelynä esim. ennen keikkaa.

Jucciz: Varmasti näin, mutta kyllähän noissa treenitilanteissa musiikki loistaa poissaolollaan. Omalla kohdalla en halua treenata asioita, jotka eivät kuulosta hyvältä, ts. haluan kyllä treenata musikaalisia asioita silloin harvoin kun edes treenaan. Omalla kohdalla tuntuu vieraalta ajatus treenata tekniikkaa "irti musiikista", mutta voihan se joillekin sopia, tai vaikka sitten lämmittelynä esim. ennen keikkaa.
 
Täysin tämä.
Ei mahdu omaan käsitysmaailmaani mekaaninen suorittaminen. Ajan hukkaa. En tuhlaa sekuntiakaan elämääni sisällöttömään tekemiseen.

Jucciz: Varmasti näin, mutta kyllähän noissa treenitilanteissa musiikki loistaa poissaolollaan. Omalla kohdalla en halua treenata asioita, jotka eivät kuulosta hyvältä, ts. haluan kyllä treenata musikaalisia asioita silloin harvoin kun edes treenaan. Omalla kohdalla tuntuu vieraalta ajatus treenata tekniikkaa "irti musiikista", mutta voihan se joillekin sopia, tai vaikka sitten lämmittelynä esim. ennen keikkaa.
 
Aivot narikkaan tyyppinen "treeni" puoltaa ihan ok paikkaansa esim just jos katselee telkkaria, parempi sekin kuin passiivinen sohvalla löhöily. Mä en treenaa enää ajatuksen kanssa oikeasti mitään, soittelen niitä näitä kyllä päivittäin, aika usein taustojen kanssa tai rakentelen jonkun sointuluupin.
Jos tulee joku tuurauskeikka niin sitten katon biisit läpi, jos mahollista niin kuuntelen soivat versiot jos arrit on tehty jonkun levyn mukaan ja biisi on outo.
Tätä päivää on se että laput saa hyvissä ajoin pdf-muodossa ja jos ne ovat asiallisia niin myös kitaraosuudet on kirjoitettu introjen ja väliosien suhteen.
 
Mä olen joskus tietämättäni tallentanut puhelimella tuollaisen tv-session, lähes tunti randomia soittelua, mitään muistijälkeä moisesta soittamisesta ei jäänyt eli voihan tuon hyödyn kyseenalaistaa siinä mielessä, toisaalta taas on siinä ainakin sormet saaneet voimistelua. Tulee vähän sama fiilis kuin jos kuuntelee jotain vuosia vanhaa soittoaan jota ei ole aikoihin kuullut, sitä on jopa vaikea tunnistaa omaksi.

KaRa: Täysin tämä.
Ei mahdu omaan käsitysmaailmaani mekaaninen suorittaminen. Ajan hukkaa. En tuhlaa sekuntiakaan elämääni sisällöttömään tekemiseen.
 
Eihän se silloin ole ajanhukkaa jos voi katsoa vaikka telkkaria samalla, ellei se sitten juurikin korvaa mahdollisesti hyödyllisemmän oheistoiminnan.
 
Meikä vertaisi asiaa vaikka kirjoitustaitoon tai jos saa laveampaan ajatusmaailmaan heittäytyä, niin vaikkapa kitaran virittämiseen. Usein se virittäminen on hyvinkin mekaaninen suoritus, mutta auttaa sitten siinä ilmaisussa kuitenkin.
 
Itsensä virittämisen koen enempikin sijoituksena kuin puhtaasti ajanhukkana. Se, miten sitä virettä sitten onnistun käyttämään kertoo sen, pääsinkö omilleni, voitolle vai jäinkö tappiolle. Samanlaisena sijoituksena näen esim. teorian opiskelun.
 
Ja joskus se mekaaninen suoritus voi toki palkita jo itsessään jos siihen liittyy esim. oppimisen oppimista, meditatiivista mielenrauhaa, onnistumisen iloa tms.

aalataur: Paljon puhutaan treenin laadusta ja se on erittäin tärkeä asia.
 
Mutta aivottomallakin toistolla voi saada jotain tukea, jos yleensä pyrkii soittamaan musikaalisesti. Mainitsin tuossa että leffaa katsoessa sahailen joskus, joku saattoi ihmetellä... kerrotaanpa:
 
Esim. yksi ilta kun ei kiinnostanut musa tippaakaan (joskus esim. bänditreenien jälkeen ei vaan halua kuulla enää yhtään biisiä), katsoin kaksi leffaa ja sahasin 4h sweeppejä (minulle vaikea tekniikka) kuoletetuilla kielillä. Elikä periaatteessa tunsin fyysisesti miten sweeppi menee ja välillä huomioin sen, pientä vaimeaa napsutusta ja 95% huomiosta meni leffaan. Hain vaan sellasta rentoa tasaista fiilistä plektraan, kiihdyttäen sweepin "frekvenssiä" välillä ja koittaen pitää kaiken sulavana.

 
Oma, lainaamaani kirjoittajaa sottoteknisesti huomattavasti rajoittuneempi näkemykseni on varsin samankaltainen. Eli tuollaista tietynkaltaista mekaanista totuttamista esim. plekutushommissa voi - mielestäni - varsin huoletta tehdä em. oheisaktiviteettina. Käsittääkseni se kuitenkin vaatii sen verran perusosaamista, ettei käytä epähuomiossa vääriä liikeratoja tai muuta soittotekniikkaa merkittävästi. Tekniikan mekaaninen puoli on kuitenkin hienomotoriikan harjoittamista, ja siinä olisi nimenomaan tärkeää että minimoi "väärin" tehtyjen toistojen määrän. Kokemusta on kitaransoittoon ja musahommiin mitenkään liittymättömästä lajista, jossa tekniikka oli ensiarvoisen tärkeää ja käytännössä vaikein ryhmä valmentaa ja opettaa olivat tyypit, jotka olivat kehittäneet itse harjoittelemalla (joskus kovaa ja menestyksellisestikin) itselleen virheellisen tekniikan. Vuosikausien väärin tekeminen oli erittäin hankalaa yrittää poistaa sieltä selkäytimestä.
 
Itselleni melkein aina jos yritän tuollaista telkkarireeniä tehdä käy niin, että huomio ja kiinnostus alkaa siirtyä soittoon, äänien puhtauteen, aksentteihin ja muuhun, eikä sitä telkkua tule sitten lopun viimein katsottua ollenkaan. Näin ollen siitä ei ollutkaan minulle mitään hyötyä, koska aivo kuitenkin päätti keskittyä soittoharjoitteluun.
 
Ammattilainen kun en ole, niin ehkä oleilen vielä siinä tilassa, jossa harjoitusajat ovat niin pieniä että haluan aina ehdottomasti olla täysin läsnä tilanteessa ja keskittää huomioni siihen. Tai mulla on varaa tehdä näin, koska sahausajat eivät hivo sitä 6-8h päivässä.

Troy Stetinalta löytyy youtubesta hyvää videopätkää harjoittelusta. Metallipuolen varmaan suosituimpien opetuskirjojen tekijä on kyseessä.
 
Tekniikka vs musiikillisuus/korvakuulo.
 
Kitaran ja yleensä soittamisen kaikki äänet voi katsoa tekniikan kautta. Kyse on silloin hyvin pienestä hienomotoriikasta ja toki myös sitten efekteistä ja vahvistimen asetuksista ja kitarasta. Noita voi harjoitella aika aivottomasti monotonisesti toistaen ja sahaten kitaralla. Tuohon monet jäävät vähän koukkuunkin ja tykkäävätkin sitten teknisestä soitosta. Äärimmillään sitten sormet soittavat ja korvat kuulevat vasta jälkikäteen mitä sormet soittivat.
 
Sitten toinen puoli lopulta on jotta haluaa ilmaista jotain musiikillisesti, jollon kyse ei ole enää teknisestä soittamisesta esim skaalaa ees taas vaan enemmänkin jotta tietää jo etukäteen mitä soittaa.
 
Lopullinen tavoite on tietää jo ennen soittamista mitkä äänet kitarasta irtoaa ja jotta halutut jutut sitten vaativat sitten tekniikkaa. Tuo korvan ja tekniikan yhdistyminen on varmasti monelle vaikeaa. Itselleni myös.
 
Tommi Iommi sanoi jossain haastettelussa, jotta sitä pyydettiin kitaravideolle. Siellä sitä pyydettiin soittamaan jotain. Iommi soitti. Sitten ohjaaja pyysi näyttämään hitaasti. Iommi sanoi, jotta varmaan moni huomasi jotta hitaasti ja nopeesti soitettu pätkä olivat aika erilaisia. Metallijumalakin soittaa melko autopilotilla eikä ole enää kovin tietoinen mitä itse asiassa soittaa.