Klassinen ›

On se vaan ihme ja kumma kun joku minullekin täysin tuntematon suomalainen säveltäjä josta en ole koskaan ennen kuullut mitään tulee kuin puskista ja peittoaa jonkun hyvin populaarin ja tunnetun säveltäjän vaisut sinfoniat emotionaalisella voimallaan ja hehkullaan ettei sitä voi todeksi uskoa. Kuuntelin äsken esimerkiksi Sibeliuksen ylen suositun 2. sinfonian alkua hilpeässä tematiikassaan jonka jälkeen siirryin kuuntelemaan Tuukkasen meri sinfonian myrsky osaa ollessani Sibeliuksen leppoisan ja kesyn musiikin jälkeen Tuukkasesta kuin ilmestyksen nähnyt kohottaessani tuolilla istuessani katseeni ällistyneenä kohti katonrajaa pakahtuneena huohottaen. Muitta näinhän lienee laita monen muunkin unohduksen yöhön vaipuneen säveltäjän kohdalla sillä kuten olemme Sibeliuksen kohdalla oppineet suuri säveltäjänimi ei välttämättä ole aina tae musiikillisesta laadukkuudesta saati ylivertaisuudesta moniin unohdettuihin säveltäjänimiin nähden vaan tilanne on usein juuri päinvastainen. Sibeliuksen kohdalla voisikin todeta että poikkeus vahvistaa säännön. Sitä paitsi suuret vaietut sinfonikkomme lienevät muutenkin mainettaan parempia säveltäjiä eivätkä ansaitsisi sitä totaalista unohdusta joka heidän osakseen on tullut. Mutta tämän kieroutuneen ohjelmistopolitiikan vuoksi menetys on kokonaan meidän. Ehkäpä Sibeliuksen sisäänpäin kääntynyt modaalisuus ei vain aukea samalla tavalla kuin monien muiden suurien säveltäjien musiikki ja en vain ole löytänyt Sibeliuksen musiikin salattua sisintä olemusta. Mutta vaikka näin olisikin ei niiden säveltäjien musiikkia tulisi myöskään aliarvioida joiden musiikki vaikuttaa välittömämmin kuulijaansa tunteisiin, tahtoon ja affekteihin saaden hänet tuntemaan voimakkaasti sen minkä säveltäjä on teostaan luodessaan kokenut mutta voidaanhan olettaa että Sibeliuksen musiikissa salaisuus kätkeytyy syvemmälle musiikin pintakuoren alle kuin muiden postromantikkojen kuten Melartinin ja Tuukkasen sinfonioissa ja siksi en vain pääse siitä perille. Todennäköisempää kuitenkin on että Sibeliuksen musiikista puuttuu se emootiot laukaiseva ydin joka Mozartin ja Beethovenin musiikissa on ja tämän vuoksi Sibeliuksen musiikista ja sinfonioista ei voikaan saada suuria emotionaalisia kokemuksia ja kokea katharsista. Tähän nähden Sibeliuksen musiikki on kovin yliarvostettua eikä ansaitse sitä asemaa ja statusta joka sillä suomen musiikissa ja kaanonissa on. Mutta tärkeämpää kuin Sibeliuksen aseman ja merkityksen vähätteleminen olisi nostaa esille mainitsemiani perusteettomasti unohduksen yöhön vaipuneita säveltäjiä ja heidän mestarillisia sinfonioitaan jotta jälkipolvet pääsisivät nauttimaan heidän vaikuttavasta säveltaiteestaan. Palan halusta päästä kuulemaan Tuukkasen, Saikkolan, Fordellin, Aaltosen, Fougstedtin, Pylkkäsen, Ringbomin ym. unohdettuja sinfonioita jotka ansaitsevat uuden tulemisensa.
 
Kuuntelin jälleen sekä Sibeliuksen 2. D duuri sinfoniaa että Tuukkasen Meri sinfoniaa joista edellisen hilpeä tematiikka sai hihittelemään huvittuneena ja jälkimmäisen myrsky osa kohottamaan ällistyneenä ja pakahtuneena huohottaen katseen kohti kattoa joten ei ole mitään epäselvyyttä kumpi teos on merkittävämpi ja suurempi taideteos ja kuitenkin ensin mainittua suositaan jälkimmäisen kustannuksella. Mitä vääryyttä. Mutta sitähän suomen musiikkielämä on pullollaan kun emme saa kuulla suurten ja syyttä suotta unohdettujen suomalaissäveltäjien vaikuttavia sinfonioita pelkästään sen vuoksi että he eivät ole heikosta tunnettuudestaan johtuen myyviä säveltäjiä.
 
Kuuntelin eilen illalla aluksi kuriositeetin vuoksi Sibeliuksen 2. sinfonian vaisua ja fragmentaarista avausosaa leppoisine ja hilpeine pääteemoineen jonka jälkeen siirryin kuuntelemaan Melartinin paljon voimakkaamman emotionaalisen vaikutuksen tehnyttä pakahduttavan kaunista ja suurempaa draaman tuntua sisältävää 2. sinfoniaa joten näiden säveltäjien välinen paremmuus tuli niin muodoin hyvin esille vaikka ensin mainittua suositaankin törkeällä tavalla jälkimmäisen kustannuksella.