Kitarat: soittaminen ›

Tuohon ei taida olla muuta lääkettä, kuin vaan esiintyy..pikku hiljaa vibrat hellitävät.
 
Mutta kuinka kauan teillä meni, että homma yleisön edessä alkoi sujua ilman esiintymisjännityksestä johtuvaa alisuoriutumista?

Jännitys on positivinen voima loppujen lopuksi. Ilman jännitystä soitosta katoaa jännitys (heh).
Itse olen sellainen että jännitän ennen lavallenousua mutta sen jälkeen homma alkaa helpottaa.
Joskus ollut keikka ettei ollut oikein jännitettä (ties miksi) ja oli aika hengetön veto mielestäni.

...ilman esiintymisjännityksestä johtuvaa alisuoriutumista?
 
Siinäpä osut asian ytimeen.
 
Ihan alkuaikoina tunne ennen keikkaa oli lähes halvaannuttava. Setin alkuun otettiin pari niin yksinkertaista piisiä, että ei voi mokata, jotka menee suunilleen yhdellä soinnulla, että sai tuntumaa lavaan ja soittoon. Siitä se sitten eteni niin, että viimeisen piisin jälkeen imetteli, että nytkö se jo loppui.
 
Kyllähän se niin on, että kun on pitempään esiintymättä, niin jännitystä on ennen keikkaa enemmän. Nykyään esiintymisiä ei ole kovinkaan usein. Luokkaa kerran vuodessa (no eipä niitä nyt muutenkaan ole ollut paljon enempää, joskus kaksi tai jopa kolme) mutta ei nuo pahasti jännitä. Siihen on kehittynyt tämmöinen rutiini, että käyttäytyy itse rauhallisesti, hengittää hitaahkoon tahtiin, syvään (kuulemma hengittäminen vaikuttaa ihan suoraan jännitystasoon, kun tekee sen tarkoituksella rauhallisesti), avaa muun metelin seassa itsekseen ääntään (niin ettei kukaan huomaa) ja kertaa mielessään (vain tarpeellisen määrän) keikan alkua ja joitakin muita muistettavia kohtia.
 
Aika tehokasta lääkettä jännitykseen oli, kun tässä lähellä baarista (tiskin molemmilta puolilta) tutuksi tullut kaveri järkkäsi jameja. Siellä, kun kävi rennoissa fiiliksissä aina vaihtuvan porukan kanssa parina talvena, pari kolme piisiä illassa heittämässä (siis kerran kuussa, ei suinkaan joka ilta) ja muuten mukana rämpyttelemässä, niin huomasi, että jännitykset oli pitkän aikaa esiintymistilateista ihan tipotiessään. -- Mutta eipä oo ollu jameja varmaan 7 vuoteen enää.
 
Eikä jännitykseltä tahdo olla kukaan suojassa kokonaan. Kun katsoo jotain Dr Feelgoodin vanhoja filmipätkiä, niin tyypithän on niissä ihan rautakankeina ja naamasta päätellen muutenkin vitsit vähissä. Toistavat jotain pakkoliikesarjaa, "koreografiana". Tapa kai sekin on hanskata hermot.

Jännityksestä pääsee heti kun syleilee sen tuntemista viimeiselläkin solulla.
Oi, saispas lisää jännää...
 
Lisäksi pitää tuntea kappale niin hyvin, että sen virheelliseen soittamiseen
kuluu enemmän energiaa kuin sen oikein soittamiseen.
Oikein opeteltua on vaikea sössiä.

Olisko jännittämisen perussyy mokaamisenpelko? Eli hyvin harjoiteltu ohelma siihen auttaa varmasti - hankitun esiintymisrutiin lisäksi.
 
Samat perussyyt jännittämisen taustalla on: piti puhetta, miksaa keikkaa, soittaa ym, Eli kaikki käy otsikon puheenaiheeksi.

faq1: Olisko jännittämisen perussyy mokaamisenpelko?
 
Mulla ei. Eniten siinä on se, että muut ihmiset katsoo mua. Se riittää. Se on äärimmäisen kiusallista ja se kiusaantuneisuus aiheuttaa jännitystä. Mokaamisen pelko on sitten heti sen jälkeen.

Henri Henri Olavi: Mulla ei. Eniten siinä on se, että muut ihmiset katsoo mua. Se riittää. Se on äärimmäisen kiusallista ja se kiusaantuneisuus aiheuttaa jännitystä. Mokaamisen pelko on sitten heti sen jälkeen.
 
Joo, klasaripuolella lautakunnan tuijotuksen edessä yksin ja pitäisi tulkita joku suht vaikea moniosainen kitarateos, olin aivan jäässä ja soitonopettajaksi opiskelu tyssäsi osaksi siihen ja ajauduin vähitellen keikkamuusikoksi, siinä hommassa häpeä jakautuu tasasesti muillekkin ja pienet mokat kuitataan naureskellen.
 
Keikkoja on takana joku tuhat hyvinkin erilaisissa comboissa, soitto sujuu vieläkin ok, olen onnistunut siinä missä moni kollega ei eli työ ja vapaa-aika on hyvä pitää erillään, yli 40 vuotta keikkailua ja yhtään keikkaa en ole mokanut.
Vastuu viihteestä on ollut läsnä aina, myötähäpeää on koettu muiden sählingeistä ihan riittävästi.
 
Nyt jännittää enää se pääseekö vielä joskus tuurauskeikoille, korona vei ne vähäisetkin ja kukaan ei tiedä miten hommat jatkuvat kun pikkuhiljaa tilanne normalisoituu.
 
Mutta joo, itse aiheesta, nyt kun noita kaukaisia asioita muistelee niin mulla jännityksen kohteet ovat olleet selkeesti yksin esiintymisessä, oman progebandin harvoissa keikoissa ja oman, itsellle tärkeän musan esittämisessä, kaikki muu on mennyt rutiinilla. Johtuuko siitä että se musa minkä esittämistä on jännittänyt on ollut vaikeampaa kuin hyvin pian tiettyyn rutiinitasoon pääseminen tanssikeikoilla joissa aika suuri osa musasta on vailla sen suurempaa merkitystä.
 
Mutta se alakoulun laulukoe, sen nolouden muistaa vieläkin.

faq1: Olisko jännittämisen perussyy mokaamisenpelko?
 
Ei. Pohjimmiltaan kyseessä on alkukantainen reaktio, jossa elimistö virittyy vaaratilanteesta selvitymistä varten. Ihmisen aivoissa jokin osa tulkitsee uuden tilanteen -- vaikka vain sen, että reenikämpällä on yksi vieras ihminen, tai että on äänitys päällä -- vaaratilanteeksi.... Ja mikä pahinta alitajunnalle, järki estää pakenemasta tilanteesta. Voima lisääntyy tarkkuus, katoaa ja keskittymiskyky kaventuu....
 
Tuo puoli ihmisestä on järjen ulottumattomissa. Alitajuntaa ei voi opettaa järkevästi koulun penkille istuttamalla. On ihan sama osaako asiansa hyvin vai ei ollenkaan, sillä ei ole mitään tekemistä jännityksen kanssa. Jännitys tulee itse siitä tilanteesta. Alitajunta vähitellen oppii, että ei näissä käy kuinkaan, kun saa onnistuneita kokemuksia alle. Oikestaan parempi, jos niitä tulee ensin pieninä annoksina.
 
MUOK: Tietystihän hyvin harjoitellun ohjelmiston pystyy esittämään vaikka jännittääkin, mutta itse jännitystä harjoittelu ei vähennä. Jännitys vähenee tai sen oppii hallitsemaan niitä tilanteita toistamalla ja niistä oppimalla.

peteihis: Vähitellen oppii, että ei näissä käy kuinkaan, kun saa onnistuneita kokemuksia alle. Oikestaan parempi, jos niitä tulee ensin pieninä annoksina.
 
Tämä se on. Sitä voi aluksi esiintyä vaikka vain tutuille.

Esiintymisjännittynyt ajattelee olevansa merkittävämpi kuin on. Kannattaa ajatella että tilanteet tulee ja menee eikä ketään oikeasti kiinnosta ja vaikka kiinnostaiskin, niin et voi vaikuttaa siihen miltä muiden silmiin näytät. Pitää vaan nauttia ohi kiitävästä hetkestä ja iloita siitä. Eikä pidä olla itselleen ankara ja ahdistella omaa mieltänsä, tuomitsijat on aina alakynnessä. Posi viba ja sosiaalisuus -nappula päälle niin on paljon välittömämpää ja helpompi olla.

Zibaldone: Jännityksestä pääsee heti kun syleilee sen tuntemista viimeiselläkin solulla.
Oi, saispas lisää jännää...
 
Lisäksi pitää tuntea kappale niin hyvin, että sen virheelliseen soittamiseen
kuluu enemmän energiaa kuin sen oikein soittamiseen.
Oikein opeteltua on vaikea sössiä.
 
Viisaita sanoja! Kaipaan keikoille..

Menee suorittamiseksi jos perustaa oman itsevarmuutensa vain harjoittelun tulokseen eikä välittömään itseilmaisuun. Ja semmoinen väkinäisyyshän vasta hermostuttaakin pientä kulkijaa.
Ennemmin keskittyisin pitämään itsestä huolta.. fyysisestikin. Sisäisten dilemmojen purkua. Ne nostaa päätänsä potentiaalisesti hermostuttavissa tilanteissa, esim esiintymisessä.

Rutiinit ollut selkeä tekijä jännityksen taltuttamiseen. Tehtiin paljon keikkaa lähes samalla setillä tosi tiuhaan ja lopulta sitä ihan unohti olevansa ja menevänsä keikalle (ei välttämättä kovin hyvä juttu). Ei ollut jännityksestä tietoakaan.
 
Sitten tuli pari keikkaa eri kokoonpanolla ja ihan muuta musaa niin ai saatana, että jännitti. Yllätti ihan kunnolla, miten iso ero siinä oli.

Entä sitten, kun yrittää äänittää ja videoida omaa soittoaan, niin sama juttu. Kait se savanniminä pitää sitä samalla tavalla uhkaavana tilanteena - olla silmälläpidon alainen?

Pitää lopettaa se esittäminen vaikka esiintymistä onkin.