Klassinen ›

Itse aloitin aamuni kahvilla, itseleivotuilla sämpylöillä ja Camille Saint-Saënsin Danse Macabrella.

Sibelius oli minulle sellainen nuoruuden hairahdus jonka musiikki ei täyttänyt siihen asetettuja suuria odotuksia sillä vasta myöhemmin tajusin monien muiden postromanttisten säveltäjien kuten Deliuksen ja Melartinin musiikin emotionaalisen voiman Sibeliuksen musiikin emotionaalisen tyhjyyteen ja köyhyyteen verrattuna. Ai niin, kuuntelin Mozartia ja Tuukkasta.
 
On paradoksaalista että suomesta löytyy säveltäjiä joilla on tuoreempia, kiinnostavampia ja emotionaalisesti vaikuttavampia sinfonioita kuin Sibeliuksen puhkisoitetut, askeettiset, frigidit ja staattiset tekeleet vaikka edellä mainitut eivät ole löytäneet tietänsä konserttien ohjelmistoon koska esim. Tuukkanen, Saikkola, Aaltonen, karjalainen, Fordell, Leiviskä Pesonen, Fougstedt ym. eivät ole kovin myyvää ohjelmistoa. Siltikin pidän heidän sinfonioidensa laiminlyömistä ja Sibeliuksen monopoliasemaa suomen musiikin suurena tragediana.

Itse olen saanut Sibeliuksen musiikin nauttimasta suuresta suosiosta huolimatta ihme kyllä monien muiden tuntemattomampien suomalaissäveltäjien sinfonioista paljon voimakkaampia emotionaalisia kokemuksia kuin mitä Sibeliuksen sinfonioista koskaan mikä minusta oikeuttaisi näiden teosten esille panoon siinä missä Sibeliuksenkin mutta nähtävästi pelkkä säveltäjän nauttima populariteetti, kaupallinen arvo ja myyvyys merkitsevät musiikillista ja taiteellista arvoa enemmän korkeakulttuurinkin alueella kuten popissakin mikä nakertaa musiikki-instituutioiden uskottavuutta.
 
Ei siinä välttämättä ole mitään vikaa että soitetaan konserteissa silloin tällöin Sibeliuksenkin musiikkia hänen musiikkiinsa vihkiytyneelle yleisölle mutta repertoaari ei saisi olla niin yksipuolinen että suositaan vain hänen musiikkiaan ja unohdetaan muut historialliset ja jopa taitavammat säveltäjät historian romukoppaan kuten on pitkälti käynyt josta vastuussa ovat orkesterien ja musiikkifestivaalien taiteelliset johtajat, intendentit ja kapellimestarit jotka suunnittelevat orkesterien ohjelmiston.

Ligetiä olen tässä aamulla kuunnellut kevyen siivouksen lomassa.

Kuuntelin tuossa jälleen Tuukkasen Meri sinfoniaa lumoutuneena ja Melartinin Fantasia Apocalyptican. Sibeliuksesta en lumoudu lainkaan.
 
Vaikka Sibeliusta on pidetty suomen kansallisen heräämisen symbolina ja suomen musiikin eräänlaisena ikonina ei se suinkaan merkitse sitä että hänen musiikkinsa korkeimmassa metafyysisessä merkityksessä olisi laadukkaampaa kuin monien muiden hänen jälkeensä tulleiden suomalaissäveltäjien musiikki tai että hänen musiikkinsa tuottama emotionaalinen vaikutus kuulijaan olisi suurempi ja musertavampi kuin monilla muilla suomalaissäveltäjillä vaan voisi todeta että siinä suhteessa tilanne on monesti aivan päinvastainen ja monet Sibeliuksen jälkeen tulleet suomalaissäveltäjät ovat täysin ulkomusiikillisten syiden vuoksi jääneet hänen varjoonsa Sibeliuksen ylimitoitetun maineen ja merkityksen perustumatta puhtaasti musiikillisin ansioihin niin paljon kuin tätä onkin hehkutettu syvän sinfonisen logiikan ja orgaanisen temaattisen kasvuprosessin viljelijänä sinfonioissaan joiden emotionaalisen voiman ja syvyyden puute kuitenkin vähentää niiden musiikillista arvoa huomattavasti jääden hämmästyttävää kylläkin hänen suurta mainettaan ajatellen jälkeen monien muiden tuntemattomampien historiallisten suomalaissäveltäjien saavutuksista säveltaiteen saralla puhtaasti musiikillisin kriteerein arvioituna. Tämä on se pointti jonka olen halunnut jo pitkään sanoa. Nyt vaikenen ja annan aiheen takaisin ammattikunnalle.
 

Mutta hänen biisinsä eivät ole kuitenkaan parempia tai niin ylivertaisia muiden säveltäjien tekemiin biiseihin verrattuna että nämä muut säveltäjät ja heidän aikaansaannoksensa säveltaiteen saralla pitäisi jättää huomiotta hänen tähtensä tai jättää hänen varjoonsa kuten on jo kauan tapahtunut vaan ne pitäisi ylpeästi nostaa samanarvoisiksi aikaansaannoksiksi Sibeliuksen rinnalle kaanoniin sillä musiikillista substanssia ajatellen puheena oleva säveltäjän tuotokset ovat kuitenkin niin heikkoja muodon moitteettomuudesta huolimatta että monikin suotta unohdettu säveltäjämestari on joutunut historian romukoppaan hänen suhteettoman suureksi kasvaneen maineensa mutta olemattoman substanssin vuoksi turhaan kun yhden periaate on nostettu normiksi.
 
Minulla on pakkomielle Sibeliuksesta siinä mielessä että rehellisesti sanottuna minua kiusaa suunnattomasti ajatus hänen perusteetta saamastaan suuresta maineestaan, neron viitastaan ja yliarvostuksesta säveltäjänä vaikkei hänen tuotantonsa painopisteenä oleva sinfoninen tuotantonsa ansaitsisikaan ylleen sellaista sädekehää joka ylittää monien muiden jopa Melartinin saavutukset sinfonian saralla koska ohjelmistosta ja levytyspolitiikasta päättävät tahot eivät ymmärrä tai tunnusta sitä ratkaisevaa seikkaa että Sibeliuksen sinfonista puuttuu se olennaisin, emotionaalinen syvyys ja voima joka vasta tekee musiikista suurta musiikkia ollessaan muuten tyhjänpäiväistä renkutusta ja luritusta sen lisäksi että tämän klassismia edustavat sinfoniat ovat usein staattisia, askeettisia ja frigidejä sävelkieleltään.

Tässä muuten ohimennen tupakalle mennessään muuan neiti Ritva, kuten hän haluaa itseään kutsuttavan, kehaisi Tuukkasen Meri sinfonian toista osaa, kepeää ja osin pandiatonista Intermezzoa "kivaksi musiikiksi" vaikka hän on viime aikoina tunnustautunut klassisen musiikin vihaajaksi. Hän on siitä huolimatta usein pitänyt niistä kappaleista joita olen musaryhmässä soittanut Pylkkäsestä Bachiin.

Väinö Raition musiikkia on tullut paljon kuunneltua viimeaikoina. Sävelkieleltään niin kiehtovaa musiikkia, ettei vastaavaa löydy. Joutsenet on viehättävä teos, ja kyllä Antigonenkin äärellä istuu koko kappaleen loppuun asti kuin lumottuna. Ihan vain partituurin selailun perusteella hänen oopperansa Kaksi kuningatarta on kyllä vielä löytämistään odottava mestariteos, ja suuren vaikutuksen on myös tehnyt Raition intensiivinen ja tiivismuotoinen, intohimon ja eksotiikan mestariteos Lyydian kuningas.

Tänään ei vielä mitään, mutta eilen tuli kuunneltua Shubertia, Sostakovitsia ja J. S. Bachia.

Juuri nyt kuuntelen Spotifysta Schubertin Suurta C duuri sinfoniaa.

Kuuntelin äsken verdin La Traviatasta aarian Sempre libera joka kuulosti kepeältä ja falskilta Callaksen esittämänä ja sitten lumoutuneena Schubertin oopperaa Alfonso und Estrella joten voin todeta että jälleen Schubert voitti Verdin ainakin puhtaasti musiikillisessa mielessä.
 
Kuuntelin hieman Sibeliuksen Finlandiaa mutta vasta Melartinin muuan sinfonia sai minut pakahtumaan kuten Tuukkasen Meri sinfoniakin.
 
Finlandia on kulunut iskukappale kaikkien tunnistettavissa olevassa musiikillisessa materiaalissaan edustaessaan tyyliltään frigidiä kansallisromantiikkaa kliseemäisine ydinaiheineen jonka liiallinen toisto ja muodon jaksottaisuus pilaavat sen lisäksi että siinä ei ole emotionaalista syvyysperspektiiviä ja soinnillista hienostuneisuutta joten kyse on ts. poppiksesta

Olen kuunnellut viime päivinä esim. Schönbergin melodraamaa Pierrot Lunaire.

Den klassiska kvällen. Yle Vegan erittäin laadukas ja miellyttävä ohjelmisto tiistai-iltaisin. Suosittelen.
 
https://areena.yle.fi/audio/1-3659161

Pitkästä aikaa kuuntelin Mussorgskyn Night on the Bare Mountainin. Heitin aikoinaan kaikki klasari-CD:ni pois kun muutin Porvoosta Tampereelle. Tämä oli siinä setissä, joten siksikin tulee harvemmin kuunneltua. Heitin/myin samassa rytäkässä n. 90% kaikista levyistäni.

Henri Henri Olavi: Pitkästä aikaa kuuntelin Mussorgskyn Night on the Bare Mountainin. Heitin aikoinaan kaikki klasari-CD:ni pois kun muutin Porvoosta Tampereelle. Tämä oli siinä setissä, joten siksikin tulee harvemmin kuunneltua. Heitin/myin samassa rytäkässä n. 90% kaikista levyistäni.
 
Mussorgskyn musiikista puuttuu saksalainen kontrapunktinen kuri ja tasapaino.

Kuuntelin eilen illalla YLE radio 1:stä RSO:n konsertin uusinnassa Mozartin 39. Es-duuri sinfoniaa. Nyt kuuntelen Tuukkasen Meri sinfonian vaikuttavaa 3. osaa.

megatherium: Mussorgskyn musiikista puuttuu saksalainen kontrapunktinen kuri ja tasapaino.
 
Siksi se onkin hyvää. Kurille ja tasapainolle näytän nyrkkiä ja ajan ne tieheni häiritsemästä.

Henri Henri Olavi: Siksi se onkin hyvää. Kurille ja tasapainolle näytän nyrkkiä ja ajan ne tieheni häiritsemästä.
 
Mussorgskyn musiikki on kovin kömpelön oloista eikä kykene luomaan kunnon kontrapunktia.

megatherium: Mussorgskyn musiikki on kovin kömpelön oloista eikä kykene luomaan kunnon kontrapunktia.
 
Voihan se olla, mutta ei sentään niin onnetonta paskaa kuin joku Melartin.

Henri Henri Olavi: Pitkästä aikaa kuuntelin Mussorgskyn Night on the Bare Mountainin. Heitin aikoinaan kaikki klasari-CD:ni pois kun muutin Porvoosta Tampereelle. Tämä oli siinä setissä, joten siksikin tulee harvemmin kuunneltua. Heitin/myin samassa rytäkässä n. 90% kaikista levyistäni.
 
Kirppari lopetettiin ja viimeiset kamat sieltä sai ilmaiseksi. Otin mukaan aika läjän klasarivinyylejä jotka eivät olleet kelvanneet kenellekään. Tuo nimike varmaan oli mukana, taisin kuunnellakin, ei huono.

Kefiiri: Kirppari lopetettiin ja viimeiset kamat sieltä sai ilmaiseksi. Otin mukaan aika läjän klasarivinyylejä jotka eivät olleet kelvanneet kenellekään. Tuo nimike varmaan oli mukana, taisin kuunnellakin, ei huono.
 
Minäkin pidin tuosta kappaleesta, Yö autiolla vuorella, teini-ikäisenä kun kuuntelin älppäriltä Leopold Stokowskin johtamana sitä mutta kyllä Melartin on parempaa sinfonista musiikkia kontrapunktisessa taidokkuudessaan.

Sibben viulukonsertto tuli kuunneltua silmät seisoen päässä ja syvän pakahtumisen vallassa. Kuinka osasikaan pistää nuotit järjestykseen niin, että kuulijalla sielun syvät tunnot väräjää.