Klassinen ›

Henri Henri Olavi: Kumma kyllä Sibeliuksesta tuli kansainvälisesti arvostetuin ja myydyin säveltäjämme. Kärpäset ja paska.
 
Osuvasti todettu ja lienee pitkälti tottakin sillä esim. Sibeliuksen aikalainen Erkki Melartinkin sävelsi emotionaaliselta sisällöltään painavampia sinfonioita mutta Sibeliuksen musiikki on niin ongelmatonta, helposti lähestyttävää ja sulavaa sekä kenties hyvin muotoiltuakin joskin materiaaliltaan melko vaatimatonta että hänestä tuli niin suosittu säveltäjä vaikka sen Akilleen kantapäänä on juuri tuo mainitsemani emotionaalisen voiman ja syvyyden puute sekä tietty särmättömyys ja hampaattomuus varsin stereotyyppisenä kansallisromantiikan ja frigidin klassismin edustajana kaikessa askeettisudessaan, steriiliydessään ja staattisuudessaan. Melodista voimaa hänen sinfonioistaan on turha etsiä.

Mites Einojuhanin Cello Concerto No. 2 "Towards the Horizon" putoaa? Sen paikoin riitasointuinen ja haikeakin melodisuus on aseista riisuvaa.

Henri Henri Olavi: Mites Einojuhanin Cello Concerto No. 2 "Towards the Horizon" putoaa? Sen paikoin riitasointuinen ja haikeakin melodisuus on aseista riisuvaa.
 
Vaikea ehkä sanoa vasta ensimmäisen kuuntelun perusteella mutta täytyy myöntää että Rautavaran sellonkonserton melankolia ja alakulo eivät pure minuun saati ole mitenkään mieltä ylentäviä tai säväyttäviä piirteitä 2. ja ainakin hetkittäin nopeatempoisempaa finaali osaa ehkä lukuunottamatta mutta taidan pitää esim. Joonas Kokkosen sellokonsertosta enemmän joka puhuttelee kuulijaansa syvällisestihttps://youtu.be/4RybgvFj-p0.
 
Rautavaaran musiikki ei yksinkertaisesti vain mene tarpeeksi syvälle ihon alle kuten suuren musiikin pitäisi ja sentään näin tunnetulta ja kuuluisalta säveltäjältä sopisi odottaa ja hieman pitkästyin kuunnellessani sitä.
 
Konsertot ovat muutoinkin usein toisen luokan tavaraa keskittyneemmin sävellettyihin sinfonioihin verrattuna paitsi ehkä kaikkein suurimmilla säveltäjillä joilla suhde saattaa olla täysin päinvastainen. Ajattelen tässä nyt lähinnä Mozartia ja hänen pianokonserttojaan joita on kutsuttu todellisiksi mestariteoksiksi muuten suurenmoisiksi luonnehdittuihin viimeisiin Wienissä sävellettyihin sinfonioihin verrattuna.
 
Olin myös erottavinani joitakin sibeliaanisia piirteitä Rautavaaran vahvasti tonaalisuuteen viittaavasta myöhäisromanttisesta sävelkielestä jossa harmonisella ja melodisella ilmeikkyydellä on muutoin suuri merkitys paitsi ettei se ole kovinkaan subliimia.
 
Rautavaaran sellokonserton alku tai tuo teema lienee muistuma Sibeliuksen Tapiolan steriileistä aiheista. Sanokaa ihmeessä jos olen väärässä. Tässä yhteydessä lienee syytä vielä mainita Tauno Pylkkäsen palkittu sellokonsertto tai vaikkapa Fougstedtin ja Tuukkasen sellokonsertot joista ei ole olemassa ainuttakaan levytystä. Sen sijaan Tauno Marttisen sellokonsertot Dalai Lama ja Rembrandt on levytetty.

megatherium: Sanokaa ihmeessä jos olen väärässä.
 
Mielestäni tällaisissa täysin mielipide- ja makuasioissa ei voi olla väärässä tai oikeassa.

Henri Henri Olavi: Mielestäni tällaisissa täysin mielipide- ja makuasioissa ei voi olla väärässä tai oikeassa.
 
Eihän se nimenomaan ole makuasia vaan täysin todistettavissa ja osoitettavissa oleva tosiseikka eli fakta. Siis kysymys kuuluu ovatko nuo Rautavaaran kyseisen sellokonserton alkutahdit muistuma, laina, mukaelma, muunnos tai muunnelma Sibeliuksen vähäverisestä Tapiolan ydinaiheesta ja/tai siitä johdetuista motiiveista jota ei voine kutsua teemaksi vaiko ei? Tai voihan se tietenkin olla myös alitajuinen muistuma tai pelkkä sattuma. Voisiko joku musiikkiin syvällisemmin perehtynyt musiikkitiedettä opiskellut ja viileän objektiivista musiikkitieteellistä analyysiä harjoittava sielu kertoa sen meille musiikkiin vähemmän vihkiytyneille. Uskoakseni nimimerkillä Tpaloj saattaisi olla siihen potentiaalia. Siis, valistakaa meitä tyhmempiä viisaudellanne. Eikö kuulosta tutulta? https://youtu.be/xiuWLkcOWgg

Puhutteleeko sinua viulukonsertto vuodelta 1977? Siinä on hienoa leikkisyyttä.

Henri Henri Olavi: Puhutteleeko sinua viulukonsertto vuodelta 1977? Siinä on hienoa leikkisyyttä.

Tarkoitatkohan sitä 2-osaista Rautavaaran viulukonserttoa jossa on tyyni ja rauhallinen avausosa Tranquillo ja nopealiikkeinen ja energinen toinen osa enercigo jota voinee paremman sanan puutteessa kutsua leikilliseksikin? Minulla taitaa olla se levyllä mutta tuohon aikaan kun hankin levyn kokoelmiini sen sisältämä musiikki oli hienoinen pettymys avausosan staattisuudesta johtuen vaikka toinen osa onkin paljon eloisampi. Paljon enemmän nautin kohottavan kauniista Melartinin postromanttisesta viulukonsertosta joka on sen finaalia lukuunottamatta ehkä kaunein suomessa milloinkaan sävelletty ko. lajityypin teos. Myös Tuukkasen 2.viulukonserton ääriosissa voi kuulla hurmaavaa leikillisyyttä.

megatherium: Tarkoitatkohan sitä 2-osaista Rautavaaran viulukonserttoa jossa on tyyni ja rauhallinen avausosa Tranquillo ja nopealiikkeinen ja energinen toinen osa enercigo jota voinee paremman sanan puutteessa kutsua leikilliseksikin?
 
Joo, joskin se termi on giocoso, eli leikillinen.

Henri Henri Olavi: Joo, joskin se termi on giocoso, eli leikillinen.
 
Aijaa, Spotifyssa lukee Energico. Juuri paraikaa kuuntelen kyseistä osaa. Mahtaakohan kyseessä olla sama teos? Ilmeisesti kuitenkin sillä Rautavaaralla näyttäisi olevan vain yksi viulukonsertto. ihmettelen kuitenkin sitä että kuuntelet Rautavaaran tonaalisuuteen viittaavia konservatiivisempia uusromanttisia teoksia etkä ehdota jotakin Rautavaaran avantgardistisempaa tuotantoa esim. sarjallisia teoksia kuten 4. sinfoniaa.

megatherium: Aijaa, Spotifyssa lukee Energico. Juuri paraikaa kuuntelen kyseistä osaa. Mahtaakohan kyseessä olla sama teos? Ilmeisesti kuitenkin sillä Rautavaaralla näyttäisi olevan vain yksi viulukonsertto. ihmettelen kuitenkin sitä että kuuntelet Rautavaaran tonaalisuuteen viittaavia konservatiivisempia uusromanttisia teoksia etkä ehdota jotakin Rautavaaran avantgardistisempaa musiikkia esim. sarjallisia teoksia kuten 4. sinfoniaa.
 
On sama teos. Alkup. nuoteissa lukee giocoso.
 
Avantgarde onkin lähempänä minun makuani, mutta otin näitä siksi koska tiedän sinun pitävän enemmän helposta tonaalisuudesta.

Henri Henri Olavi: On sama teos. Alkup. nuoteissa lukee giocoso.
 
Avantgarde onkin lähempänä minun makuani, mutta otin näitä siksi koska tiedän sinun pitävän enemmän helposta tonaalisuudesta.
 
Pidän kyllä kieltämättä enemmän tonaalisesta musiikista kuin dodekafoniasta tai sarjallisuudesta tarkoittamatta kuitenkaan sitä ettenkö pystyisi nauttimaan Schönbergin enemmän taikka vähemmän konventionaalisen dodekafonisen opin mukaan sävelletyistä teoksista kuten vaikka varhaisemmasta Serenadista tai säveltäjäkuvaltaan hieman ankeammasta myöhäisemmästä viulukonsertosta joka sopii kuitenkin minun makuuni tonaalisuuteen viittaavaa Rautavaaran viulukonserttoakin paremmin sillä Schönbergin viulukonsertto alkaa näet lämmittämän useampaan kertaan kuunneltuna. Mutta ei pelkkä tonaalisuus riitä korostamaan nautintoindeksiäni jos musiikki on huonoa kuten Sibelius tai Rautavaara. Tonaalisen musiikin sisälläkin on siis suuria eroja eri säveltäjien välillä.

Glenn Gouldin ajatuksia vapaasti siteeraten: Lyhyesti sanottuna kaikella musiikilla tulee olla järjestelmä jotta säveltäjä tuntisi olevansa lujalla pohjalla eikä tuuliajolla sitoutuessaan johonkin kieleen jonka hallitsemiseksi hänellä ei ole muuta keinoa kuin synnynnäinen musikaalisuutensa, vaikka Schönbergkin totesi olevansa sisäisen voiman orja jolla oli suurempi valta hänen ylitseen kuin millään musiikillisella alkukoulutuksella eikä hänen musiikkinsa ollut suinkaan mitään matemaattista näpertelyä senkään jälkeen kun oli formuloinut 12-sävel koodin Gouldin mielestä yliyksinkertaisen liioitellun tai katsantokannasta riippuen monimutkaisen järjestelmän lapsellisen matematiikan keitoksen, jossa sävelrivin suhteet teokseen vaikuttivat aluksi alkeellisilta musiikillisen materiaalin käytössä tapahtuneen kehityksen teknillis-käytännöllisenä muotoiluna spekulatiivisuudestaan huolimatta, ei henkilökohtaista seikkailua vaan oikeutetun ja laillisen pyrkimyksen tulosta
 
Ottaen kuitenkin huomioon sen, että Schönbergin tuotanto voidaan jakaa useampaan toisistaan hyvinkin poikkeavaan eri tyylikauteen tonaalisen kauden myöhäisromantiikkaa edustavista teoksista ekspressionismia edustaviin atonaalisiin kokeiluihin ja viimein konventionaalisen opin mukaan sävelletyihin dodekafonisiin teoksiin joissa tietty arkktehtoninen täsmälliyys, dogmaattisuus ja doktrinäärisyys on syrjäyttänyt tilaisuuden tullen spontaanimman keksinnän, joista ensimmäiset tuttuihin klassisiin muotokaavioihin sävelletyt, sarja 7 instrumentille, puhallinkvintetto, serenadi jne. kuuluivat Schönbergin uran onnellisimpiin mitä hän koskaan kirjoitti uudelleen löydettynä sovinnonteon aikana yhdistäessään aspektit joita hän rakasti, jos oikein muistan, vaikkakin siinä olet oikeassa että vaikka kaikkein tukahduttavin musiikillinen lainsäädäntö hillitsi hänen luovuuttaan se virtasi vuolaimmin, ja josta puhkesi esiin intensiteetti joie de vivre jolla ei ole vastinetta säveltäjän muussa tuotannossa kokiessaan romanssin numeroiden kanssa jotka olivat aina kiehtoneet häntä hänen lukiessaan niistä kohtalonsa kirjoittan 5 vuoden aikana osan inspiroituneinta musiikkia dodekafonisista suoraviivaisista 12-sävelteknisitä harjoitelmista opus 31 saakka, jossa rivitekniikka ilmenee kaikkein taitavimmilleen vietynä. viimeisten vuosiensa tuotantoon jossa hän hyväksyy täydellisesti uuden musiikillisen järjestelmän seuraukset, kvasitonaalisten teosten, ode to napoleon Buonaparte, eloonjäänyt varsovasta urkumuunnelmat jne. ohella joiden kolmisointukulkuja ei oe järjestetty tonaalisen äänenkuljetuksen periaatteita kunnioittaen vaan se on johdettu 12-sävelperiaatteesta. Ei tarvitse kuunnella kuin ensimmäisiä 12-sävljärjestelmän mukaisesti sävellettyjä teoksia niin ei voi kuin ihastella kuinka kaunopuheinen tämä järjestelmä voi olla mestarillisessa käsissä.

Eikö edes Rautavaaran "Icons" vuodelta 1955 muserra sinua alleen emotionaalisen voimansa pauhussa? Järkälemäistä tunnetta ja toiseuden koskettamista - jopa yliaistillisen tavoittelua - äiti, jatkumo, hauta, mysteeri, kuten ikoneihin on aina ladattu.

Henri Henri Olavi: Eikö edes Rautavaaran "Icons" vuodelta 1955 muserra sinua alleen emotionaalisen voimansa pauhussa? Järkälemäistä tunnetta ja toiseuden koskettamista - jopa yliaistillisen tavoittelua - äiti, jatkumo, hauta, mysteeri, kuten ikoneihin on aina ladattu.
 
Tjaah, kuten tiedät Henri minua eivät uskonnolliset aiheet juurikaan fasinoi ja musiikki vaikutti aluksi liian mahtipontiselta, staattiselta ja pompöösiltä makuuni vaikka musiikki voi olla suvantokohdissa myös kaunista ja herkkää mutta tekee silti kaikin puolin unettavan vaikutuksen etenemättä oikein minnekään ja ilmaisu on paikoin jossain määrin kitschinomaista, pelkistettyä ja laahaavaa. Musiikki on myös raukeaa ja rapsodista. Yhtenäisyyttä ja jatkuvuutta puuttuu. Vihdoin 3. osassa on rytmistä energiaakin. Teoksessa ei kuitenkaan ole emotionaalisesta voimasta tai järkälemäisestä tunteesta oikein tietoakaan. Kyllä Rautavaaran myöhäisemmät teokset ovat parempia.

Ikonithan ovat myös mitä kitscheintä. Mutta hyvä on, en enää kysele Ruatavaarasta.

Keskustelunne oli ansiokasta ja avartavaa kaltaiselleni kalsari-noviisille.
Tulikohan näppäilyvirhe, kyllä minulla päällyshousutkin on.

Henri Henri Olavi: Ikonithan ovat myös mitä kitscheintä. Mutta hyvä on, en enää kysele Ruatavaarasta.
 
En minä pane pahakseni vaikka Rautavaarasta kyselisitkin mutta ihmetyttää kovasti miksi Rautavaara joka harvemmin osaa kirjoittaa edes vauhdikasta ja sujuvaa juoksevaa allegroakaan on lilluvassa staattisuudessaan tullut niin populääriksi ja suosituksi säveltäjäksi että hän päihittää myyvyydessä monet minun mielestäni ansiokkaammat ja nerokkaammat vanhat suomalaiset ansaitsemattaan unohduksiin jääneet mestarilliset klassikkosäveltäjämmekin sillä ei Rautavaaran tonaalisuuteen viittaava postromanttinen myöhäistyyli ole yhtään vähemmän anakronistista kuin Tuukkasella, Saikkolalla, Aaltosella ja kumpp. vaikka nämä kirjoittivatkin teoksensa hieman myöhäissyntyiseen puhdasposkiseen kansallisromanttiseen tyyliin joskin myös jotkut heistä sitten uusklassismiin (Saikkola) ja dodekafoniaan(Aaltonen) suuntautuen? Johtuneeko Rautavaaran musiikin tehokkaasta markkinoinnista ja tuoreessa muistissa olevasta mediaseksikkäästä säveltäjäpersoonasta se seikka että hänen musiikkinsa myy edelleen niin hyvin että sitä kannattaa jatkuvasti levyttää?.

Presidentti: Osasivat. Ei virhettä
 
Voisitko mainita muutamia esimerkkejä 50-lukulaisista suomalaisista säveltäjistä ja heidän sinfonioistaan joiden vuolas ja kaunis melodiikka on lähellä sydäntäsi? Minulle tulee heti mieleen Lauri Saikkolan sydäntäsärkevän kaunis muodoltaan 1-osainen rikkaasti orkestroitu surua ilmentävä sinfonia no. 2 lisänimeltään Traaginen v. 1946 pateettisine ja lyyrisine molliteemoineen tai Kalervo Tuukkasen Meri sinfonian v. 1953 lähes impressionistisen pehmeä 16 minuuttinen avausosa aaltomaisessa ja hivelevän kauniissa mieleenpainuvassa melodiikassaan sopraanon ja tenorin duettovokaliiseineen ja eteerisine kuorojaksoineen.

Ehkeivät nämä tämän päivän nykysäveltäjät olekaan yhtä taitavia ja lahjakkaita melodikkoja kuin 50-luvun mestarit konsanaan päätellen heidän konstruktiivisesta atonaalisesta musiikistaan.

Melodia on niiiiiin passé.