Aloittelijat ›

Ketju on vanha mutta aihe ikuisesti ajankohtainen!
Olen itsekin aloittelija ja vasta jonkin aikaa harjoitellut biisien kyhäilemistä, joten esitän tässä joitain tuoreita havaintojani, joista on toivottavasti apua muille aloitteleville biisinikkareille. Biisiä voi lähestyä hyvinkin erilaisista tulokulmista, mutta mielestäni sen purkaminen mahdollisimman pieniin palasiin on aina hyödyllistä - jos ei muuten, niin rimakammo helpottaa, kun saa edes pienen palasen valmiiksi silloin tällöin.
 
1. Sanoituslähtöinen lähestyminen
 
Joskus päässä muotoutuu jokin naseva fraasi, oivalluksen sanallistus, synnynnäinen kertosäe. Se usein myös ihan luonnostaan rytmittyy suussa tietyllä tavalla, sanojen tavurakenteista ja konsonanttiainesten pituuksista riippuen (esim. "tat-ta-ta tat-ta, ta-ta-ta-ta taaa"). Tämän rytmityksen voi ottaa pohjaksi esim. bassokuviota ja kitarakomppia kehitettäessä. Rumpukuvionkin kanssa sen olisi hyvä jotenkin kohdata.
 
Sanajärjestystä vaihtamalla rytmi voi loksahtaa vielä paremmin kohdalleen, jotenkin intuitiivisesti sujuvammaksi. (Vaikka luulisimme olevamme miten epämusikaalisia, niin meidät kaikki on lapsesta asti kasvatettu länsimaisen populaarimusiikin rakenteiden alitajuisiksi asiantuntijoiksi. Aivan kuten osaamme käyttää äidinkielemme illatiivin erilaisia variantteja ihan oikein, vaikkei meillä olisi tietotasolla mitään hajua siitä, mikä sijamuoto se edes on!) Eri vaihtoehtoja kokeilemalla yleensä löytyy se rytmillisesti tyydyttävin, vaikka sanajärjestyksen vaihtaminen saattaakin vastavuoroisesti tehdä lyriikasta kömpelömpää. Biisintekijän mieltymyksestä on kiinni, kumpaa tasoa kulloinkin pitää tärkeämpänä: rytmiä vai sanoitusta. (Kumpi versio itselle tökkii vähemmän)
 
Fraasin melodiaa lähden rakentamaan koskettimilla. Otetaan kaksi ensimmäistä "sanaa" eli "tat-ta-ta tat-ta". Minun päässäni tämän fraasin sanojen alkutavut alkavat korkeammalta kuin muut tavut, ja toisen sanan ensimmäinen tavu on kaikista korkein. Naputtelen kolmosoktaavin (pieni oktaavi) koskettimia ja tässä luontevilta kuulostavat sävelet G-E-E A-E. Siinä on runkomelodian siemen.
 
Seuraavaksi katson sävellajin. On runsaasti vaihtoehtoja, joissa E, G ja A ovat korottamattomia (eli valkoisia koskettimia, ei mustia). Jos hapuilisin melodiaa pidemmälle, luultavasti jokin musta kosketin sopisi mukaan, mikä auttaisi heti tarkemmin rajaamaan sävellajeja. Nyt katson, että vaikka E:tä on paljon ja siihen ikään kuin palataan takaisin, E-duuri ei sovi, koska siinä ei ole G:tä vaan G#. Sen sijaan e-mollissa on E, G ja A, joten otan sen. Se on G-duurin kuudes moodi, ja siinä vain F on korotettu --> F#.
 
Sävellajista saan nyt suoraan asteikon eli e-mollissa käytettävissä olevat sävelet: E F# G A B C D e (luonnollisen mollin asteikkohan on: 1 1/2 1 1 1/2 1 1). Näitä rakennuspalikoita käyttäen työstän melodiaa eteenpäin. Tässä vaiheessahan on käsillä vasta kertsin (B-osa) ensimmäinen säe (tai säepari, riippuu tahtilajista ja käytetäänkö pidempiä/hitaampia vai lyhempiä/nopeampia säveliä), mutta kun sanoitus edistyy, niin lisää säkeitä ja säkeistöjä saadaan kasaan. kaikissa B-osissa toistuu tyypillisesti sama melodia, eli niiden sanoitukset ovat rytmillisestikin keskenään samanlaisia. Myöhemmin syntyvä A-osa voi olla tempoltaan, rytmiltään ja melodialtaan hyvinkin erilainen.
 
Asteikon sävelten paikat omalla instrumentillaan oppimalla voi kehittää helposti myös improvisaatioita ja nopeita tilulilu-kitarasooloja. Niitä toki voi täydentää myös kromaattisilla eli asteikon ulkopuolisilla sävelillä; kehykset ovat apuna, eivät kahleina. Aika pitkältihän ohjenuorana on kuitenkin: Miksei, jos se kuulostaa hyvältä/pontevalta
 
Soinnut saadaan myös suoraan sävellajista. Perinteisiin kolmisointuihin otetaan joka toinen sävel: I = E-G-B; II = F#-A-C jne. I-soinnussa, joka rakentuu toonikasta (root jne.) eli E:stä, intervalli on ensin kolme (E --> F --> F# --> G) ja sitten neljä puolisävelaskelta (G --> G# --> A --> A# --> B), eli kyseessä on mollisointu. Esim. III-asteen soinnussa, joka rakentuu G:stä, on ensin neljä (--> B) ja sitten kolme puolisävelaskelta (--> D), eli se on duurisointu. Tietenkin voi käyttää monenlaisia muitakin sointuja, vaikka kolmisoinnut ovatkin yleisimpiä. Särökitaroinnissa käytetään usein ns. voimasointuja: I-V (tässä siis E-B, F#-C jne.) ja mahdollisesti vielä -viii eli toonikan seuraava oktaavi.
 
Säkeistön taustaa värittävä sointukulku on yksi biisin tunnelmaa määräävä taso. Tietyt sointukierrot toistuvat populaarimusiikissa äärettömiin, ilman että biisit silti muistuttavat välttämättä toisiaan: vaikka sointuasteet olisivat samat, niin rytmit ja melodiat ja kaikki muut jutut ovat kuitenkin erilaisia. Nouseva sointukulku (esim. I, III, V, VI) luo aivan erilaisen tunnelman kuin poukkoileva sointukulku (esim. I, IV, II, V). Vain kokeilemalla selviää, millainen sointukulku toimii juuri siinä biisissä.
 
Itsekin yllätyin siitä, että musiikin teoriaan tutustuminen ei suinkaan vaikeuta vaan helpottaa biisintekoa! Se antaa selkeitä kehyksiä (kuten että sävellaji määrää käytössä olevat sävelet ja soinnut), jotka auttavat rajaamaan vaihtoehtoja ja siten helpottavat edistymistä.
 
2. Riffi/komppilähtöinen lähestyminen
 
Joskus instrumenttia rämpytellessä tai naputellessa sattuu syntymään melodiakuvio, jossa vaikuttaa olevan lupaava koukku. Jos tämä kehittyy toistuvaksi teemaksi, sitä voidaan sanoa riffiksi. Siihen on helppo hyräillä päälle eli haeskella laulumelodiaa, mutta yhtään oikeaa sanaa ei vielä tässä vaiheessa tarvita. Voi testailla pelkillä pitkillä vokaaliäänteillä eri äänenvoimakkuudella eri äänenkorkeuksilta, mikä toimii siinä parhaiten. Lyriikat tulevat sitten myöhemmin, kun keksii aiheen ja alkaa sovitella säkeitä kuvion päälle.
 
Yhtä hyvin jokin iskevä ja dynaaminen rumpu- tai bassorytmi tai -kuvio voi olla se alkupiste, josta biisi lähtee syntymään. Ajan mittaan siihen kasataan ympärille kaikki ne samat jutut kuin ykköskohdassakin, mutta tulokulma eli rakentumisjärjestys vain on aivan toisenlainen. Lopputuloksena on silti kaikissa tapauksissa valmis, toimiva biisi. Jos hyvin käy, se kuulostaa hyvältä vielä pidemmän ajan kuluttuakin.
 
Biiseihin lisätäytettä voi luonnostella esim. Soundtrap-"nettistudiossa", jonka ilmaisversiossakin on mukava valikoima eri instrumentteja, joita voi soittaa virtuaalikoskettimiston avulla. Ohjelma on helppokäyttöinen ja raitoja saa niin paljon kuin jaksaa tuottaa. Raitoja saa luupattua pidemmiksi ja kopioitua uudeksi raidaksi eri kohtaan.
 
Soundtrapistä biisitiedoston saa exportattua mp-muodossa, jolloin sen voi avata Audacityssä (ilmainen) tms. ohjelmissa. Sinne voi sitten äänittää taas uusille raidoille oikeita instrumentteja ulkoisen audiojutskan tai mikrofonin kautta ja laulua mikrofonin kautta. Siinä vaiheessa kun kuulee kokonaisuuden, huomaa mikä toimii ja mikä ei. Aina voi palata Soundtrapiin kehittämään sopivamman rumpuraidan tai lisäämään vähän tuubaa tai viulua viimeisen kertsin kohdalle.