Kitarat: soittaminen ›

Jester44: Tässä kävi nyt niin että en ihan selkeästi tiedä mistä höpisen. Minä olen aina luullut että improvisaatio on sitä että soitetaan ihan mitä mieleen tulee, sitä ei tarvitse tehdä minkään kaavan mukaan. Toki niinkin saa tehdä mutta onko se sitten "oikeaa" improvisaatiota jos käytetään jo tuttuja kaavoja, tiedäppä näistä.
Parempi pitää turpani kiinni, asia loppuunkäsitelty. =)
 
On olemassa improvisaatiota ja vapaata improvisaatiota. Jälkimmäistä kuulee lähinnä 12-vuotiaiden ekalla reeniksellä ja kaikista huuruisimmissa crack/jazz-luolissa. Ensimmäistä kuulee radiossa ja albumeilla, joita on myyty yli kolme kappaletta.

Improvisaatio on sitä että soittaja kokee oman musiikkinsa reaaliajassa, jolloin hän on samalla tasolla kuulijan kanssa. Improvisaatio on yksi menetelmä, jolla voidaan saavuttaa emotionaalisesti intensiivinen esitys.
 
Käytännössä soittaja on tilassa, jossa aivojen intuitiivista, nopeaa tiedonkäsittelyä hoitava aivojen kuorikerros on aktiivinen. Nykymusiikin uudistaja John Cage piti improvisaatiota jo olemassa olevan musiikin kopiointina, koska tilanteessa soittaja voi vain toistaa aiemmin kuulemaansa, ja tämä tulkinta pitänee paikkansa.

GiovanniDiRondo: Nykymusiikin uudistaja John Cage piti improvisaatiota jo olemassa olevan musiikin kopiointina, koska tilanteessa soittaja voi vain toistaa aiemmin kuulemaansa, ja tämä tulkinta pitänee paikkansa.
 
Ajatteliko Cage tilannetta jossa soittaja tietää mitä on tekemässä? Entäs jos vaan painelee pianon koskettimia umpimähkään? Kyllä sellainenkin improvisaatio pitäisi kyseiselle neropatille kelvata.

Jos oletetaan vaikka maalaustaiteen puolelta esimerkki. Taitava maalaaja aloittaa "improvisoimaan" teosta kankaalle. Kyllä lopputuloksesta todennäköisesti löytää kultaiset leikkaukset ja muitakin maalaustaiteen yleisiä kaavoja, vaikka hetkessä teos olisikin tehty ennen ennakkosuunnitelmia. Taitavan tarinankertojan improvisoidusta kertomuksesta löytää jälkiä Aristoteleen runousopista, hyvät impronäyttelijät osaavat käyttää tiettyjä fraaseja homman kiinnostavana pitämistä varten jne
 
Samalla tavalla osaavan muusikon/muusikoiden improvisaatiosta löytää tiettyjä kaavoja sekä musikaalisia fraaseja, vaikka teos syntyisikin samalla sitä soitettaessa. Täydellisen vapaata improvisaatiota musiikillisesti pystyisi tekemään vain ihminen, joka ei koskaan aiemmin ole musiikkia kuullutkaan. Ja rehellisesti sanottuna, kuinka moni edes haluaisi kuulla sitä?

GiovanniDiRondo:
Käytännössä soittaja on tilassa, jossa aivojen intuitiivista, nopeaa tiedonkäsittelyä hoitava aivojen kuorikerros on aktiivinen. Nykymusiikin uudistaja John Cage piti improvisaatiota jo olemassa olevan musiikin kopiointina, koska tilanteessa soittaja voi vain toistaa aiemmin kuulemaansa, ja tämä tulkinta pitänee paikkansa.
 
Ihan mielenkiintoinen juttu tuo aivokuorihomma, mutta en kyllä Johnin mielipiteeseen yhdy.
Musiikkia on hankala kopioida, koska tilanne ja mieli on aina eri. Originaali on originaali vain ensimmäisellä kerralla. Tästä syystä itse äänitän kaikki ekalla purkkiin improvisaationa, kaikki muu olis kopiointia, enemmän tai vähemmän.
En ymmärrä tuota että voisi soittaa vain aiemmin kuulemansa. Terve improilu (eli itseään ruokkiva) perustuu siihen, että on jokin tuttu ja turvallinen formaatti yhdistettynä johonkin rationaalisesti harkitsemattomaan liikkeeseen.
 
Jotain taikaa siinä on, jolle ei selitykset tee oikeutta.
Sitä vain kerta toisensa jälkeen huomaa, että millään ei ole yhtä paljon väliä, kuin vilpittömyydellä, koska siitä jää kiinni heti soittaessa ja se on ainoa asia mikä estää musiikkia olemasta taianomaista eli hyvää. Tekninen suoritus tai soundit ei merkitse mitään vilpittömän soiton rinnalla, koska kun tarkastelee musaa kokonaisuutena, esim dawissa kaikkien muiden elementtien kanssa, niin merkittävyyttä tuo vain ne vilpittömät nyanssit jotka yhdessä tuo sitä musiikin taikaa.
 
Improilussa tuo merkitys vain korostuu. Se on riitasointuista harmoniaa omassa mielessä, jossa pitää tehdä päätöksiä, mutta samaan aikaan pitää myötäillä ympäristön kanssa.
Uskon, että parhaassa improilumoodissa oleva soittaja päihittäis sen yhden testin mistä on vcauce -video. Siinä pöydällä oli kaksi nappia, joista oli piuhat ihmisen päähän. Juuri sen napin valo syttyi, kun tämä ihminen oli aikeissa painaa sitä, vaikka tämä tieto ei vielä saavuttanut edes tämän ihmisen rationaalisen tietoista mieltä. Napin valo siis tiesi ihmisen päätöksen ennen tätä ihmistäkään näennäisesti sanottuna.
 
Alitajunnan kanssa siis on tekemistä improilussa. Pallottelua alitajunnan ja tietoisuuden välillä, ja edellyttää näkökenttää kummallekin puolelle, myös taaksepäin eli alitajuntaan. Tästä syystä improilu ja muu luoviminen on äärimmäistä läsnäolevaisuutta, kirjaimellisesti.
 
Olen puhunut.

Funkånaut:
Samalla tavalla osaavan muusikon/muusikoiden improvisaatiosta löytää tiettyjä kaavoja sekä musikaalisia fraaseja, vaikka teos syntyisikin samalla sitä soitettaessa. Täydellisen vapaata improvisaatiota musiikillisesti pystyisi tekemään vain ihminen, joka ei koskaan aiemmin ole musiikkia kuullutkaan. Ja rehellisesti sanottuna, kuinka moni edes haluaisi kuulla sitä?
 
"Vapaa improvisaatio" ei edes kuulosta kovin kaksiselta termiltä.
Uuden synnyttäminen ei ole kaaoksenalaista hommaa, koska kaaos on isossa kuvassa äärimmäisen järjestelmällistä ja säännönmukaista (sienirihmasto, galaksiclusterit tms).
Se on ilmaisua eikä siinä mielessä luomista. Jos ajattelee uuden luomista "vapaasti" kaaoslähtöisesti, niin tulee luoneeksi sisällöttömiä ja merkityksettömiä asioita. Koska merkittävyys ei ole kaaosmaista. Koskettavuus tulee rajallisuudesta. Elämän ihmekin saattaa vaikuttaa taianomaiselta meidän kuolevaisten mielestä, koska se on rajallista. Musiikki ja improilu voi olla taianomaista, koska rajallisuus. Hyvässä improilussa ei ainoastaan kolkutella näitä eksistentiaalisia rajoja, vaan niitä seurataan, koska lopulta raja muodostaa sisälleen jonkin musiikin muodon/olemuksen.
 
Meni vähän judoiluks taas.

Lähtökohtaisesti kaikki (länsimaista tasavireistä järjestelmää sekä musiikillista traditiota hyödyntävä) musiikillinen improvisaatio voidaan purkaa tunnetuiksi länsimaisen musiikin kaavojen osiksi. Sävelten erot ovat intervalleja, sävelet muodostavat sointuja, rytmit voidaan jakaa osiin jne Luodaan olemassa olevista asioista niitä yhdistelemällä jotakin (uutta).
 
Jos verrataan muihin elämän osa-alueisiin, niin kaapin samoista aineksistakin voi tehdä vaikka kuinka monta erilaista ateriaa. Ei se sen erilaisempaa improvisaatiota pohjimmiltaan ole. Mitä paremmin asiat/raaka-aineet tuntee, sitä monipuolisemmin ja paremmin niitä osaa sitten hyödyntää.

Funkånaut: Lähtökohtaisesti kaikki (länsimaista tasavireistä järjestelmää sekä musiikillista traditiota hyödyntävä) musiikillinen improvisaatio voidaan purkaa tunnetuiksi länsimaisen musiikin kaavojen osiksi. Sävelten erot ovat intervalleja, sävelet muodostavat sointuja, rytmit voidaan jakaa osiin jne Luodaan olemassa olevista asioista niitä yhdistelemällä jotakin (uutta).
 
Jos verrataan muihin elämän osa-alueisiin, niin kaapin samoista aineksistakin voi tehdä vaikka kuinka monta erilaista ateriaa. Ei se sen erilaisempaa improvisaatiota pohjimmiltaan ole. Mitä paremmin asiat/raaka-aineet tuntee, sitä monipuolisemmin ja paremmin niitä osaa sitten hyödyntää.
 
Pitää myös muistaa tuskaiset bendit ja epävireiset kampikikkailut jotka vie intervallien villiin välitilaan. :-D
 
Onhan toki blyyskaavaan kuuluva alle sävelaskeleen bendi ihan vakiokamaa tosin ja joku Steve Vai käyttelee välillä tollasia ns _epävireisen_ kuuloisia säveliä soolon mausteena. Slideputkella pääsee vaikka millasiin epänuotteihin jne.
 
Länsimainen korva on vaan ilmeisen tottunut perinteiseen asteikkoon ja odottaa kuulevansa sen mukaista kamaa. Toissaalta dissonanssi tuo sooloiluunkin jotain jännitettä ja improilussakin mielestäni pitäisi pyrkiä jännitteiden luomiseen ja mahdollisesti myös niiden putkamiseen.

Lunnu: ..ja improilussakin mielestäni pitäisi pyrkiä jännitteiden luomiseen ja mahdollisesti myös niiden putkamiseen.
 
Improilussa ei sinänsä tarvitse pyrkiä erikseen jännitteen luomiseen ja purkamiseen, vaan nämä voi tapahtua samaan aikaan. Konkreettisesti tarkoittaa että yksi sävel on samaan aikaan edellisen hetken purkua ja seuraavan hetken jännitteen luomista.
Mutta ymmärrän pointtis. Pop musiikista tyypillisesti jaksotetaan asioita, mutta se on vähän eri asia.

Kiitos vastauksista!

Kun tätä ketjua luen niin väkisin tulee mieleen, että olikohan noista vastauksista nyt varsinaisesti apua, että pääsisi alkuun.....
 
Ihan käytännön konstina:
 
- Kun tietää mikä sointu soi alla, niin katsoo sen soinnun otelaudalta, jostain mukavalta kohtaa. Ottaa soinnun otelautakuviosta "tähtäyssäveleksi" sen perussävelen. (Ei sitä kaikista matalinta vaan sen, joka on 3. tai 4. kielellä).
- Sitten ottaa tähtäyssävelen nimettömällä sormella. Terssit ylöspäin ja seiska alas päin löytyy helposti etu- ja keskisormilla. Niillä pääsee alkuun.
- Vaihtelun vuoksi voi ottaa tähtäyssävelen etusormella, niin muilla sormilla löytyykin kätevästi kvintti ja oktaavi ylöspäin (ja taas seiska alaspäin)....
- Kun sointu vaihtuu, siirtyy käsi siihen asemaan.
- Ja seuraava sointukierto eri oktaavista, niin ei mee ykstoikkoseks.
 
Sopivista sävelistä voi rakennella valmiita kuvioita (eli niitä lickejä) varastoon, niin ei mene sormi suuhun, että "mitäs nyt?". Soittaessa ei myöskään kannata pitää turhaa kiirettä. Rauhallisemmalla tahdilla tulee usein tyylikkäämpää jälkeä ja on hyvä aina tähdätä ajatuksissaan pari tahtia eteen päin, niin homma pysyy kasassa.
 
Soolon pitäisi aina kertoa tarina. Siinä on alku, juonen kehittely ja lopetus.
 
Olen usemmiten liian laiska opettelmaan sooloja ihan nuotilleen. Tavalliseti mulla on tietyn piisin soololle joku vakio aloitus ja siitä eteenpäin kartta, tyyliin "neljä tahtia otelaudan tuosta kohtaa, viimeisessä tahdissa siirtymätaival seuraavaan kohtaan ja neljä tahtia noita säveliä tuosta kohtaa" sekä ainakin yritys saada soolo loppumaan johonkin "tarinaan sopivaan" etukäteen mietittyyn loppulauseeseen.
 
"Tähtäyssävel" muuten ei ole oma keksintöni. Muistelen ainakin Peter Lerchen käyttäneen tuota termiä.

Jees, plussaa pistin
 
Kerrankin käytännön läheisiä neuvoja ja vinkkejä, näitä lisää

peteihis: Soolon pitäisi aina kertoa tarina. Siinä on alku, juonen kehittely ja lopetus.
 
Pop soolo*
Siinä mielessä että musa on vain virtaa, niin kukapa on sanomaan mitään siitä millaisen soolon pitäisi olla.

KaRa: kukapa on sanomaan mitään siitä millaisen soolon pitäisi olla.
 
Juuri näin. Se, että soolossa pitäisi olla alku, juonen kehittely ja loppu, ja että sen pitäisi kertoa tarina, on mielestäni hyvin rajoittunut lähestymistapa koko asiaan.

No jokainenhan tietysti soittaa soolonsa niinkuin parhaaksi näkee mutta jos nyt vaan latoo kuvioita peräkkäin sen suuremmin miettimättä miksi, niin lähinnä siinä onnistuu pitkästyttämään kuulijansa. Ei kukaan sentään _niin_ hyvä soittaja ole, että pelkkää tekniikkaa tai sitä omassa päässä soljuvaa "musiikin virtaa" kukaan jaksaa kovin kauan kuunnella. Mutta jos soittaa vaan itselleen, niin eihän sillä sitten niin väliä.

peteihis: No jokainenhan tietysti soittaa soolonsa niinkuin parhaaksi näkee mutta jos nyt vaan latoo kuvioita peräkkäin sen suuremmin miettimättä miksi
 
Pitäisikö suuresti miettiä miksi soittaa sen sävelen kun soittaa?
 
peteihis: Ei kukaan sentään _niin_ hyvä soittaja ole, että pelkkää tekniikkaa tai sitä omassa päässä soljuvaa "musiikin virtaa" kukaan jaksaa kovin kauan kuunnella.
 
Kyllä minä ainakin jaksan musiikin virtaa kuunnella. Ymmärrän toki mitä tarkoitat alulla, keskikohdalla ja lopulla jossain poppibiisin kitarasankariosuudessa (eikä tuo "sääntö" päde edes siihen mitenkään absoluuttisesti... ei todellakaan), mutta se on aika kapea otanta kun puhutaan improvisoinnista ja musiikista laajemmin.

peteihis: No jokainenhan tietysti soittaa soolonsa niinkuin parhaaksi näkee mutta jos nyt vaan latoo kuvioita peräkkäin sen suuremmin miettimättä miksi, niin lähinnä siinä onnistuu pitkästyttämään kuulijansa.
 
Ei se tarkoita vain kuvoita kuvion perään latomista, jos soolossaan soittaa tai siihen sisällyttää muunlaista kerrontaa kuin lineaarista tarinallisuutta. Soolo voi olla mielikuviltaan hyvin rikas, eikä lainkaan "tekninen" ilman sitäkin.

Alku, keskikohta ja loppu sooloon käsittääkseni väistämättä syntyvät. Tarina sen sijaan on minustakin hieman rajoittava ilmaisu, vaikka sillä voitaneen tarkoittaa impressionistisempaakin lähestymistapaa. Jos puhuttaisiin "jännitteestä", olisiko se eri vai sama asia?

Kefiiri: Alku, keskikohta ja loppu sooloon käsittääkseni väistämättä syntyvät. Tarina sen sijaan on minustakin hieman rajoittava ilmaisu, vaikka sillä voitaneen tarkoittaa impressionistisempaakin lähestymistapaa. Jos puhuttaisiin "jännitteestä", olisiko se eri vai sama asia?
 
Hyvin muotoiltu. Kyllähän se soolo toki jostain alkaa ja johonkin päättyy.