Klassinen ›

Kyllä on vähäistä ja köyhää tämä suomalaisen taidemusiikin tarjonta Yle klassisella. Raition runoelmaa, merikannon pianosarjaa nuorisolle ja jotakin Englundia sieltä tulee enimmäkseen. Ja sibbeä tietty. Ei kuulemma ole lähetysoikeuksia mutta on nauhaoikeudet. Kas kun ei ole A-oikeuksia. Karhunpyynnistä on 50 luvulla tehty levytys joka on soinut Yle radio 1:ssä Faunin iltapäivässä joitakin vuosia sitten mutta ei näy Yle klassisella vaikka olen sitä toivonut aikaisemminkin ja Färm sanoi että Tuukkasta pitäisi löytyä mutta ei sieltä ole tullut kuin tuubistakin kuunneltava viulukonsertto ja Spotifysta kuunneltava serenata giocosa joka on ihan marginaalista ja perifeeristä Tuukkasta ja lähinnä harjoituskappale. Olympiahopea ei näköjään maistu muuta kuin urheilussa. Myös Tuukkasen sinfoninen runo Runolaulaja joka on Eero Kososen johtama kantanauhatallenne 50 luvulta on soinut joskus aiemmin Yle radio yhden musiikkiohjelmissa josta voi päätellä että lähetysoikeudet ovat senkin kappaleen kohdalla kunnossa ja veikkaan että niin ovat monen muunkin teoksen kohdalla mutta joku syy tähän nuukailuun ja panttaamiseen on olemassa kun Tuukkastakaan ei haluta soittaa Yle klassisella kaikelle kansalle. En voi uskoa että ohjelmiston laatijat ovat niin sokeita etteivät löydä näitä peräänkuulutettuja teoksia levystöstään. Samoin Tuukkasen sinfoninen runo Vuorten laulu jonka Martti Similä johtaa on kuultu v. 2017 klassista kahteen ohjelmassa Yle radio 1:ssä joten kyllä siihenkin täytyy olla olemassa lähetysoikeudet. Onpa kunnianhimoinen suomalaisen musiikin ohjelmisto tosiaan Yle klassisella: Väinö Raitio: kymmenen pientä pianokappaletta lapsille. Tällainen ohjelmisto on naurettavaa pelleillyä.
 
Myöskään Sibeliuksen Finlandia ei teoksena representoi kaikkein korkeimpia laatukriteereitä vaan on tilapäisluonteista ohjelmallista käyttömusiikkia josta on tullut populääri kappale nauttiessaan suurta kansansuosiota muttei kuitenkaan vakavasti otettavana taidemusiikkina ja orkesteriteoksena yllä korkeimpaan arvoluokitukseen vaan on sisällöltään melko kevyt iskukappale ja konserttien täytenumero joka ei edusta konserttien painavinta antia.
 
Se on käsittämätöntä miten musiikin ammattilaiset ovat antaneet toimeksiannon levyttää Tuukkasen pienimuotoisia teoksia levyllisen verran mukaan lukien sellaiset lähinnä harjoittelukappaleeksi laskettavat serenata giocosa ja vasta alkajan nuoruuden teos alkusoitto tukkijoella ja jousiorkesteriminiatyyrejä näyttämömusiikkisarjoista kun saatavilla olisi ollut kunnianhimoisempaakin ohjelmistoa kuten sinfoninen fantasia, sinfonioita ja sinfonisia runoja joita ei aikaisemmin ole julkaistu cd muodossa puhumattakaan olympia hopeaa voittaneesta karhunpyynnistä ja Tuukkasen suosituimmasta teoksesta Luonnekuvia kolmesta muskettisoturista.
 
Ne jotka levyttävät jatkuvasti Sibeliuksen frigidejä ja anakronistisia sinfonioita juoksevat vain rahan perässä. Sibeliuksen sinfonioiden suht heikko tai melko keskinkertainen musiikillinen laatutaso ei ansaitse tällaista massalevyttämistä samoista teoksista kun sinfoniarepertoaari on tosiasiassa paljon laajempi ja kiehtovampi. Mutta raha ilmeisesti korvaa tämän puutteen sikäli kun niitä tosi faneja riittää jotka haluavat kerätä hyllyynsä joka ainoan Sibeliuksen sinfonian uuden levytyksen. Mutta epäilen sitä.
 
Minua Sibeliuksen musiikki ei saa pakahtumaan eikä lumoutumaan sen sävelkielen frigidiydestä, lyhyiden kolmisävelaiheiden diatonisuudesta, musiikin staattisuudesta, orkestraalisen värikkyyden ja voiman puutteesta sekä sisäänpäin kääntyneestä modaalisuudesta johtuen. Finlandiassahan tuota orkestraalista voimaa on hieman enemmän kuin muutamissa hänen tekstuuriltaan lähes kamarimusiikillisissa sinfonioissaan mutta sen muodon hajanaisuus ja jaksottaisuus tekevät siitä sangen epäsinfonisen luomuksen.

Tässä eräänä päivänä soi Yle klassisella kuitenkin eräs suomen parhaimpia sävellyksiä, uusi editio Erkki Melartinin 3. sinfoniasta.

Historiallisten suomalaisten säveltäjien musiikkia soitetaan valitettavan vähän Yle klassisella. Tuli sieltä kuitenkin Erik Furuhjelmin nuoruudentyö, sangen vaikuttava ja monumentaalinen pianokvintetto.

megatherium: Ilahduttavaa että Helvi Leiviskän monumentaalinen pianokonserton järkäle, joka sai myös Hesarissa kiittävät arvostelut, esitettiin RSO:n itsenäisyyspäivän konsertissa joka on kuultavissa areenasta.

Areenasta löytyy 1.08.00: http://areena.yle.fi/1-50570939
 
Hieman katsoin itsenäisyyspäivänä. Tajunnanräjäyttävä alku ja loppu Tundossa. Konsertin vanhassa videopätkässä Helviltä on jäänyt parta ja viikset ajamatta.
 
Areenassa on kiinnostava dokumentti.
 
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2018/ … -kumosi-ennakkoluulot-tuotannollaan

Pidän valitettavana, että niin heikkoa kuin Sibeliuksen musiikki anakronistista klassismia edustavissa askeettisissa ja frigideissä sinfonioissa yleensä onkin, säveltäjä ei muistanut hengentuotteillaan suomalaisia sotasankareita kuten Saikkola Traagisessa sinfoniassaan no. 2 kaatuneita aseveljiä ja ilmeisesti Shostakovits Leningrad sinfoniassaan urhoollisia neuvostosotilaita ja heidän sankaruuttaan ja urhoollisuuttaan taistelussa natsisaksaa vastaan mutta Ainolan hiljaisuus vain jatkui itsekriittisen Sibeliuksen ollessa kyvytön tällaisiin musiikillisiin urotekoihin.

Eihän Sibeliuksen vanhana miehenä olisi pitänyt lähteä rintamalle sotimaan vaan tarkoitin lähinnä sitä että olisi ollut suotavaa ja toivottavaa että hän olisi teoksillaan osoittanut isänmaallisuuttaan ja kiitollisuutensa suomalaiselle korpisoturille mutta miten hän sotaan reagoikaan? Piiloutui Ainolan mökkiinsä eikä säveltänyt nuottiakaan suomalaisten sotilaiden hengennostatukseksi tai heidän muistolleen ja kunniaksi kuten esim. mainitsemani Saikkola 2. tai Ahti Karjalainen 1. sinfoniallaan tai Aaltonen pasifistisella Hiroshima sinfoniallaan tai Sonninen Sinfonisilla tuokioillaan josta tulikin suuri menestys.

Siinäpä tulikin lisäpisteitä Sibeliukselle.

Yle Vegan Klassinen ilta soitti hetki sitten:
 
Sväng Plays Sibelius - Karelia Suite, movement: Alla Marcia
 
https://www.youtube.com/watch?v=5lRfuw24sPU
 
Tutustumisen arvoinen albumi, joten lainattava kirjastosta.
 
https://www.discogs.com/Sv%C3%A4ng-Plays-Sibelius/release/13365789

Minä mm. hieman innostuin 1900 luvun merkittävimmän suomalaisen kirkkosäveltäjän tittelistä kilpailevan Sulo Salosen urkumusiikista kuten esim. vaikuttavasta ja järkyttävästä toccatasta jossa hän kokeili sarjallista tekniikkaa. https://youtu.be/4XGRQxpWrcs. Kyseinen aikoinaan suomen eturivin urkureihin kuulunut Ketola hukkui ranskan matkallaan. Kuriositeettina mainittakoon että kuulin Spotifysta esim. suomalaisen Immenuel Sikströmin Fantasian ja fuugan ja Alfred Anderssen nimisen säveltäjän perifeerisen urkuteoksen johdanto ja fuuga mutta hänen tuotantoonsa kuuluu myös 2 sinfoniaa. Ehkä Erik Fordellin Preludi ja fuuga on hieman merkittävämpi teos kuten Salosen Passacagliakin.

Kovasti tekisi mieli päästä nauttimaan rikkaan kulttuuriperintömme suomista antimista ja kohentaa yleissivistystä kulta-ajan säveltaiteilijoiden paremman tuntemuksen myötä jos konserttiohjelmistot ja levytykset vain sallisivat sen sortumatta kaupallisuuden syntiin, mutta jonkun yhden säveltäjän jatkuva yksipuolinen suosiminen tuntuu lähinnä moraalittomalta puuhalta ja epäoikeudenmukaiselta ajan muita hyviä säveltäjiä ajatellen jonka sitten tällainen musiikinrakastava taiteennautiskelija saa tuntea nahoissaan kun koko suomen musiikkiperintö lojuu jossakin musiikkikirjaston perunakellarissa homehtumassa kun ainoana kriteerinä joka mittaa taiteellista arvoa on sen markkina-arvo.
 
Mieletöntä että nuorukaiset kykenevät vielä kypsymättömillä taidoillakin säveltämään tällaista sibeliuksen kaltaista ikonia suvereenisti lumoavampaa musiikkia joka saa haukkomaan henkeään runollisella kauneudellaan kun esim. ajattelen Felix Krohnin Vuodenajat sinfonian 1. osaa, joka hurmasi minut heti kättelyssä ja nautin siitä joka kuuntelukerralla täysin rinnoin kun Sibeliuksen tunkkainen säveltaide jättää kylmäksi kuin jääpuikon. Siitä on olemassa muistaakseni joku Päijät-Hämeen konservatorion orkesterin tekemä levytys. En ole taaskaan vähään aikaan saanut emotionaalisia kokemuksia Meri sinfoniasta kunnes sitten taas hieman jysähti ja kuuntelin suu ammollaan silmät pyöreänä lumoutuneena sitä eikä uutisten katselusta tullut mitään.

Henri Henri Olavi: Siinäpä tulikin lisäpisteitä Sibeliukselle.
 
Luuletko että Sibeliuksen tilapäisluonteiset ja patrioottiset pikku sepitteet kuten Jääkärimarssi ja Ateenalaisten laulu lyövät Aaltosen ja Saikkolan suuret sinfoniat laudalta? Eihän sellainen heikkolaatuinen käyttömusiikki pärjää absoluuttisen musiikin korkeimmalle muodolle millään tasolla.
 
Voimakas itsekritiikki eikä käsien vapina oli se jonka takia Sibelius pisti pillit pussiin ja lopetti luovan sävellystyönsä polttaen 8. sinfoniansa Ainolan takassa eikä yhtään suomalaiselle korpisoturille omistettua sinfoniaa koskaan syntynyt kun sen sijaan esim. Saikkola kunnostautui tässä Sibeliusta paljon paremmin kun muutamat hänen 10. sinfoniastaan on omistettu kaatuneille aseveljille.

megatherium: Luuletko että Sibeliuksen tilapäisluonteiset ja patrioottiset pikku sepitteet kuten Jääkärimarssi ja Ateenalaisten laulu lyövät Aaltosen ja Saikkolan suuret sinfoniat laudalta? Eihän sellainen heikkolaatuinen käyttömusiikki pärjää absoluuttisen musiikin korkeimmalle muodolle millään tasolla.
 
Voimakas itsekritiikki eikä käsien vapina oli se jonka takia Sibelius pisti pillit pussiin ja lopetti luovan sävellystyönsä polttaen 8. sinfoniansa Ainolan takassa eikä yhtään suomalaiselle korpisoturille omistettua sinfoniaa koskaan syntynyt kun sen sijaan esim. Saikkola kunnostautui tässä Sibeliusta paljon paremmin kun muutamat hänen 10. sinfoniastaan on omistettu kaatuneille aseveljille.
 
En sanonut mitään etäisestikään tuohon liittyvää. Sanoin, että siinäkin Sibbe hakkaa mainitsemasi säveltäjät, ettei hän lähtennyt moiseen pellesirkukseen sähläämään.

megatherium: Luuletko että Sibeliuksen tilapäisluonteiset ja patrioottiset pikku sepitteet kuten Jääkärimarssi ja Ateenalaisten laulu lyövät Aaltosen ja Saikkolan suuret sinfoniat laudalta? Eihän sellainen heikkolaatuinen käyttömusiikki pärjää absoluuttisen musiikin korkeimmalle muodolle millään tasolla.
 
Kaikkia ei kiinnosta korkein absoluuttinen. Ennemmin kuuntelee helposti lähestyttävää ja tilapäisluonteista, jota Lauri Saikkolakin on tehnyt.
 
https://www.youtube.com/watch?v=0CmpCSJ_N1A

Prophet: Kaikkia ei kiinnosta korkein absoluuttinen. Ennemmin kuuntelee helposti lähestyttävää ja tilapäisluonteista, jota Lauri Saikkolakin on tehnyt.
 
https://www.youtube.com/watch?v=0CmpCSJ_N1A
 
Eihän tuollaista Saikkolan säveltämää suomen television ensimmäistä tunnussäveltä voida edes luokitella suureksi säveltaiteeksi kuten vaikka kamariorkesteri Avantin sota konsertissa esitettämää surullaan sodan järjettömyydestä kertovaa Saikkolan lyhyttä sinfonista kuvaa Karjala palaa joka teki minuun Sibeliuksen frigidiä sinfoniamusiikkia suuremman vaikutuksen. Saikkolan sinfonia no 2 Traaginen kertoo sodan menetyksistä ja lienee taatusti syvältä riipaisevaa musiikkia joka tyydyttänee emotionaalisten kokemusten tarpeemme.
 
Sibeliuksen musiikin dissaaminenkin johtuu lähinnä vain siitä että siitä puuttuu emotionaalinen voima eikä hänen musiikkinsa heijasta syviä tuntoja niin että se tuottaisi suuria emotionaalisia kokemuksia. Mihin sitten ylisummaan tarvitsisimme Sibeliusta kun se ei tyydytä emotionaalisten kokemusten tarvetta.
 
Sibeliuksen monissa staattisissa sinfonioissa ei ole edes rytmistä draiviakaan ja siinä mielessä hyvää meininkiä vaan jotakin 5. tai 7. sinfoniaa voidaan pitää kenttätekniikan kaukaa viisaana edeltäjä vaikkakin emotionaalisesti köyhänä. Eikä tietenkään tarvitsekaan mutta taidemusiikin kuuntelemisen syvin tarkoitus ovat juuri nämä emotionaaliset kokemukset joita läheskään kaikki taidemusiikkikaan ei tarjoa kuten esim. Rossini, Johann Strauss tai Sosta tai sibbe muuten kuin aivan satunnaisesti.

Henri Henri Olavi: En sanonut mitään etäisestikään tuohon liittyvää. Sanoin, että siinäkin Sibbe hakkaa mainitsemasi säveltäjät, ettei hän lähtennyt moiseen pellesirkukseen sähläämään.
 
Herranjestas sentään, ihmisten sotakokemuksethan ovat vakava asia joka riipaisee syvältä eikä kovia kokeneiden rintamamiesten muistaminen ja kunnioittaminen sinfonisin teoksin ole suinkaan mitään pellesirkusta vaan hyvin ylevä ja kaunis ajatus joka kumpuaa ihmisen sisimmästä kuten todennäköisesti Saikkolan traagisen sinfonian kohdalla on laita. Tässä mielessä on hyvin surullista ettei esim. Sibelius täyttänyt tehtäväänsä rintamiesten muistamisessa sävelteoksin vaikka nautti valtion taiteilijaeläkettä. Mutta ehkä on hyvä ettei hän pistänyt lusikkaansa soppaan kun niistä teoksista ei olisi kumminkaan huokunut mikään aito tunne ja osallistuminen sodan menetyksiin. Eikä Sibbe hakkaa missään muussakaan mielessä ketään mainitsemiani säveltäjiä.
 
Eikä Sibelius juuri muuta tehnyt puolustusvoimien hyväksi kuin vain tyytynyt säveltämään näitä jääkärimarssin ja ateenalaistenlaulun tapaisia perifeerisiä pikkukappaleita jo paljon talvi ja jatkosotaa aikaisemmin v. 1917 kun kunnianhimoisemmat sävelteokset loistivat poissaolollaan kunnes vasta Saikkola ja kumpp. ryhtyivät jatkosodan aikana ja sen jälkeen tuumasta toimeen ja toteuttivat kunnianhimoiset sävellyssuunnitelmansa jossa kunnioitettiin ja muistettiin suomalaista korpisoturia syvällisillä sinfonisilla monumenteilla kun Sibbe lepäsi laakereillaan valtion eläkettä nauttien kantamatta korttaan kekoon.
 
Mitäs te muut sanotte siihen kun suomen musiikin suuri ikoni Jean Sibelius ei kantanut korttaan kekoon talvi-ja jatkosodan aikana tai sen jälkeen muistamalla ja kunnioittamalla suomalaista rintamamiestä ja korpisoturia sinfonisin sävelteoksin vaan kehtasi nauttia valtion taiteilijaeläkettä laakereillaan leväten kun esim. aliupseeri Saikkola ja muut sotasankarit ryhtyivät tuumasta toimeen korvaten tämän puutteen sinfonisilla teoksillaan jotka ketoivat sodan järjettömyydestä ja menetyksistä ja ovat omistettu kaatuneiden aseveljien muistolle kuten sinfonia no 2 Tragica eikä niitä silti esitetä juuri missään vaikka ovat aikansa parasta sinfonista musiikkia suomessa?. Eikö ole hävytöntä?
 
Sibelius ei millään tavoin osallistunut suomen sotiin ja sotaponnistuksiin vaan piileskeli Ainolan mökissä turvassa lopetettuaan luovan sävellystyönsä jo 1920 luvulla kun muut suomalaiset säveltäjä-sankari-rintamiehet taistelivat henkensä edestä rintamalla suomen itsenäisyyden puolesta ja sävelsivät sinfonioitaan vapautetun maan kunniaksi ja kaatuneiden aseveljien muistolle tullakseen myöhemmin ansaitsemattaan unohdetuiksi Sibeliuksen varjoon.
 
Sibelius olisi voinut sota aikana säveltää jotakin kunnianhimoista säveltaidetta tai vähintäänkin jotakin laulu-ja marssimusiikkia rintamamiesten kunniaksi ja hengennostatukseksi niin kuin monet muut suomalaiset säveltäjät ovat tehneet eikä viettää viimeisiä vuosiaan Ainolan hiljaisuudessa itsekritiikkinsä musertamana.
 
Erkki Aaltonen oli pasifisti jonka tunnetuin sinfonia no 2 Hiroshima v 1949 on sodan vastainen kaikesta militaristisuudestaan huolimatta joka mm. ilmenee atomipommin putoamista kuvaavina musiikillisina efekteinä ja groteskeina marsseina ja pommin kylvämänä tuhona sen lisäksi että teoksessa on komeita fuugia ja varsin atonaalinen fuugateema joka viittaa dodekafoniaan asti. Sibbe tuskin oli pasifisti mikä ilmenee jääkärinmarssista ja ateenalaisten laulusta ja monista muista sävellyksistä.

Kuunnellessani aikoinaan Tuukkasen meri-sinfonian 3. osan vaahtopäille nouisevien maininkien vyörymistä kuorojen sointimassana olin kuin tsunamin voimalla patjaa vasten rintakehästäni painettu ja hurmioituen pakahtunut. Aah kalervo näytä minulle korkeampi kauneuden valtakunta jota Sibeliuksen sentimentaalinen ja modaalinen provinssitaide klassisessa viileydessään ei maalta, madoilta ja misääriltä koskaan saavuttanut.

Väitän että Melartin oli melodikkona jopa slaavilaiseen sentimentaalisuuteen taipuvaista Tsaikovskia etevämpi säveltäjä josta osoituksena hänen monien sinfonioidensa upeat teemat. Sibelius taas oli melodioiden keksijänä sinfonioissaan aivan kökkö säveltäjä jonka alaa eivät olleet heti kerralla kompleksiset ja jatkuvat laajakaariset ja pitkälinjaiset romanttiset lauluteemat joiden taitajana Melartin oli vertaansa vailla vaan Sibelius viljeli naiiveja ja triviaaleja kolmisävelaiheita jotka olivat vielä väärin soinnutettuja ja tällaista skeidaa yleisö kuuntelee mielikseen.
 
Adornon mukaan Sibeliuksen sinfonioiden partituurit näyttävät viheliäisiltä ja rahvaanomaisilta, ja mieleen tulee, että salaisuus ehkä paljastuu vasta kun niitä kuuntelee elävinä esityksinä. Mutta sointikuva ei tuo kuvaan mitään uutta. Se näyttää tällaiselta: teemoina esitellään kaikenkarvaisia aivan puisevia ja triviaaleja sävelkulkuja, joita enimmäkseen ei ole edes soinnutettu vaan jotka yksiäänisinä nojaavat urkupisteisiin, paikallaan pysyviin sointuihin tai mihin ikinä mitä viidelle nuottiviivalle voidaan piirtää loogisen sointukulun välttämiseksi.
 
Rene Leibowitzin mukaan Sibeliuksen sinfonioiden partituuri näyttää suunnilleen seuraavalta: teemojen roolin saavat muutamat epämääräiset sävelkuviot, jotka ovat epäyhtenäisiä, banaaleja ja rahvaanomaisia. Luonteeltaan ne ovat kömpelöitä, ja ne on soinnutettu väärin, köyhästi ja kaavamaisesti.
 
Oliko Sibelius muka sinfonioissaan nero?. Eihän niin triviaaleja aiheita viljelevä säveltäjä voi olla nero kuten esim. Sibeliuksen aikalainen Melartin pitkälinjaisine ja laajakaarisine romanttisine lauluteemoineen monissa sinfonioissaan jotka ylittävät pakahduttavalla poltteella ja hengenpalollaan Sibeliuksen frigidin ja askeettisen, anakronistista ts. epäajanmukaista ja vanhentunutta klassismia edustavan ilmaisun. Sibelius olisi pikemminkin Salieri ja Melartin se Mozart taidokkaassa kontrapunktissaan ja melodisessa ja modulatorisessa keksinnässään. Mutta mitä kannattaisi vielä levyttää olisi hyvänä vaihtoehtona Melartinin lisäksi Saikkolan, Tuukkasen, Aaltosen, Fougstedtin, Fordellin ja Rannan sinfoniat etc.
 
Sibelius on niin heikko, anakronistinen ja konservatiivinen säveltäjä että hänelle olisi kuulemma eduksi jos hänelle voitaisiin jollakin tavoin myöntää 1800 luvun kunniajäsenyys verrattuna esim.Melartinin pitkälle 1900 luvulle viittaavaan edistyksellisyyteen ajatellen esim 6. sinfoniaansa jossa kokosävelasteikosta muodostettu sointu soi kuin kluster ja teemat sivuavat vapaatonaalisuutta. Sibeliuksen maneereja täynnä oleva musiikkinsa ei pärjää vertailussa esim. Melartinin sinfonioille joiden heti kerralla kompleksisemmat ja laajemmat melodiat voittavat kevyesti Sibeliuksen naiivit ja frigidit kolmisävelaiheet joita hän sitten muuntelee tekeytyen sinfonikoksi vaikka on säveltäjänä kaikkea muuta staattisessa ja askeettisessa klassismissaan josta aika oli ajanut ohi. Melartinia voidaan pitää 1900 luvun suomalaisessa musiikissa jonkinlaisena uutena Tsaikovskina tai Mahlerina jolla oli neroutta Sibeliusta ja hänen sisäänpäin kääntynyttä modaalisuuttaan paljon enemmän. Kuten olen aiemminkin todennut Sibeliuksen maneereihin kuuluvat yhä toistuva lyhyiden aiheiden katkelmat, kuin tyhjyydestä kasvavat vaskien mahtipontiset törähdykset ja matalien soittimien epämääräinen murina.

Kyllä on minusta paksua että RSO:n konsertissa esitetään kaikenmaailman italialaisten vanhojen peruukkien barokkimusiikkia kuten Giuseppe Valentinia ja hänen konserttojaan kun suomalaiset parhaat 1900 luvun säveltäjät sinfonioineen ovat täysin unohdettuja. Uskon kyllä että jossakin vaiheessa heidänkin musiikkinsa kaivetaan esiin arkistojen kätköistä.
 
Tilannehan on aivan absurdi, surkea sinfonikko Sibelius on esitetyin ja levytetyin suomalainen säveltäjä ja häntä musiikillisesti paremmat ja suuremmat säveltäjäkyvyt kuten Melartin, Saikkola, Tuukkanen , Fougstedt, Aaltonen, Fordell ovat lähes tai aivan kokonaan unohdettuja varsinkin sinfonisen tuotantonsa puolesta. Kerran kun meidän musaryhmässä soitettiin Tuukkasen Meri sinfoniaa eräs nätti hoitaja joka piti musiikista kysyi minulta olisiko hienoa mennä kuuntelemaan ko. musiikkia livenä konserttiin johon totesin että se on mahdotonta koska Tuukkanen on valitettavasti unohdettu säveltäjä. Samoin eräs kuntoutusyksikön asukas kuuli Meri sinfoniassa vahvoja mereen liittyviä alluusioita soitattaessani sinfonian 4. osaa ja mieshoitaja piti musiikkia dramaattisena. Vielä v. 1954 radion sinfoniaorkesterin konserttiohjelmaan kuului Tuukkaselta mm. Luonnekuvia kolmesta muskettisoturista jonka nuotit löytyvät netistä ja tuon konsertin johti Paavo Berglund.
 
Eihän tässä nyt Sibeliusta kukaan syytä heidän unohduksestaan vaan heidän laiminlyöntiinsä ovat syypäinä sekä menneet että nykypäivän orkesterit, kapellimestarit ja levy-yhtiöt jotka eivät riittävässä ja tyydyttävässä määrin esitä tai levytä näiden hienojen säveltäjien sinfonioita koska eivät ilmeisesti ymmärrä musiikista mitään tai ainakaan ole oivaltaneet näiden säveltäjien sinfonioiden korkeata laatua joka ylittää Sibeliuksen varsin vaatimattoman laatutason joita hänen frigidit, askeettiset, staattiset ja ekonomiset sinfoniat joista puuttuu emotionaalinen voima ja syvyys edustavat.
 
He sävelsivätkin hienoa ja vaikuttavaa musiikkia monissa sinfonioissaan joihin olen saanut hitusen verran tutustua muta minäkään en voi tuntea heidän koko tuotantoaan mutta sekin vähä jonka tunnen on tehnyt minuun paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin Sibelius milloinkaan sinä aikana kun olen sitä aikoinaan kuunnellut mutta todennut sen (Sibeliuksen) pidemmän päälle kelvottomaksi musiikiksi jolla ei ole kompetenssia tyydyttää emotionaalisten kokemusten tarvetta niinkuin taidemusiikilla pitäisi olla.
 
Ja uskon ja tiedän että nämä mainitsemani unohdetut sävelsepot ovat nauttineet joskus aikoinaan kun heidän musiikkiaan esitettiin ahkerammin yleisön suosiota mutta jostakin syystä heidän musiikkinsa esitystraditio on päässyt katkeamaan kun nykykaput eivät ole vaalineet heidän musiikillista perintöään sillä rakkaudella jonka vain Sibelius on valitettavasti jossain määrin ansaitsemattaan saanut osakseen kun esim. Melartinin musiikki on viime aikaista renessanssia ja ponnistuksia lukuun ottamatta unohdettu ja laiminlyöty törkeästi vaikka Melartin seuran asiantunteva puheenjohtaja arvosti hänen musiikkinsa Sibeliuksen veroiseksi. Eivätkä pelkästään hitit ratkaise säveltäjän suuruutta jos kunnianhimoiset orkesteriteokset eivät kestä aikaa. Onhan esim. johann straussilla paljon hittejä mutta millaista höttöä ja sälää se musikki onkaan.
 
Olen vakuuttunut siitä että näillä unohdetuilla säveltäjillä olisi aineksia useampaankin hittiin mikäli ne vain löytäisivät yleisönsä mikä on vaikeaa koska heidän musiikkiaan ei juuri esitetä johon ei aina ole syynä anakronismi ja tyyliaikakausien väliinputoaminen sillä sävelsihän esim. Nils-Erik Fougstedtkin 50-luvulla hyvin ajanmukaista dodekafonista musiikkia esim. teoksissaan Angoscia joka on todennäköisesti suomen ensimmäinen dodekafoninen teos ja Trittico sinfonicossa joka on Fougstedtin tunnetuin teos ja voittanut 2. palkinnon Helsingin kaupungin orkesterin kilpailussa aikanaan ja on tunnettuudestaan huolimata vaipunut unohduksiin.
 
Eihän suomessa ole parempaa koskaan sävelletty kuin mitä dynaaminen duo Melartin ja kumpp. sävelsi Sibeliuksen musiikista pitävät kun ovat menneet pahemman kerran retkuun kuvitellessaan luuloharhoissaan että Sibeliuksen halpaa makkaraa muistuttava musiikki olisi mukamas jotenkin suurta ja nerokasta anakronistisessa frigidissä klassismissaan mitä se ei todellakaan ole vaan ajan hampaan kuluttamaa ja hyvin vetelää ja laimeaa reprodusoimatta niitä imaginaarisia intohimoja joita esim. Melartinin vaikuttavat sinfoniat representoivat.
 
Ihmettelen myös kovasti sitä että pohjolan Pucciniksi nimetty pohjoismaista verismiä ja myöhäisromantiikkaa edustavan Tauno Pylkkäsen unohdettua 35 minuuttista sinfoniaa v. 1945 ei ole esitetty pitkiin aikoihin vaikka luultavasti hänen lämpimistä orkesteriväreistä muodostuva pitkiä melodialinjoja hyödyntävä sävelpuhuntansa tekisi kuulijaan suuren vaikutuksen mikäli hänen teemansa ovat riittävän profiilikkaita.
 
Pylkkänen sävelsi myös mm. palkitun sellokonserton 1950 ja radiossa soitettiin 60 luvulla melko usein Pylkkäsen 1943 sävellettyä 20 minuuttista sinfoniettaakin jota nykyään ei kuule missään. Eipä ole kukaan suomalainen eturivin sellisti tarttunut Pylkkäsen sellokonserttoon. Tälle soittimelle sävelletty repertoaari ei ole näet kovin laaja. Olen kuullut radiosta myös Pylkkäsen 1945 sävelletyn hienon jousikvarteton jonka kuuleminen teki silloin vaikutuksen. Myös impressionistinen Ultima Thule orkesterille jota on esitetty myös ulkomailla on tuttu teos Yle klassiselta aikaisempina vuosina.

Löysin Spotifysta 1900-luvun alun mestarillisen kamarimusiikkiteoksen: vertaansa vailla oleva suomalaisen Bengt Carlsonin ranskalaisvaikutteinen ja yltäkylläinen viulusonaatti kuten hesarin levyarvostelussa kirjoitettiin. Teos on 4-osainen. Levy on Nordic Violin music. Pesee mielestäni Sibeliuksen. Hänet tunnetaan myös mm. Beethoven-ja Salmanhaaran mukaan Bruckner-vaikutteisesta a-molli pianotriosta. Sinfonia jäi kesken mutta hän liitti jonkin sinfonian osan, luultavasti scherzon, ilmeisesti johonkin orkesterisarjaansa vai muistanko nyt ihan väärin. Wikipediasta ei löydy tästä tietoa mutta jotenkin niin sen on täytynyt olla.
 
Musiikin historiaa artikkelissa netissä kirjoitetaan Carlsonista seuraavaa: Bengt Carlson (1890-1953) suuntautui Sibeliuksen, Kuulan ja Madetojan tavoin Pariisiin sekä pääsi Vincent dIndyn sävellysoppilaaksi (1913-14). Jo tosin ennen Pariisin-matkaansa hän oli kirjoittanut esikuvinaan Beethoven, Franck ja Sibelius a-molli-pianotrion (1912) sekä F-duuri-jousikvarteton (1913), joista hän sai loistavat arvostelut. Carlsonin pääteos on es-molli-viulusonaatti (1918), jonka ranskalaisuus ja Franck-henkinen harmoniikka eivät jääneet aikalaisilta huomaamatta. Avausosa kestää peräti yli 12 minuuttia ja viulu livertelee korkealta. kuuntelen sitä paraikaa Spotifysta. Olen kuullut teoksen myös radiosta aikoinaan samaisten esittäjien tulkitsemana.
 
Huvittaa se kun suomalaisten historiallisten säveltäjien ja sinfonikoiden kunnianhimoisia laajamuotoisia teoksia kuten sinfonioita, sinfonisia runoja tai oopperoita levytetään niin vähän tai ei lainkaan ja sen sijaan muusikot käyttävät kaiken tarmonsa ja energiansa levyttämällä pienimuotoisia teoksia, kuten piano-, urku tai joskus jopa kamarimusiikkia. Löysin Spotifysta jälleen urkumusiikkia kuten Sulo Salosen sinänsä kauniin Tuon kesän ihanuus nimisen partitan uruille mutta myös erään kuriositeetin, Juhani Pohjanmiehen urkusonaatin op. 2. James Hicksin soittamana teos teki kuitenkin vaikutuksen varsinkin sen avaus osa Grave Andante.

Henri Henri Olavi: En sanonut mitään etäisestikään tuohon liittyvää. Sanoin, että siinäkin Sibbe hakkaa mainitsemasi säveltäjät, ettei hän lähtennyt moiseen pellesirkukseen sähläämään.
 
Mahdatko koskaan olla kuullut esim. Erkki Aaltosen mestarillisia ja loistavasti orkestroituja sinfonioita taitavassa äänenvärien käytössään tai muiden Sibeliusta suurempien sinfonikkojen joiden sinfonioissa on orkestraalista voimaa enemmän kuin Sibeliuksen askeettisissa ja kirjoitustavaltaan lähes kamarimusiikillisissa ja frigideissä sinfonioissa joista eivät puhu mitkään suuret intohimot kuten usein Melartinilla jonka sinfonioissa on myös laajuutta enemmän kuin Sibeliuksen sangen ekonomisissa ja kompakteissa anakronistista klassismia edustavissa teoksissa joiden teema-aines on varsin triviaalia ja banaalia Sibeliuksen omaamatta kykyä luoda heti kerralla kompleksisempia ja jatkuvampia laajakaarisia ja pitkälinjaisia romanttisia lauluteemoja kuten esim. Melartin ja Tuukkanen. Sibelius on mittasuhteiltaan vaatimattomien sinfonioiden luojana pikemminkin se pikkuorava joka ei pärjää vertailussa mahleriaaniselle Melartinille jos hänen sinfonioidensa uusia editioita saisi joskus kuullakseen levyltä.
 
Missä muussa mielessä Sibelius muka hakkaa mainitsemani säveltäjät jos saan kysyä? Kenties vain yleisön suosiossa ja sinfonian läpikäyvän temaattisen prosessin kannalta jossa Melartinin 5 sinfonia on yhtä menestyksekäs ja merkitsevä teos.