Yleistä keskustelua musiikista ›

Kalervo Tuukkasen 1952 säveltämän postromanttisen Meri-sinfonian Finlandia Recordsin CD:llä olevassa pitkässä 16 ja puoli minuuttisessa avausosassa lähes impressionistisessa pehmeydessään ja aaltomaisessa melodiikassaan, jota valitettavasti ei löydy Tuubista tai Spotifysta joissa teos alkaa 3 ja puoli minuuttisella nopeatempoisella ja osin pandiatonisella toistamiseen soivalla Intermezzolla, saattaa olla, kuulijan näkemyksestä tietysti riippuen, pari heikompaa ja vähemmän inspiroitunutta kohtaa, joista mielestäni ensimmäinen on siirtymä "kehittelyjaksosta" kertausjaksoon ja toinen on muuan kuorojaksojen välissä soiva vapaan "kertausjakson" "orkesterivälike" joka ei toistu siinä identtisenä esittelyjaksoon verrattuna jossa samainen kohta ensimmäisessä ilmaantumisessaan on paljon kiehtovampi. Tämä pieni teosta koskeva huomautus ei kuitenkaan himmennä kokonaisuuden lumoavuutta. Muutoin avausosan musiikki on niin kaunista unohtumattomine kuorojaksoineen että se lyö Sibeliuksen anakronistista klassismia edustavat surkeat sinfoniat laudalta. Aikoinaan Meri sinfonian 3. osaa kuunneltuani vanhempien makuuhuoneen parisängyllä tuntui kuin rintakehäni olisi rusentunut patjaa vasten musiikin voimasta. Olinko tarpeeksi epäselvä?

Kalmo: Puhut siis Gunnareiden tai jonkun muun versiosta, et Dylanin alkuperäisestä.
(toi dough on ihan hyvä)
 
Gunnareiden versiosta. Dylanin alkuperäinehän oli westernin soundtrackille tehty, siihen ei oikein musique concréte -tyylinen puhelinpulssin dubbaus sovi.

Decadetroll: Another one bites the dust on muutenkin vähän erikoinen biisi. Se ei oikein kulje mihinkään, eivätkä ole osanneet sitä myöskään lopettaa järkevästi. 1.40 asti biisi kuulostaa siltä, että sen pitäisi olla michael jacksonia ja sen jälkeen biisi lähtee harhailemaan hetkeksi, palatakseen taas ruotuun vähäksi aikaa ja sitten taas punainen lanka katoaa ja biisi loppuu omituisesti, kuin seinään törmäten. En ihan täysin ymmärrä biisin suosiota, vaikka suuri queen-fani olenkin.
 
Eikä ole ainut. We will rock you on loistava kunnes alkaa se epätaimissa soitettu soolo ja häröilyloppu. Ois pitäny olla tuottajalla munaa viedä biisit kunnialla maaliin. Ketuttaa että noin kovat biisit pilataan ihan täysin moisilla ratkaisuilla.

Queensr˙chen Roads To Madness on yksi maailman uljaimmista biiseistä siihen asti, kunnes lopussa siihen tungetaan ihan turhaa kiihdyttelyä. Se rikkoo täydellisen kokonaisuuden.

Metallica - My Friend of Miseryn kertosäe ei vaan vieläkään tyydytä upean bassovetoisen alun jälkeen. Homma leviää aivan käsiin.

Rush - Roll the Bonesin räp-osuus on aina ärsyttänyt.

Rhcp - goodbye angels. Mahtava biisi mutta joshin liidaama maaninen outro on paskaa.

Freemanin Kaksi lensi yli käenpesän-pläjäyksessä hyökkää kesken kovimpien fiilistelyjen takavasemmalta ja täysin pyytämättä ja arvaamatta jonkinlainen barokki-osio:
 
https://youtu.be/5wnerFf5Qoo?t=156

Jäärä: Freemanin Kaksi lensi yli käenpesän-pläjäyksessä hyökkää kesken kovimpien fiilistelyjen takavasemmalta ja täysin pyytämättä ja arvaamatta jonkinlainen barokki-osio:
 
https://youtu.be/5wnerFf5Qoo?t=156
 
Eikös se ole parasta koko kappaleessa?

Tiedä parhaasta, mutta eikös se kuvaa tekstin minäkertojan mielentilaa musiikin keinoin vallan etevästi.

barclay: Sama homma kuin tossa Kirkan Hetki lyössäkin, turhan päälleliimatun kuuloinen/irrallinen ja progeinen c-osasooloilu.
 
Biisin paras kohta. Näin ne mielipiteet eroavat :)

Seija Simolan Euroviisu-biisissä kertosäe loppuu tökerösti. Karvos-Retsiä pitää syyttämän.

Epämuusikko:
 
+ "lisäosissa" Van Halenia emme edelleenkään kritisoi.
 
Vahvasti tämä.

Vessajono: Tai sitten Zeppelinin/Purplen/jokumuuminkän "kaks säkeistöä, kymmenen minuutin bluesjami ja yks säkeistö" -biisit. Hyi saatana.
 
KC:n Starless pääsee lähelle: ensin "biisin kuuloista biisiä" nelisen minuuttia, sit seittemän minuuttia "jotain ihan muuta, mennään vaikka kolmeentoista ni ei oo niin perus" väliin ja sit vielä lopuksi teemaan.
 
No jaa, toisaalta tää ei ehkä kumminkaan ihan istu otsikkoon. Hieman irralliselta tuo väliosa silti tuntuu, mutta ehkä se oli tarkoitettukin niin.

Käytän EM-temppua eli lainaan myöhemmin tulevaa kirjoitusta:
 
Tigerstedt: Tästä en voisi kyllä olla enempää eri mieltä. Mahtavaa jännitteen rakentamista tuo väliosa. Sit purkaudutaan, ah niin ihanasti, takaisin teemaan. Parhaita biisejä koskaan. Mutta näin nää menee, toisen kulta on toisen paskaa.
 
Noin asia on!

The Knackin My Sharonan loppupuolen soolo on kyllä ihan Layla-kamaa yhtä huonolla tavalla, vaikka palataan takaisin lopussa riffiin. Harvat rock/popbiisit onnistuvat sonaattileikeillään. Can't You Hear Me Knockinin outro on poikkeuksellisen hyvä eikä ärsyttävän pitkä, ja Van Halenin Mean Streetsin olisinkin toivonut palaavan takaisin kertsiin, koska outrossa on niin paljon latausta. Ehdottomasti paras yhteen läntätty biisikaksikko on mielestäni George Michaelin I Want Your Sex pt. 1+2. Ekan osan korostetun minimalistinen rumpukonepoppi räjähtää bändillä soitettuun James Brown -torvisovitukseen riffistä. Ehdottomasti yksi lempikohtiani missään biisissä ikinä.
 
Epämuusikko: Oon zeitgeistin vastainen siinä(kin) asiassa, että nykyhiteissä ei oikein ole mitään ylimääräistä. Lopetuksetkin on semmoisia "oho tuo äänipökylä nyt loppui", ei minkäänlaista ylimääräistä elettä biisin lopetuksesta.
 
En piä minnään. Mielummin kaikkea liikaa kuin yhtään liian vähän mitään.
 
Tällanen lopetus on kyllä yleistynyt soittolistamusassa. Rullaa hyvin ja toimii aina, kun leikkaa vaan viimeisen tahdin kokonaan pois DAWissa ja jättää kaiut soimaan. Bändillä tällaisen lopetuksen soittaminen on mahdollista, mutta ei intuitiivista jättää sitä viimeistä iskua pois, siksi tämä tapa lienee yleistynyt vasta elektronisen musan myötä.

Jucciz: KC:n Starless pääsee lähelle: ensin "biisin kuuloista biisiä" nelisen minuuttia, sit seittemän minuuttia "jotain ihan muuta, mennään vaikka kolmeentoista ni ei oo niin perus" väliin ja sit vielä lopuksi teemaan.
 
No jaa, toisaalta tää ei ehkä kumminkaan ihan istu otsikkoon. Hieman irralliselta tuo väliosa silti tuntuu, mutta ehkä se oli tarkoitettukin niin.
 
Tästä en voisi kyllä olla enempää eri mieltä. Mahtavaa jännitteen rakentamista tuo väliosa. Sit purkaudutaan, ah niin ihanasti, takaisin teemaan. Parhaita biisejä koskaan. Mutta näin nää menee, toisen kulta on toisen paskaa.

Gritsen:
 
Tällanen lopetus on kyllä yleistynyt soittolistamusassa. Rullaa hyvin ja toimii aina, kun leikkaa vaan viimeisen tahdin kokonaan pois DAWissa ja jättää kaiut soimaan. Bändillä tällaisen lopetuksen soittaminen on mahdollista, mutta ei intuitiivista jättää sitä viimeistä iskua pois, siksi tämä tapa lienee yleistynyt vasta elektronisen musan myötä.
 
En piä minnään!

Tigerstedt: Tästä en voisi kyllä olla enempää eri mieltä. Mahtavaa jännitteen rakentamista tuo väliosa. Sit purkaudutaan, ah niin ihanasti, takaisin teemaan. Parhaita biisejä koskaan. Mutta näin nää menee, toisen kulta on toisen paskaa.
 
Siis, itsehän olen sitä mieltä myös, että tuo on aivan mahtava biisi. Ei tässä siitä ollut kyse, vaan siitä, että aika ronskisti mennään tunnelmasta toiseen - mikä varmasti on täysin suunniteltu juttu.