Yleistä keskustelua musiikista ›

Joskus tulee vastaan hyviä biisejä, joissa on joku heikompi kohta.
 
Esimerkiksi Au Revoir Simonen A Violent Yet Flammable Worldin instrumentaaliosio (3:15 - 3:58) on mielestäni vähän turha ja fiilistä latistava. Ilman sitäkin biisi olis yli neljäminuuttinen, ois voinut jättää tuon pois.
 
https://www.youtube.com/watch?v=7fiTY-ZVw9M
 
Manic Street Preachersin Ocean Sprayssa oon aina ihmetellyt sitä toistuvaa rymistely instrumentaali breikkiä. Tajuan kyllä että siinä on haluttu rikkoa vähän puhtoisen popbiisin ideaa, mutta se kuulostaa mun mielestä siltä kun siihen olisi vaan ollut pakko saada jotain täytettä, eikä parempaa keksitty.
 
https://www.youtube.com/watch?v=vUJLdC6wqno
 
Alan Parsons Projectin Don't Let it Show lopun instrumentaaliosaa (3:02 ->) en tajua ollenkaan.
 
https://www.youtube.com/watch?v=xjKVf6FNoFI
 
Onko tällaisia tullut vastaan?

Kirkan Hetki lyössä on ihmeellinen progesooloilukohta joka ei millään tavalla sovi siihen eikä liity biisin teemaan. Meininki latistuu melkoisesti. Kunnon suoraviivainen kitarasoolo olisi ollut 1000 kertaa osuvampi.

Aika monessa biisissä varsinkin rockissa, kitaralla soitettu soolo on se biisin heikoin kohta.

Whole Lotta Loven ähistelyt on aina tuntunut ylipitkältä ja tylsältä paskalta.

Abba- tyyppiset 70's bändit keksivät euroviisuhenkisen täysin päälleliimatun kuuloisen c-osa- konseptin biisin loppupuolelle, jonka tarkoitus on yksinomaan perustella kertosäkeen kertaamista vielä kerran tai pari biisin lopussa. 80- luvulla tästä tuli lähes sietämättömän yleistä. Aina kun tällaisen c- osan kuulee, tulee mieleen että levyn tuottaja on tunkenut näppinsä soppaan dollarit silmissä.

jukkajylli: Abba- tyyppiset 70's bändit keksivät euroviisuhenkisen täysin päälleliimatun kuuloisen c-osa- konseptin biisin loppupuolelle, jonka tarkoitus on yksinomaan perustella kertosäkeen kertaamista vielä kerran tai pari biisin lopussa. 80- luvulla tästä tuli lähes sietämättömän yleistä. Aina kun tällaisen c- osan kuulee, tulee mieleen että levyn tuottaja on tunkenut näppinsä soppaan dollarit silmissä.
 
Ja jos niitä c-osia ei olisi, valitettaisiin, että eikö ne ton enempää keksineet :o)
Olen kyllä samaa mieltä siitä, että hyvän, biisin kokonaisuutta täydentävän c-osan keksiminen ei ole kaikkien hallussa. Usein riittäisi pari tahtia, eikä tarvitsisi mennä siihen "standardiin" kahdeksaan tahtiin, saati yli.

C-osat best, ja Hetki Lyön c-osa/huiluilu best.
 
Hei Juden ekat nananaanaat kertsin lopussa. Kai tässä on yritetty päästä takaisin säkeistöön, mutta minusta kehnosti. Ajassa 1.22 https://youtu.be/mQER0A0ej0M?t=82
 
Haloo Hgin Huuda! -pökäleen kertsin loppuharmoniat. Ensin ollaan niin funktionaalisia, sitten pläjähtää se vika sointu jostain muualta. Irrallisia harmoniaratkaisuja arvostan, mutta tässä konteksti on jotenkin väärä. Ja biisi on kehno https://youtu.be/f5UKLeMl9Uc?t=60
 
Tässä muuten kaikki palaset loksahtavat paikalleen (myös ne säpäkät iskut jne), mutta 1.08 petaa IV-asteelle menemistä tosi luontevasti, kuitenkaan menemättä sinne. sääh.
https://youtu.be/imsB543zqSM?t=67
 
joku mukaälykäs dimihäsmäkkä menemässä ei-mihinkään kertsin keskellä. https://youtu.be/HfQ10SnsYrM?t=50
 
Ja niin: Claptonin Laylan paras osa on se outro, mitä nyt ne kitaravinkunat olis voinu sieltä heivata.
 
+ "lisäosissa" Van Halenia emme edelleenkään kritisoi.

Epämuusikko: Ja niin: Claptonin Laylan paras osa on se outro, mitä nyt ne kitaravinkunat olis voinu sieltä heivata.
 
Layla on ehkä karmein esimerkki siitä 60- ja 70-luvun LSD:n huuruisesta kokeellisuudesta arraamisessa: joku saa kuningasajatuksen, että laitetaanpa nää kaks biisiä yhteen niin niistä tulee yks biisi. No ei kyllä helvetissä tule. Vähän samaa osastoa kuin tehä neljän minuutin biisi ja laittaa keskelle sitä joku neljän minuutin suhinaväliosaperseily, että saadaan kaheksan minuutin biisi.
 
Tai sitten Zeppelinin/Purplen/jokumuuminkän "kaks säkeistöä, kymmenen minuutin bluesjami ja yks säkeistö" -biisit. Hyi saatana.

barclay: Kirkan Hetki lyössä on ihmeellinen progesooloilukohta joka ei millään tavalla sovi siihen eikä liity biisin teemaan. Meininki latistuu melkoisesti. Kunnon suoraviivainen kitarasoolo olisi ollut 1000 kertaa osuvampi.
 
Blue Oyster Cult - Don't Feel The Reaper
 
Sama homma kuin tossa Kirkan Hetki lyössäkin, turhan päälleliimatun kuuloinen/irrallinen ja progeinen c-osasooloilu. Nuohan on samantyyppisiä ja kummatkin biiseistään niin irrallaan että nuo voisi soitta ristiinkin, Hetki lyön progeilu Älä tunne viikatemieheen ja taas päin vastoin.
 
70-luvulla noita oli vissiin pajonkin. Kesäkatu lienee ainoa biisi mihin tommoinen meno on oikeasti sopinut.

Erittäin hieno ja loistelias kokonaisuus Layla -biisi tuon
"Second Movementin" kanssa.
 
https://youtu.be/9IJPLcwHOes
 
https://youtu.be/BwJgWqLTeCw
 
Clapton originally wrote "Layla" as a ballad, with lyrics describing his unrequited love for Boyd, but the song became a "rocker" when, according to Clapton, Allman composed the song's signature riff. With the band assembled and Dowd producing, "Layla" was recorded in its rock form. The recording of the first section consisted of sixteen tracks of which six were guitar tracks: a rhythm track by Clapton, three tracks of harmonies played by Clapton (the main power chord riff on both channels and two harmonies against that main riff, one on the left channel and one on the right channel), a track of solos by Allman (fretted solos with bent notes during the verses and a slide solo during the outro), and one track with both Allman and Clapton playing duplicate solos (the 7-note "signature" riff doubled in two octaves and the 12-note "signature" riff doubled in unison). According to Clapton, Allman played the first seven notes of the 12-note "signature" riff fretted and the last five notes on slide in standard tuning. Each player used one input of the same two-input Fender Champ amplifier.
 
Shortly afterward, Clapton returned to the studio, where he heard Jim Gordon playing a piano piece he had composed separately. Clapton, impressed by the piece, convinced Gordon to allow it to be used as part of the song. Though only Gordon has been credited with this part, according to Whitlock, "Jim took that piano melody from his ex-girlfriend Rita Coolidge. I know because in the D&B days I lived in John Garfield's old house in the Hollywood Hills and there was a guest house with an upright piano in it. Rita and Jim were up there in the guest house and invited me to join in on writing this song with them called 'Time'. ... Her sister Priscilla wound up recording it with Booker T. Jones. ... Jim took the melody from Rita's song and didn't give her credit for writing it. Her boyfriend ripped her off." "Time" ended up on the album Chronicles by Booker T. and Priscilla Jones which was released in 1973. Whitlock's story was echoed by Coolidge herself in her 2016 autobiography. The claim is also substantiated in Graham Nash's 2014 autobiography Wild Tales.
 
"Layla's" second movement (the "Piano Exit") was recorded roughly a week after the first, with Gordon playing his piano part, Clapton playing acoustic guitar and slide guitar, and Allman playing electric and bottleneck slide guitar. After Dowd spliced the two movements together, "Layla" was complete.
 
Due to the circumstances of its composition, "Layla" is defined by two movements, each marked by a riff. The first movement, which was recorded in the key of D minor for choruses and C-sharp minor for verses, is centred around the "signature riff", a guitar piece utilising hammer-ons, pull-offs, and power chords. The first section contains the overdub-heavy slide guitar solo, played by Allman. By placing his slide at points beyond the end of the fretboard, Allman was able to play notes at a higher pitch than could be played with standard technique. Dowd referred to this as "notes that aren't on the instrument!"
 
The second movement, the contribution from Jim Gordon or Rita Coolidge, is commonly referred to as the "Piano Exit." Originally played in C major, the tape speed of the coda was increased slightly during mixing. The resulting pitch is somewhere between C and C sharp. The piano interlude at the end of the song is augmented by an acoustic guitar, and is also the accompaniment to the outro-solo. The same melody is also played on Allman's slide guitar an octave higher. Gordon does not improvise or deviate from the piano part; Clapton and Allman are the ones who improvise the melody. The song ends with Allman playing his signature high-pitched "bird call" on his slide guitar. This portion is featured prominently in the film Goodfellas.
 
As Clapton commented on the song:
 
'Layla' is a difficult one, because it's a difficult song to perform live. You have to have a good complement of musicians to get all of the ingredients going, but when you've got that. ... It's difficult to do as a quartet, for instance, because there are some parts you have to play and sing completely opposing lines, which is almost impossible to do. If you've got a big band, which I will have on the tour, then it will be easy to do something like 'Layla'and I'm very proud of it. I love to hear it. It's almost like it's not me. It's like I'm listening to someone that I really like. Derek and The Dominos was a band I really likedand it's almost like I wasn't in that band. It's just a band that I'm a fan of. Sometimes, my own music can be like that. When it's served its purpose to being good music, I don't associate myself with it any more. It's like someone else. It's easy to do those songs then.

barclay: Kirkan Hetki lyössä on ihmeellinen progesooloilukohta joka ei millään tavalla sovi siihen eikä liity biisin teemaan. Meininki latistuu melkoisesti. Kunnon suoraviivainen kitarasoolo olisi ollut 1000 kertaa osuvampi.
 
Minusta tämä nimenomaan tekee siitä biisistä kovan. Kitarasoolo olisi tehnyt siitä täysin yhdentekevän, koska kitarasoolot ovat tylsiä.

Knock knock knockin' on the heavens dough oh aye aye -biisin se lankapuhelinkohta

Presidentti: Knock knock knockin' on the heavens dough oh aye aye -biisin se lankapuhelinkohta
 
Unohdit mainita sen hyvän biisin.

Gergdxc: Whole Lotta Loven ähistelyt on aina tuntunut ylipitkältä ja tylsältä paskalta.
 
Tästä tulee taas mieleeni (ei siihen imuriin) Queenin Another Bites The Dustin turhat vammailut.

barclay: Tästä tulee taas mieleeni (ei siihen imuriin) Queenin Another Bites The Dustin turhat vammailut.
 
Another one bites the dust on muutenkin vähän erikoinen biisi. Se ei oikein kulje mihinkään, eivätkä ole osanneet sitä myöskään lopettaa järkevästi. 1.40 asti biisi kuulostaa siltä, että sen pitäisi olla michael jacksonia ja sen jälkeen biisi lähtee harhailemaan hetkeksi, palatakseen taas ruotuun vähäksi aikaa ja sitten taas punainen lanka katoaa ja biisi loppuu omituisesti, kuin seinään törmäten. En ihan täysin ymmärrä biisin suosiota, vaikka suuri queen-fani olenkin.
 
Aloittajan kanssa samaa mieltä tuosta au revoir simonen 'a violent yet flammable world' -biisistä. Hiton hieno fiilistelybiisi, mutta tuo ihmeellinen instrumentaalipätkä tuossa välissä on ihan turha.

Presidentti: Knock knock knockin' on the heavens dough oh aye aye -biisin se lankapuhelinkohta
 
Puhut siis Gunnareiden tai jonkun muun versiosta, et Dylanin alkuperäisestä.
(toi dough on ihan hyvä)

Vessajono: Layla on ehkä karmein esimerkki siitä 60- ja 70-luvun LSD:n huuruisesta kokeellisuudesta arraamisessa: joku saa kuningasajatuksen, että laitetaanpa nää kaks biisiä yhteen niin niistä tulee yks biisi. No ei kyllä helvetissä tule. Vähän samaa osastoa kuin tehä neljän minuutin biisi ja laittaa keskelle sitä joku neljän minuutin suhinaväliosaperseily, että saadaan kaheksan minuutin biisi.
 
Tai sitten Zeppelinin/Purplen/jokumuuminkän "kaks säkeistöä, kymmenen minuutin bluesjami ja yks säkeistö" -biisit. Hyi saatana.
 
Emme tuomitse!
No hei, Beatlesin A Day in a Life, tai Queenin BoRap.

Oon zeitgeistin vastainen siinä(kin) asiassa, että nykyhiteissä ei oikein ole mitään ylimääräistä. Lopetuksetkin on semmoisia "oho tuo äänipökylä nyt loppui", ei minkäänlaista ylimääräistä elettä biisin lopetuksesta.
 
En piä minnään. Mielummin kaikkea liikaa kuin yhtään liian vähän mitään.

Epämuusikko: Emme tuomitse!
No hei, Beatlesin A Day in a Life, tai Queenin BoRap.
 
A Day in the Lifelle voidaan antaa anteeksi sen takia, että se oli kuitenkin ensimmäisiä ellei ensimmäinen lajissaan. Valitettavasti toki kaikki muutkin sai sit saman idean.
 
Bohemian Rhapsody sit taas on rakenteeltaan muutenkin niin poukkoileva, että se sille suotakoon. Mut just tommoset Laylan tapaiset purkkaviritykset, että kaks ABAB-rakenteista biisiä peräkkäin: ei jatkoon.