Rock, pop, alternative ›

On tää tuotanto kyllä imetty näiden kahden biisin perusteella kompressoreilla aivan kuiviin. Ohms esimerkkinä alkaa siististi lujalla kitaralla, mutta lysähtää täysin kasaan rumpujen tullessa kehiin, vielä ihan ihmeen hiljaa.
 
Olen tykännyt tosi monesta T. Daten tuotannosta vuosien varrella rutosti (esim. Dredgin Catch Without Arms) ja kyllä niissäkin kompura iskee välillä tosi lujaa, ihan erityisesti rumpuihin. Nämä kaks biisiä (erityisesti Ohms) ovat kyllä jonkun sortin rimanalitus. Dynamiikka on ihan viturallaan.
 
Toivottavasti kyseessä on jokin Spotifyn tms. vinksahdus. Tätä tosin epäilen vahvasti. Huoh.

https://www.nme.com/en_asia/reviews/album/deftones-ohms-review-2759049
 
NME:stä 5/5. Levy ilmestyy huomenna.

Hämmentävä levy. Ei kyl mikään biisi kyl jääny mieleen, mutta samalla tuli fiilis, että tätä pitää kuunnella lisää. Paremmalta tuntui kuin Gore, mutta toisaalta siihen ei paljoon vaadittu. En tiedä odotanko Deftonessilta liikaa nykyään kun on yksi suosikki bändejä ja tykännyt lähes kaikista levyistä. Lisää kuunteluja vain kehiin.

ramionparas: Hämmentävä levy. Ei kyl mikään biisi kyl jääny mieleen, mutta samalla tuli fiilis, että tätä pitää kuunnella lisää. Paremmalta tuntui kuin Gore, mutta toisaalta siihen ei paljoon vaadittu. En tiedä odotanko Deftonessilta liikaa nykyään kun on yksi suosikki bändejä ja tykännyt lähes kaikista levyistä. Lisää kuunteluja vain kehiin.
 
Tämä fiilis tuntuu itsellä olevan aina uusimpien Deftones-julkaisujen jälkeen. Sit pikkuhiljaa aukeaa mistä puusta ne on veistetty. Pitääpä tänään käydä hakemassa plätty kotiin.

Hyvän kuulosia juttuja, etenkin hyviä fiilistelyjuttuja ja hyviä efektihäröilyjä. Jonkin verran myös aika keskinkertaisia ja vaivaannuttavia biisejä. Levyn alkunelikko on hyvä.
 
Tätä vaivaa vähän sama kuin kaikkia levyjä Diamond Eyesistä eteenpäin, haluaisin että bändi soittaisi taas vähän enemmän "väärin" tai "vinksahtaneesti" ja loisi sellaista painostavan synkkää tunnelmaa sen sijaan että näppäilisi puolet levystä duurisointuja ja laulaisi täydellisiä stemmoja isoihin kertseihin.

Ihan hyvältä vaikuttaa ja kiinnostavan kuuloisia juttuja paljon. Toisaalta myös paljon sellaista mikä on tutun ja turvallisen kuuloista. Toisaalta, yhdeksäs levy bändiltä, niin johan siinä väkisinkin tulee toistoa. Tai sanoisiko, että on kovin vahva se oma saundi mikä on ollut läsnä Diamond Eyesistä lähtien (miinus Gore). Mutta mielelläänhän tätä pureskelee! Jotenkin kovasti Koi No Yokan tulee fiiliksistä mieleen.
 
Onko kukaan hommannut vinyyliä? Onko onnistunut painos?

Mä en kyllä edelleenkään ymmärrä jengin nillitystä tuosta Goresta.
Todella hieno levy ja onhan sillä yksi Deftonesin parhaista biiseistä ryyditettynä Cantrellin soololla.

McNulty: Mä en kyllä edelleenkään ymmärrä jengin nillitystä tuosta Goresta.
Todella hieno levy ja onhan sillä yksi Deftonesin parhaista biiseistä ryyditettynä Cantrellin soololla.
 
Mun mielestä ko. biisi on just sen levyn pohjakosketus. =D mut nää on näitä, mielipiteitä.

Osmo:
Onko kukaan hommannut vinyyliä? Onko onnistunut painos?
 
Kultanen versio ainakin rohisee aika paljon. Se toki ei haittaa musiikin soidessa. Mutta kuitenkin.

Täähän on ihan helvetin hyvä levy. Ensikuuntelulla ei oikein osannut sanoa juuta tai jaata, mutta sama on ollut lähes joka Deftonesin kanssa Around The Furista eteenpäin. Gorea parempi levy kyllä selkeästi, mutta vielä ei osaa oikein suhteuttaa muuhun diskoon verrattuna. Ei sillä että Gorekaan huono ois, mutta ehkä sieltä bändin heikommasta päästä.

Minusta tämä Ohms on kyllä hämmentävän huono levy. Siis aivan luokattomia biisejä suurin osa. Gore oli jotenkin tympeä, ankea ja todella huonosti tuotettu mutta tämä on jälkimmäisen lisäksi biisimateriaaliltaan jopa heikompi. Chinon säröfiltteröity laulusoundi tulee korvista ulos jo puolen välin jälkeen ja Abe kopioi Abea innottomasti ja löysästi. Monessa kappaleessa tulee sellainen olo, että vaan vähän laitetaan sinne päin ja odotetaan/luotetaan että se bändin luoma kokonaisuus nousee oman puolivillaisen suorituksen yläpuolelle. Valitettavasti niin käy vain aivan hetkittäin. Enemmän on niitä hetkiä kun haluaisi vain läpsäyttää kädellä ohtaansa.

pehko: Kultanen versio ainakin rohisee aika paljon. Se toki ei haittaa musiikin soidessa. Mutta kuitenkin.
 
Itse hommasin nyt myös tuon kultalevyn, niin en kyllä huomaa ylimääräisiä hurinoita. Aiheeseen liittyen, niin tilasinpa samalla White Ponyn uusintapainoksen tupla-LP:n.

Osmo: Itse hommasin nyt myös tuon kultalevyn, niin en kyllä huomaa ylimääräisiä hurinoita. Aiheeseen liittyen, niin tilasinpa samalla White Ponyn uusintapainoksen tupla-LP:n.
 
Nooo, sepä ei yllätä että meikällä taas joku vikaversio.

Jos vain mahdollista, niin itse ostan aina mustan kiekon. Limited edition väri- ja spessuhässäkät ovat yleensä paljon surkeammin groovattuja kiekkoja kuin perusperus. En tiedä mistä johtuu, mutta näin ainakin oman levykokoelman ja kokemuksen perusteella.
 
Toki, on mulla joistain levyistä tuplat tai triplat, ihan siksi että pitänyt ostaa hipohipo-keräilykrääsää.

Muovinen: Minusta tämä Ohms on kyllä hämmentävän huono levy. Siis aivan luokattomia biisejä suurin osa. Gore oli jotenkin tympeä, ankea ja todella huonosti tuotettu mutta tämä on jälkimmäisen lisäksi biisimateriaaliltaan jopa heikompi. Chinon säröfiltteröity laulusoundi tulee korvista ulos jo puolen välin jälkeen ja Abe kopioi Abea innottomasti ja löysästi. Monessa kappaleessa tulee sellainen olo, että vaan vähän laitetaan sinne päin ja odotetaan/luotetaan että se bändin luoma kokonaisuus nousee oman puolivillaisen suorituksen yläpuolelle. Valitettavasti niin käy vain aivan hetkittäin. Enemmän on niitä hetkiä kun haluaisi vain läpsäyttää kädellä ohtaansa.
 
Hauskaa miten jakaa mielipiteitä. Omaan korvaan bändin vahvinta materiaalia taas hetkeen. Gorellakin jopa on omat kultaiset hetkensä.

Viikon ehtinyt vähän makustella levyä ja kyllä tämä mulla kääntyy plussan puolelle selvästi. Genesis on oiva eka biisi, mutta muuten mielestäni levy lähtee kunnolla liitoon vasta B-puolella. A-puolen päätös Spell of Mathematics kertin ysikielisineen starttaa liidon ja loppulevy onkin sitten melkoista timanttia. Suosikkibiisi ehkä toistaiseksi ihanan äkkiväärä The Link Is Dead.
 
Uskoisin, ettei tämä ihan sinne kirkkaimpaan kärkiluokkaan Deftonesin levyissä nouse, mutta aivan siihen hilkulle. Sormet ristiin, että ensi kesän keikat toteutuisivat.

Loistava levy. Aikoinaan Around The Fur ja White Pony olivat kovassa kuuntelussa. Kävi vähän kuin Foo Fightersille, että sitten bändi unohtui totaalisesti. Uusin ollut kovassa kuuntelussa viime päivät ja eiku paranee. (Foo Fightersin vastaava "comeback-levy" mulle oli Wasting Light. Tosin sen levyn jälkeen tullut aika tyhjänpäiväistä tuotatantoa.)
 
Anyway, vuoden 2020 kovimmat rokkilevyt Ohms ja Marilyn Mansonin uusin.

On tämä Ohms kyllä uskomattoman keskinkertainen levy. Miten bändi onnistuikin tekemään näin tasalaatuisen ja mitäänsanomattoman satsin biisejä?
 
Gorella mentiin sentään rytinällä metsään välillä kokeilujen kanssa, mutta nyt osutaan siihen perus-deftones-biisin muottiin ihan koko ajan. "Deftones by numbers", sanois amerikkalainen. Deftones auto-pilotilla.
 
Ensin hain Goren tapaan vikaa Chinon kehnoista melodioista ja onhan ne suurimmalta osaltaan täysin tyhjänpäiväisiä. Mutta kyllä keskinkertaisuus on nyt iskenyt koko bändiin. Esim. kehutun Genesiksen Steph-riffit on niin apukoulun helpotettua Mesihukkaa, että. Pari nuottia ja ihan liian simppeli rytmi eivät herätä muuta kuin kevyttä myötähäpeää. Chino oli ilman laiskoja harmonia-tuplauksiaan paljon kiinnostavampi vokalisti. Ja nyt ne Cure & Smiths -vaikutteet kuuluvat jo liikaa läpi. Ekan levyn H.R. -imitaatio nuoruuden innolla oli vielä freesiä.
 
Levy kyllä ihan hilpan paranee loppua kohti, esim. Radiant Cityssä on kuultavissa jopa pieniä elon merkkejä (Aben iskevät fillit ja ihan oikea kertsi), että esittäjät olisivat oikeasti tunteella mukana ja tekisivät muutakin kuin hoitaisivat studiossa oman tonttinsa ilman ilmeisiä virheitä.
 
Ohms-biisin semi-raikkaat Stephin duuri-riffit olivat Chinon mukaan lähtölaukaus koko levylle. Pelkäsin, että tämä ensimaistiainen on keskinkertaisuudessaan parasta mitä bändillä on tarjota. Näin kävi.
 
P.S. Frankin Twin Peaks -henkiset synat väliosissa toimivat välillä oikein nätisti. Jotain posia!

Mulle tää levy menee samaan keskinkertaisuuden romukoppaan kuin kaikki Diamond Eyesistä lähtien. Periaatteessa tosi hyvin tehtyjä ja tarttuvia, mutta silti jotenkin mitäänsanomattomia, ja liian hyvinvoivia, draamattomia. Ei mitään sellaista intensiteettiä kuin vaikka My Own Summerissa, Passengerissa, Hexagramissa tai Bewaressa. Keskenään samanlaisia biisejä, sekä levyjen sisällä että myös levystä toiseen.
 
Ohmsin ekat viis biisiä ja nimibiisi on hyviä, siinä välissä muutama huono, mutta ei tosiaan mitään klassikoita.
 
Diamond Eyesillä sentään tämä tykitystuotanto, isot synat ja 8-kielinen kitara oli jollain tavalla uutta.