Yleistä keskustelua musiikista ›

Minusta on täysin käsittämätöntä että eräs Ylen nettisivuilla haastateltu viulisti kokee omien sanojensa mukaan pitkään unohduksissa olleen ja natsiyhteistyöstä syytetyn ruotsalaisen Kurt Atterbergin musiikin tunnekylläisenä ja myöhäisromanttisessa 3. sinfoniassa, alaotsikoltaan Länsirannikon kuvia, valtavaa paloa kuten hän sen ilmaisee. Itse koen kyseisen sinfonian aika vesittyneeksi sentimenton suossa tarpomiseksi ja teemoiltaan triviaaliksi ilman suurta tunneilmaisua jota sen sijaan löytyy enemmän Melartinin subliimeista sinfonioista joskin ykkösestä vähiten. En miellä Atterbergiä suureksi sinfonikoksi vaikka sitä esitetään suomessakin useammin kuin suomalaisten omia unohdettuja säveltäjiä nyt kun tuo Melartinin sinfonioiden puhtaaksikirjoitusprojektikin on saatu päätökseen mutta on toki persoonallinen ja esittämisenkin arvoinen säveltäjä. Meillä vaan löytyy näitä suuria vaiettuja liikaakiin joiden sinfoniat eivät soi sinfoniaorkestereiden konserteissa vaikka olisi syytä.
 
Vaikutuin tunnejärkytykseen saakka kuunneltuani ensin Melartinin 6. sinfonian järisyttävän avausosan Leonid Grinin johtamana, jonka jälkeen mikään ei oikeastaan tuntunut enää miltään, ei sen enempää kyseisen sinfonian vaimeammat loppuosat kuin seuraavaksi kuuntelemani Sibeliuksen 2 viimeistä sinfoniaa joista Paavo Berglundin johtama 7. sinfonia tuntui vaisummalta, laimeammalta ja pitkäpiimäisemmältä musiikilta mitä olen pitkään aikaan kuunnellut ja totesin sen olevan ajan hampaan nakertama ja suotta niin arvostettu. Siinä se nyt oli suuri mestari Sibelius jota on aivan turhaan hehkutettu kun mitään hehkua ei hänen ontoissa sinfonioissaan kerta kaikkiaan ole.
 

Turha puhua suomen musiikin kultakaudesta muuten kuin vain melkein ainoastaan Melartinin sinfonisen mestaruuden osalta koska Sibeliuksen sinfoniat ovat emotionaaliselta sisällöltään niin köyhiä. Viittaan "kultakauden sinfonia" artikkeliin joka kuuluu musiikin historia artikkelisarjaan verkossa. Äsken kuuntelin mm. Sibeliuksen 2. sinfonian ja voivottelin kuinka köyhä aatesisältö siinä on inhottavasta fragmentaarisuudesta mitä esim. avausosaan tulee tuottamatta minkäänlaisia emotionaalisia kokemuksia tai katharsista sillä Melartinin 2., 4., 5. sinfonia ja jopa Tuukkasen maakuntasarjaa edustava Meri sinfonian 3. osa sai minut haltioitumaan ja pakahtumaan jossain määrin emotionaalisen voimansa ansiosta. Järkytyin jälleen Melartinin 6. sinfonian avausosasta kun esim. Sibeliuksen karu tritonuksen sävyttämä 4. sinfonia jätti onttoudessaan kylmäksi musiikissa kuin tärkeintä on sen kyky tuottaa korkeimmanasteisia psykofyysisiä tiloja.
 
Hieman ärsyttää kun eräs musiikkitieteilijä kutsui Tuukkasen musiikkia lempeäksi vaikka mm. Meri sinfoniassa on dramaattisempiakin jaksoja kuten 3. osa jossa meren mainingit nousevat vaahtopäille ja 1. osan kehittelyjakso jota siis Tubessa eikä Spotifyssa ole lainkaan vaan se alkaa keveällä intermezzolla joka kyseisen musiikkitieteilijän käsityksen mukaan osoittaa kuinka sota ajan marssirytmit ovat tunkeutuneet Tuukkasen muutoin niin lempeään musiikkiin. 2. sinfoniahan päättyy prof. Erkki Salmenhaaran mukaan myös massiiviseen marssiin ja se on sävelletty v. 1949.
 
Juuri tämähän on Sibeliuksen sinfonioille mielestäni ominaista. Niiden frigidistä kitschimäisestä sävelkielestä ei voi lumoutua, pakahtua eikä haltioitua saati kokea katharsista kuten Melan sinfonioista ja etenkin tästä 6. sinfonian järisyttävän upeasta avausosasta kokosävelasteikosta muodostetun soinnun soidessa kuin kluster. Myös hidas osa sisältää kaunista ja koskettavaa musiikkia leveaan myöhäisromanttiseen tyyliin. Vai oletteko te saaneet voimakkaita emotionaalisia kokemuksia Sibeliuksen vaisuista sinfonioista? Minulle ei tule mieleen oikeastaan ainuttakaan sellaista joka olisi saanut minut haukkomaan henkeäni ja huohottamaan kuuluvasti niiden olemattomasta musiikillisesta kauneudesta haltioituen. Sibeliuksen sävelkieli on liian pedanttista ja pidättyväistä tuottaakseen musertavia emotionaalisia kokemuksia.
 
Sanalla sanoen Sibeliuksen musiikki on sellaista nypläämistä, jauhamista ja jyystämistä vailla ekspressiivistä melodista kauneutta romanttisine lauluteemoineen tai suurta orkestraalista ilmaisuvoimaa sisäänpäinkäntyneessä modaalisuudessaan kamarimusiikillisessa tekstuurissaan, yhä toistuvine lyhyiden aiheiden katkelmineen tautologisessa minimalismissaan, kuin tyhjyydestä kasvavine vaskien mahtipontisine törähdyksineen, matalien jousien epämääräisine murinoineen ja diatonisten frigidien kolmisävelaiheiden mosaiikkeineen.