Kitarat: kitarakamat ›

hallu:
Nimittäin vaikka ei olisikaan mikä himo kitarakamojen kierrättäjä, niin kitaran relikoiminen soittamalla on jokseenkin mahdoton haaste. Yhtäällä nykyaikaiset lakat on niin laadukkaita, että ei ne vaan soittamalla kulu (nimim. kokeiltu on). Vuosienkin soittamisen jälkeen lakkapinta voi kiillellä kuin uudessa eikä tommoseen muovilakkaan tule edes naarmuja vaikka yrittäisi. Toinen juttu on, että vaikka ostaisikin fiinin nitrolakatun kalliin kitaran, niin sitäkin pitää sylissä aika intensiivisesti hieroa, että relikoituu. Kyllä se oikeasti on niin, että jos haluaa nätisti relikoidun kitaran, niin sellainen pitää vaan ostaa. Sitä itse soittamalla relikoimista haittaa vielä sikin, että monilla on useampia kitaroita niin ei se yhden kitaran saama soittoaika vaan mitenkään voi yltää sille tasolle, että soitin kuluisi oikein millään lailla. Luultavammin se lähtee seuraavalle omistajalle ihan uuden veroisena.
 
Se että kitaraa tietoisesti relikoitaisiin soittamalla sitä ns. normaaliin tapaan on jo loogisestikin ristiriitainen idea. Sanoisin että sellaista asiaa ei oikeastaan ole olemassa kuin 'relikointi soittamalla'. Kyllä se varmaan on ihan soittamista vaan ja huonosta käsittelystä aiheutuneita vaurioita sitten kutsutaan relikoitumiksi. Normaali soittaminen eikä normi varovainen keikkaelämäkään tuo jälkiä kitaraan lukuunottamatta hienoista kulumaa jossain jos sielläkään. Modernit pintäkäsittelyaineet nimenomaan estävät sen, siksi niitä aineita nimenomaan käytetään että ne suojaavat arvokasta soitinta vaurioilta. Se että kitara vaihtaa omistajaa vielä hyväkuntoisena on mahtava juttu. Pinnaltaan huonokuntoinen soitin on vähemmän haluttu ja hinnaltaan alempi ellei sitten sattumalta löydy ostajaa joka ei välitä - itse muuten en välitä jos se näkyy alempana hintana kuten yleensä näkyy. Mitä tulee vanhoihin soittimiin niin hyväkuntoisena säilynyt vanha on kalliimpi kuin räjähtänyt vanha jos ovat instrumentteina suurin piirtein yhtä hyviä eikä siinä auta mitkään vakuuttelut silloin. Ns. 'keräilykuntoiset' on niitä kalliimpia, miksei näitä tosiasioita täällä muisteta? Vahvistimissa sama juttu.

Haeroe: Vaikka molemmat lienette puolihuumorilla liikkeellä, kommentoin silti. Bändin kanssa veivaaminen livenä on aivan eri asia kuin kotona soittaminen levyn päälle. Se ei silti tarkoita, etteikö kotona soittavakin jotain musiikista ymmärtäisi. Kumpi on kovempi soittaja: studiovelho vai 300 keikkaa vuodessa vetävä hired-gun?
 
Ei nyt sekoiteta Wanhan Wetäjän väsyneitä härnäysyrityksiä tähän ketjuun :D

petteri m: Se että kitaraa tietoisesti relikoitaisiin soittamalla sitä ns. normaaliin tapaan on jo loogisestikin ristiriitainen idea. Sanoisin että sellaista asiaa ei oikeastaan ole olemassa kuin 'relikointi soittamalla'. Kyllä se varmaan on ihan soittamista vaan ja huonosta käsittelystä aiheutuneita vaurioita sitten kutsutaan relikoitumiksi. Normaali soittaminen eikä normi varovainen keikkaelämäkään tuo jälkiä kitaraan lukuunottamatta hienoista kulumaa jossain jos sielläkään. Modernit pintäkäsittelyaineet nimenomaan estävät sen, siksi niitä aineita nimenomaan käytetään että ne suojaavat arvokasta soitinta vaurioilta. Se että kitara vaihtaa omistajaa vielä hyväkuntoisena on mahtava juttu. Pinnaltaan huonokuntoinen soitin on vähemmän haluttu ja hinnaltaan alempi ellei sitten sattumalta löydy ostajaa joka ei välitä - itse muuten en välitä jos se näkyy alempana hintana kuten yleensä näkyy. Mitä tulee vanhoihin soittimiin niin hyväkuntoisena säilynyt vanha on kalliimpi kuin räjähtänyt vanha jos ovat instrumentteina suurin piirtein yhtä hyviä eikä siinä auta mitkään vakuuttelut silloin. Ns. 'keräilykuntoiset' on niitä kalliimpia, miksei näitä tosiasioita täällä muisteta? Vahvistimissa sama juttu.
 
Paljon riippuu pintakäsittelystä, soittomääristä ja tatsista. Joku paksu muovipinta ei helpoll kulu puhki, mutta voi kyllä halkeilla ja irrota.
 
Noissa vanhoissa keräilyarvoa omaavissa kitaroissa toki kulumaton alkuperäiskuntoinen on se graalin malja, josta ollaan valmiita maksamaan maltaita. Alkuperäisyysaste on kuitenkin pintakiiltoa tärkeämpää. Olipa alkuperäinen pinta sitten kuinka rupinen tahansa ja alkuperäiset nauhat kuinka kuluneet tahansa, niin alkuperäiset ovat vaihdettuja arvostetumpia, vaikka nuo uudet parannukset olisivat täydellisessä kunnossa.

Mikko1978: Paljon riippuu pintakäsittelystä, soittomääristä ja tatsista. Joku paksu muovipinta ei helpoll kulu puhki, mutta voi kyllä halkeilla ja irrota.
 
Noissa vanhoissa keräilyarvoa omaavissa kitaroissa toki kulumaton alkuperäiskuntoinen on se graalin malja, josta ollaan valmiita maksamaan maltaita. Alkuperäisyysaste on kuitenkin pintakiiltoa tärkeämpää. Olipa alkuperäinen pinta sitten kuinka rupinen tahansa ja alkuperäiset nauhat kuinka kuluneet tahansa, niin alkuperäiset ovat vaihdettuja arvostetumpia, vaikka nuo uudet parannukset olisivat täydellisessä kunnossa.
 
Noin varmaan onkin jos kyseessä on puhdas keräilyesine. Jos sillä pitäisi vielä soittaakin niin kiva olisi olla nauhatkin kunnossa ja mielellään potikatkin vaihdettu ainakin joskus. Virikoneetkin kuluvat, tosin hitaasti.

Haeroe: Vaikka molemmat lienette puolihuumorilla liikkeellä, kommentoin silti. Bändin kanssa veivaaminen livenä on aivan eri asia kuin kotona soittaminen levyn päälle. Se ei silti tarkoita, etteikö kotona soittavakin jotain musiikista ymmärtäisi. Kumpi on kovempi soittaja: studiovelho vai 300 keikkaa vuodessa vetävä hired-gun?
 
Joo, ei ihan tosissaan.. Itsehän olen pääasiassa olohuone/reenikämppäkitaristi. (mutten missään nimessä makuuhuonekitaristi) Varsinkin nykyään koska korona. Ennen saattoi joku keikkakin olla silloin tällöin.. :/
 
Mutta kumpi on kovempi? Se joka soittaa GASsillä!

Kefiiri: Wanha wetäjä vissiin näkee asian niin, että makuuhuonekitaristit kiinnittävät huomiota epäolennaisuuksiin, kuten olemattomiin sointivärivivahteisiin tai soittimen väritykseen. Että työkseen soittava oppii, mikä soittimessa lopulta on tärkeää.
 
Ehdottomasti noin onkin. WW on mainio soittaja ja varmasti pätevä, epäolennaisuuksiin kompastelematon keikkailun ammattilainen.
 
Mutta eikös se ole vain yksi näkökulma soittamiseen? Tuskin kaikkia soittimiakaan tehdään pelkästään sujuvaa ammattikäyttöä ajatellen. Jos kaipaa jotain toisen mielestä tyhjänpäiväistä ominaisuutta soittimeensa niin kannattaahan se hommata.
 
Aina neuvotaan että laitteiden kanssa turattu aika kannattaisi mieluummin käyttää soittamisen opetteluun, mutta voihan se laitteiden roplaaminen ja tuunaus olla yhtä arvokasta hupia. Sitten jos soittaa työkseen, asia voi tosiaan olla eri :)
 
Harrasteella ja leipätyöllä on vissi ero, vaan näyttäisi kyllä useilla mainetta saaneilla kitaristeilla olevan oma kokoelma kaikenlaisia torrakoita, mitä youtubea on kattonut.

Se on varmaan niin, että sitten kun todistettavasti osaa soittaa, voi panostaa kitaroiden keräilyynkin ihan luvallisesti.

Kefiiri: voi panostaa kitaroiden keräilyynkin ihan luvallisesti.
 
Keräily ja soittaminen on erillisiä asioita, ja relikointi liittyy ehkä enemmänkin keräilyyn. Kuten joku mainitsi niin se on myös kohtalaisen uusi ilmiö, joka mielestäni liittyy siihen, että nykyisin on enemmän soittajia, joille kitaroiden ostaminen on pelkkä harrastus. Siinä tapauksessa huomio tuntuu kiinnittyvän aika epäolennaisiin asioihin, kuten kitaran ulkonäköön. Vintage-harrastus on yleisesti melkoinen trendi, mutta kitarakamojen osalta esim. 1970-luvun soittimet on harvinaisia ja kalliita. Relikointi osuu siihen markkinasektoriin aika sopivasti.

Gary Enfield: Harrasteella ja leipätyöllä on vissi ero, vaan näyttäisi kyllä useilla mainetta saaneilla kitaristeilla olevan oma kokoelma kaikenlaisia torrakoita, mitä youtubea on kattonut.
 
Kovimmat ammattilaiset lienevät myös harrastelijoita, eli rakastavat sitä mitä tekevät. Kyllähän muusikkous, taitelijuus, huippu-urheilijuus, etc. ovat kaikki sellaisia ammatteja, jotka vaativat vähän sielun paloa ja tavanomaista enemmän intohimoa ja harrastuneisuutta, jotta niissä voi tulla hyväksi. Olenpa joskus kuullut sellaisenkin väitteen, että rahalliset ansiot ovat vain sivutuote joka syntyy siitä kun ihminen tekee sitä mitä rakastaa.

Näinhän se lienee, että menestyminen ylipäätään on todennäköisempää kun tekee sellaista hommaa mistä jaksaa motivoitua vaikka ei heti menestyisikään.
 
Kaikki huippukitaristitkaan eivät ole soitinten keräilijöitä mutta joitakin se kiinnostaa. Ja Neil Youngilla on kauhea määrä niitä Tweed Deluxe -vahvareita... semmoinen menee jo vähän omituiseksi :D

petteri m: Normaali soittaminen eikä normi varovainen keikkaelämäkään tuo jälkiä kitaraan lukuunottamatta hienoista kulumaa jossain jos sielläkään. Modernit pintäkäsittelyaineet nimenomaan estävät sen, siksi niitä aineita nimenomaan käytetään että ne suojaavat arvokasta soitinta vaurioilta.
 
Minulla on 2000-luvulla valmistunut kitara, mikä kuluu jo siitäkin kun vähän äkäsemmin sitä vilkaisee. Sitten on 80-luvulla valmistunut kitara mikä pinnaltaan lähes uusi. Eli kyllä kitara voi kulua ihan normi soittamisella.

Kefiiri: Kaikki huippukitaristitkaan eivät ole soitinten keräilijöitä mutta joitakin se kiinnostaa.
 
Eikä kaikki keräilijät ole huippukitaristeja. Suuri osa vintage-soittimista löytynee mm. juristien,lääkäreiden etc. kokoelmista. Kaikki eivät välttämättä osaa edes soittaa, kunhan keräilevät.

2randpo: Eikä kaikki keräilijät ole huippukitaristeja. Suuri osa vintage-soittimista löytynee mm. juristien,lääkäreiden etc. kokoelmista. Kaikki eivät välttämättä osaa edes soittaa, kunhan keräilevät.
 
Se on tavallaan tylsää jos soittimet eivät pääse soittoon vaan joutuvat vitriiniin, mutta vaikea sanoa onko se oikea pulma vai tuntuuko vaan. Taitaa riippua arvioijan näkökulmasta.

Kefiiri: Se on tavallaan tylsää jos soittimet eivät pääse soittoon vaan joutuvat vitriiniin, mutta vaikea sanoa onko se oikea pulma vai tuntuuko vaan. Taitaa riippua arvioijan näkökulmasta.
 
Taitaa niiden kaikkein "arvokkaimpien" keräilyesineiden kohdalla olla niin, että niiden vaihtoehtoinen paikka vitriinin sijaan on saunan uuni. Eivät taida olla enää oikein soittokuntoisia kun tulevat tarpeeeksi vanhoiksi ja alkuperäisiä pitäisi olla. Sitten jos soitin laitetaan hyvään soittokuntoon, niin se ei välttämättä enää ole keräilykuntoinen, kun alkuperäisyys kärsii korjauksista.
 
Soittokuntoiset soittimet tietenkin soisi pysyvän alkuperäisessä käytössään, mutta ihan kiva että ne soittokelvottomat romut säilyvät edes vitriinissä iloksemme. Niin siis en usko, että soittimista ihan äkkiä on tulossa pula, kyllä niitä riittää soittajille ja lisää rakennetaan kaiken aikaa.

Se ongelmahan noissa vintage-soittimissa on, että joukossa on alkujaan varastettua tavaraa. Esim. Gary Mooren yhtä Gibson LP:ia väitti joku omakseen. Moore ei ottanut asiaan kantaan ja tuskin hän edes tiesi oman kitaransa varastetuksi. Sikäli kun väitteen esittäjä puhui totta väittäessään tunnistaneensa Mooren kitaran omakseen.
 
Oliskohan ollut sama LP, joka on nyt Kirka Hammetilla. Eli sentään jonkin sortin soittajalla.

2randpo: Se ongelmahan noissa vintage-soittimissa on, että joukossa on alkujaan varastettua tavaraa. Esim. Gary Mooren yhtä Gibson LP:ia väitti joku omakseen. Moore ei ottanut asiaan kantaan ja tuskin hän edes tiesi oman kitaransa varastetuksi. Sikäli kun väitteen esittäjä puhui totta väittäessään tunnistaneensa Mooren kitaran omakseen.
 
Oliskohan ollut sama LP, joka on nyt Kirka Hammetilla. Eli sentään jonkin sortin soittajalla.
 
Väittäjä oli Ronnie Montrose ja kyseessä ei ollut Greeny Les Paul minkä Hammett nykyään omistaa. Kyseessä oli toinen 59' ns. Stripe. Oikeus kai heitti jutun ulos, kun se ei täyttänyt useita lakiteknisiä kohtia. Mooren perinkunta kitaran omistaa.

https://www.youtube.com/watch?v=UHOdXWLrxPk
 
Tämä Peter Greenin aikanaan omistama Les Paul lempinimeltään nykyään "Greeny" on reissussa kulunut mutta sen jälkeen hyvin pidetty ja huippu soittokunnossa. Siihen ei ole varaa kuin miljonääreillä, mikäli se edes olisi kaupan.
 
Hyvin lähelle sen soundia pääsee esim. Vintagen PG-mallilla, joka "icon"-versiona on myös hieman relikoitu samaan tyyliin. Jälkimmäisellä seikalla ei nyt ole paljonkaan väliä, mutta tuo "tahaton vaihevirhe" on siinä toteutettu "Greenyn" malliin, ja soundi muistuttaa pitkälle sitä, ja sehän on se asia.
 
https://www.youtube.com/watch?v=Ew4oCTmCIow
 
Samaa voi tietysti itsekin kokeilla kitarassaan magneetteja sopivasti kääntelemällä tai muilla virityksillä jos kolvi on hallussa.

Swayne: Väittäjä oli Ronnie Montrose ja kyseessä ei ollut Greeny Les Paul minkä Hammett nykyään omistaa. Kyseessä oli toinen 59' ns. Stripe. Oikeus kai heitti jutun ulos, kun se ei täyttänyt useita lakiteknisiä kohtia. Mooren perinkunta kitaran omistaa.
 
Joo, näinhän se oli. Ja tämä "Stripe" taisi olla se ohuempi kaulainen LP.
 
Muistaakseni diileri osti sen miljoonalla punnalla ja myi eteenpäin kahdella miljoonalla.

2randpo: Joo, näinhän se oli. Ja tämä "Stripe" taisi olla se ohuempi kaulainen LP.
 
Muistaakseni diileri osti sen miljoonalla punnalla ja myi eteenpäin kahdella miljoonalla.
 
Taisi olla useamman omistajan ketju ennen kuin Moore sen osti. Lisäksi Montrose ei ollut tehnyt varkausilmoitusta aikanaan, ei ollut kai sarjanumeroakaan kirjoittanut ylös ja ei ollut selvää valokuvaa kitarastakaan millä olisi todistanut olleensa omistaja joskus. Muistikuvan perusteella monen vuosikymmenen jälkeen "tunnisti" omakseen.