Kitarat: kitarakamat ›

Kun kitaroita ostetaan ja myydään ollaan yleensä tarkkoja että pelissä ei ole naarmuja ja kolhuja, ja alennetaan tai pyydetään alentamaan hintaa sen vuoksi. Toisaalta osaa jengistä maksaa maltaita valmiiksi kolhitusta (road worn, relikoitu..) soittopelistä. Että näyttäisi uskottavasti siltä kun olisi kierrelty pitkään keikoilla. Tai jostain muusta syystä.
 
Minulla on yksi road worn, nimittäin Vintagen PG lemon Drop. Mutta vain siksi että kolhimatonta ei juuri silloin ollut ostettavissa.
 
Nappaako relikoitu? Onko road wornissa enemmän mojoa? Saako markkinapaikoilla paremman vai huonomman hinnan jos hieman relikoi. Vai onko vain valmistajan relikointi se tehoava juttu. Jos itse tekee niin tietty pitää vähän tietää, mistä kohdista keppi yleensä kuluu, tosin se kait riippuu soittotavastakin sekä vyösoljen materiaalista. Kolhut voivat tietysti tulla sinne tai tänne.

Tykkään silleen aika korkealla tasolla viimeistellyistä soittimista, ettei kulumat ja kolhut vaan näytä kivoilta. Joku vintage-strato varmaan ikääntyy siistimmin, helmiäisreunuksissa ja paksuissa lakkauksissa kolhut vaan harmittaa.
 
Toisessa J-Customissa on kuusikannen lakkaus kulunut puhki, mikä ei näytä pahalta mutta tuntuu kyllä.
 
https://muusikoiden.net/dyn/users/163561.jpg

Olen haksahtanut tähän muoti-ilmiöön, kyllä. Kriteerinä lähinnä se että kulutus on tehty maltilla ja että soittimessa joku muukin iskee. Kolhut yksinään ei anna lisäarvoa soittimelle.
 
Viimeksi tuli hankittua täysin heräteostoksena tällainen -88 Aria Pro II joka on käynyt läpi vähän kaikennäköistä. En aivan osaa sanoa onko tuo luonnollista kulumaa rankassa käytössä vai jonkun itse tekemä käsittely mutta kovia tämä on joka tapauksessa kokenut. Pilasin toki ulkonäön heti todella mauttomalla tarralla.
 
https://muusikoiden.net/dyn/users/166937.jpg

Juu ostin ja myin ja ostin takaisin, kitara ostetaan jos se on hyvä, ulkonäöllä tässäkään tapauksessa ei ole merkitystä...

PekkaM: Tykkään silleen aika korkealla tasolla viimeistellyistä soittimista, ettei kulumat ja kolhut vaan näytä kivoilta. Joku vintage-strato varmaan ikääntyy siistimmin, helmiäisreunuksissa ja paksuissa lakkauksissa kolhut vaan harmittaa.
 
Toisessa J-Customissa on kuusikannen lakkaus kulunut puhki, mikä ei näytä pahalta mutta tuntuu kyllä.
 
https://muusikoiden.net/dyn/users/163561.jpg
 
Mitä noi viivat mikkien välissä on?

Relikoitu kelpaisi ihan hyvin, jos on hyvin toteutettu. Jotkut näyttää siltä, että vähän näytetty avainnippua ja hiomakonetta rungolle.
 
Ongelma on, että ei ole vielä tullut vastaan relikoitua mallia joka olisi ehdoton ostos.

En.
Miksi ostaisin?
 
Kyllä ne mun kyydissä relikoituu ihan itsekseen ja ilman eri hintaa...

No käytetyt kitarathan ovat aina relikoituja enemmän tai vähemmän. Itselleni on olennaista, että kitara on priima soittokunnossa ja siinä ei ole mitään soittoa haittaavaa. Tehtaalla relikointi on toiseksi paras vaihtoehto ja joissakin skitoissa se on selkeästi tyylikäs (lue Fender). Tehdas relikoitu on halvempi kuin käytössä relikoitunut aito viiskytluvun kitara. Kaikista halvin on kiiltävä ja juuri puunattu linjalta tipahtanut kitara. Siinä on vain se ongelma, että se pitää itse soittaa reliikiksi johon ei välttämättä ikä eikä terveys riitä. Siksi valmiiksi kulunut kitara on mieleen.
 
En ole itse vielä ostanut yhtään tehtaalla relikoitua kitaraa, vaan ainoastaan soittajan itsensä soittamalla relikoimia. Olen joitakin tehdasreliikkejä kokeillut ja kyllä ne on ihan uskottavia.

Ymmärrän kyllä tuon trendin ja tietynlaista taidettakin se parhaimmillaan voi edustaa (varsinkin jos se on hyvin toteutettu), mutta en ole innostunut hommaamaan relikoitua soitinta tahi mitään muutakaan tuotetta kuten esim. 'relikoitua autoa' itselleni.
 
Vintagesoitin, jossa luonnollista ajan patinaa ja kulumaa, voisi olla eri asia, jos se teknisesti olisi hyväkuntoinen ja ei hinnoiteltu pilalle.
 
Jos se relikoitu soitin puhuttelee ja antaa henkistä tyydytystä itselleen, niin ei muuta kuin kaupoille.

Stone: Ymmärrän kyllä tuon trendin ja tietynlaista taidettakin se parhaimmillaan voi edustaa (varsinkin jos se on hyvin toteutettu), mutta en ole innostunut hommaamaan relikoitua soitinta tahi mitään muutakaan tuotetta kuten esim. 'relikoitua autoa' itselleni.
 
Vintagesoitin, jossa luonnollista ajan patinaa ja kulumaa, voisi olla eri asia, jos se teknisesti olisi hyväkuntoinen ja ei hinnoiteltu pilalle.
 
Jos se relikoitu soitin puhuttelee ja antaa henkistä tyydytystä itselleen, niin ei muuta kuin kaupoille.
 
Relikoitu auto tai prätkä olisi tosi makea, mutta ne ovat vielä kalliimpia ja astetta vaikeampia toteuttaa koska ruostumisprosessi tekee selvää pelleistä niin en edes tiedä miten ne käsitellään, että kestää. Sen tiedän, että jotkut taitavat maalarit osaavat maalata ruosteen näköisen maalauksen autoon, mutta se on varmaan jo ihan oma taiteenlajinsa. Kitaran kohdalla kuitenkin relikoinnissa on kyse luonnollisesta prosessista jota vain tehtaalla kiihdytetään.

LaXu: Mitä noi viivat mikkien välissä on?
 
Resonanssikammiot ja niiden aukot. Ei paljoa iloa jos ei luonnollista feedbackiä harrasta.

Tässä pitää nyt erottaa kaksi eri käsitettä toisistaan:
 
1. Relikoitu: kitaraa on keinotekoisesti vanhennettu, kulutettu, sotkettu, tärvelty ja raiskattu todellisen tai kuvitellun mojon lisäämiseksi. Omakohtaisesti en näe tässä mitään ideaa mutta ei kai se rikoskaan ole ja toiset tykkää. Joka tapauksessa jotain tässä väärennetään. Instrumentteina nämä voivat olla hyviä tai huonoja siinä missä muutkin mutta luulisin että useammin hyviä.
 
2. Relikoitunut: kitaraa on soitettu paljon, kuljeteltu, kaadeltu, kolhittu, soitettu isoon vyönsolkeen pukeutuneea, kohdeltu kuin piripää porttoa, unohdettu takahuoneisiin kännisten käpälöitäväksi, kannettu kaulasta ja lyöty ovenpieleen jurrissa jne. Tuloksena on elämää nähnyt kitara jossa on aitoa mojoa. Tällaiset on makeita vehkeitä varsinkin jos sattuvat olemaan hyviä soittimia. Siksi niitä relikoimalla väärennetäänkin niille joille ei ole väliä onko kyseessä aito asia vai väärennös.
 
Asiaan kenties liittyy joku oma psykologiansa niiden osalta joille kelpaa relikoitu kitara: relikoitu ulkoasu soittimessa edustaa ajatusta pikemminkin kaiken kokeneesta soittajasta kuin kaiken kokeneesta soittimesta. Tätä kuviteltua kokemusrikkautta soittimen omistaja ikäänkuin varastaa itselleen mutta lopulta kyse on vain fantasiasta. Soittimen omistaja projisoi soittimeen kenties omia toiveitaan elämänsä suhteen - olisinpa elänyt kitaran kanssa sellaista elämää että kitara on tähän kuntoon mennyt.
 
Relikoituneen soittimen omistajan ei tarvitse samalla tavalla heijastella omia kuvitelmiaan soittimeen sillä jäljet, kolhut ja kulumat ovat syntyneet jonkin todellisen kautta. Tietenkään ei tule koskaan tietoon mitä ja missä sille kitaralle on tapahtunut. Siksi homma menee arvailuksi siltä osin mutta siinä arvaillaan kuitenkin jotain todellisuuteen pohjaavaa. Tässä on minusta relikoidun ja relikoituneen kitaran oleellinen ero ja tästä syystä en itse ole kiinnostunut relikoidusta: en viihdy lainahöyhenissä, niin sanoakseni. Relikoituneet kitarat sen sijaan saavat mielikuvitukseni liikkeelle ja koen soittimen kiinnostavaksi. Tällaisiakaan en silti erikoisesti etsi, aidosti syntyneet arvet eivät vain haittaa elleivät liian pahoja ole.
 
Hassua kyllä diggailen rankasti relikoituneista nailonkielisistä kitaroista. Eniten kovaa elämää nähneet ovat tavanneet olla parhaita soittimia ja se on täysin loogista. Omia sähkiksiäni varjelen kolhuilta ja kaikelta vaaralta mutta nailonkieliset saavat kokea kaikenlaista.

hallu: Relikoitu auto tai prätkä olisi tosi makea, mutta ne ovat vielä kalliimpia ja astetta vaikeampia toteuttaa koska ruostumisprosessi tekee selvää pelleistä niin en edes tiedä miten ne käsitellään, että kestää.
 
Eikös vakuutusyhtiöiden autovahinkokeskuksesta löydy suht edullisesti näitä "itse relikoitua" ajoneuvoja? :D
No vitsi vitsi ja vieläpä huono sellainen ;)

Menee mielessäni jotenkin samaan sarjaan kuin takavuosina myynnissä olleet valmiiksi rikki revityt farkut. Relikoidut kitarat voi toki olla hyviä mutta väkisin tulee mieleen että näin saadaan myytyä myös tehtaalla kolhiintuneet tai viimeistelyssä epäonnistuneet yksilöt.

petteri m: Tässä pitää nyt erottaa kaksi eri käsitettä toisistaan:
 
1. Relikoitu: kitaraa on keinotekoisesti vanhennettu, kulutettu, sotkettu, tärvelty ja raiskattu todellisen tai kuvitellun mojon lisäämiseksi. Omakohtaisesti en näe tässä mitään ideaa mutta ei kai se rikoskaan ole ja toiset tykkää. Joka tapauksessa jotain tässä väärennetään. Instrumentteina nämä voivat olla hyviä tai huonoja siinä missä muutkin mutta luulisin että useammin hyviä.
 
2. Relikoitunut: kitaraa on soitettu paljon, kuljeteltu, kaadeltu, kolhittu, soitettu isoon vyönsolkeen pukeutuneea, kohdeltu kuin piripää porttoa, unohdettu takahuoneisiin kännisten käpälöitäväksi, kannettu kaulasta ja lyöty ovenpieleen jurrissa jne. Tuloksena on elämää nähnyt kitara jossa on aitoa mojoa. Tällaiset on makeita vehkeitä varsinkin jos sattuvat olemaan hyviä soittimia. Siksi niitä relikoimalla väärennetäänkin niille joille ei ole väliä onko kyseessä aito asia vai väärennös.
 
Asiaan kenties liittyy joku oma psykologiansa niiden osalta joille kelpaa relikoitu kitara: relikoitu ulkoasu soittimessa edustaa ajatusta pikemminkin kaiken kokeneesta soittajasta kuin kaiken kokeneesta soittimesta. Tätä kuviteltua kokemusrikkautta soittimen omistaja ikäänkuin varastaa itselleen mutta lopulta kyse on vain fantasiasta. Soittimen omistaja projisoi soittimeen kenties omia toiveitaan elämänsä suhteen - olisinpa elänyt kitaran kanssa sellaista elämää että kitara on tähän kuntoon mennyt.
 
Relikoituneen soittimen omistajan ei tarvitse samalla tavalla heijastella omia kuvitelmiaan soittimeen sillä jäljet, kolhut ja kulumat ovat syntyneet jonkin todellisen kautta. Tietenkään ei tule koskaan tietoon mitä ja missä sille kitaralle on tapahtunut. Siksi homma menee arvailuksi siltä osin mutta siinä arvaillaan kuitenkin jotain todellisuuteen pohjaavaa. Tässä on minusta relikoidun ja relikoituneen kitaran oleellinen ero ja tästä syystä en itse ole kiinnostunut relikoidusta: en viihdy lainahöyhenissä, niin sanoakseni. Relikoituneet kitarat sen sijaan saavat mielikuvitukseni liikkeelle ja koen soittimen kiinnostavaksi. Tällaisiakaan en silti erikoisesti etsi, aidosti syntyneet arvet eivät vain haittaa elleivät liian pahoja ole.
 
Hassua kyllä diggailen rankasti relikoituneista nailonkielisistä kitaroista. Eniten kovaa elämää nähneet ovat tavanneet olla parhaita soittimia ja se on täysin loogista. Omia sähkiksiäni varjelen kolhuilta ja kaikelta vaaralta mutta nailonkieliset saavat kokea kaikenlaista.
 
En minä tiedä onko kyse niinkään mojosta tai kuvitelmista. Kulunut kitara tuntuu usein hyvältä käteen ja usein se näyttää makealta. Itse en tee mitään eroa sille onko kitara relikoitunut tai relikoitu. Mielestäni kaikki kitarat jotka ovat relikoituneet, ovat relikoitu eikä sillä ole minulle väliä onko se tehty kovakouraisesti soittamalla, vai taiten hiekkapaperia käyttämällä. Se on joka tapauksessa työläs prosessi jonka seurauksena on parhaimmillaan hyvältä tuntuva, makean näköinen ja hienosti soiva instrumentti. Tosin en usko relikoinnin juurikaan vaikuttavan sointiin, mutta soittotuntumaan se tietenkin vaikuttaa.

hallu: En minä tiedä onko kyse niinkään mojosta tai kuvitelmista. Kulunut kitara tuntuu usein hyvältä käteen ja usein se näyttää makealta. Itse en tee mitään eroa sille onko kitara relikoitunut tai relikoitu. Mielestäni kaikki kitarat jotka ovat relikoituneet, ovat relikoitu eikä sillä ole minulle väliä onko se tehty kovakouraisesti soittamalla, vai taiten hiekkapaperia käyttämällä. Se on joka tapauksessa työläs prosessi jonka seurauksena on parhaimmillaan hyvältä tuntuva, makean näköinen ja hienosti soiva instrumentti. Tosin en usko relikoinnin juurikaan vaikuttavan sointiin, mutta soittotuntumaan se tietenkin vaikuttaa.
 
Jospa voisi ajatella että relikoiminen on tietoinen teko jossa kitaraan saadaan ulkonäkö joka vastaa kuvitteellisia tapahtumia. Relikoituminen taas on sarja ei-tarkoituksellisia tapahtumia jossa syntyneet jäljet vastaavat todellisia tapahtumia. Lopputulokset saattavat hyvinkin näyttää toisiltaan toki vaikka toinen edustaa todellisuutta ja toinen sen jäljitelmää. Molemmat voivat olla kuinka hyviä soittimia vain ja väärälläkin rahalla voi ostaa.

petteri m: Jospa voisi ajatella että relikoiminen on tietoinen teko jossa kitaraan saadaan ulkonäkö joka vastaa kuvitteellisia tapahtumia. Relikoituminen taas on sarja ei-tarkoituksellisia tapahtumia jossa syntyneet jäljet vastaavat todellisia tapahtumia. Lopputulokset saattavat hyvinkin näyttää toisiltaan toki vaikka toinen edustaa todellisuutta ja toinen sen jäljitelmää. Molemmat voivat olla kuinka hyviä soittimia vain ja väärälläkin rahalla voi ostaa.
 
Se soitin on joka tapauksessa todellinen konkreettinen kosketeltavissa oleva esine joka on juuri se mikä se on. En ajattele naarmujen takana olevia tarinoita. Kolo lakassa on kolo lakassa oli sen aiheuttanut soittajan kädessä ollut plektra tai puusepän kädessä ollut tarkkuustyökalu. Taiten tehdyssä relikoinnissa kolot ja kulumat ovat juuri oikeissa paikoissa ja oikeanlaisia, jollaisia syntyisi oikeassakin elämässä. Elämällä relikoiminen on vain niin helvetin hidasta, että meillä loppuisi kitarat kesken jos niitä ei tehtäisi keinotekoisesti. Lopputulos ei eroa aidosta joten mitä väliä? Tai no tää on ikuisuus keskustelun aihe, joillekin sillä on paljonkin väliä. Itselleni kulunut kitara on kulunut kitara riippumatta siitä miten se on kulunut.

petteri m: Tässä pitää nyt erottaa kaksi eri käsitettä toisistaan:
 
1. Relikoitu: kitaraa on keinotekoisesti vanhennettu, kulutettu, sotkettu, tärvelty ja raiskattu todellisen tai kuvitellun mojon lisäämiseksi. Omakohtaisesti en näe tässä mitään ideaa mutta ei kai se rikoskaan ole ja toiset tykkää. Joka tapauksessa jotain tässä väärennetään. Instrumentteina nämä voivat olla hyviä tai huonoja siinä missä muutkin mutta luulisin että useammin hyviä.
 
2. Relikoitunut: kitaraa on soitettu paljon, kuljeteltu, kaadeltu, kolhittu, soitettu isoon vyönsolkeen pukeutuneea, kohdeltu kuin piripää porttoa, unohdettu takahuoneisiin kännisten käpälöitäväksi, kannettu kaulasta ja lyöty ovenpieleen jurrissa jne. Tuloksena on elämää nähnyt kitara jossa on aitoa mojoa. Tällaiset on makeita vehkeitä varsinkin jos sattuvat olemaan hyviä soittimia. Siksi niitä relikoimalla väärennetäänkin niille joille ei ole väliä onko kyseessä aito asia vai väärennös.
 
Asiaan kenties liittyy joku oma psykologiansa niiden osalta joille kelpaa relikoitu kitara: relikoitu ulkoasu soittimessa edustaa ajatusta pikemminkin kaiken kokeneesta soittajasta kuin kaiken kokeneesta soittimesta. Tätä kuviteltua kokemusrikkautta soittimen omistaja ikäänkuin varastaa itselleen mutta lopulta kyse on vain fantasiasta. Soittimen omistaja projisoi soittimeen kenties omia toiveitaan elämänsä suhteen - olisinpa elänyt kitaran kanssa sellaista elämää että kitara on tähän kuntoon mennyt.
 
Relikoituneen soittimen omistajan ei tarvitse samalla tavalla heijastella omia kuvitelmiaan soittimeen sillä jäljet, kolhut ja kulumat ovat syntyneet jonkin todellisen kautta. Tietenkään ei tule koskaan tietoon mitä ja missä sille kitaralle on tapahtunut. Siksi homma menee arvailuksi siltä osin mutta siinä arvaillaan kuitenkin jotain todellisuuteen pohjaavaa. Tässä on minusta relikoidun ja relikoituneen kitaran oleellinen ero ja tästä syystä en itse ole kiinnostunut relikoidusta: en viihdy lainahöyhenissä, niin sanoakseni. Relikoituneet kitarat sen sijaan saavat mielikuvitukseni liikkeelle ja koen soittimen kiinnostavaksi. Tällaisiakaan en silti erikoisesti etsi, aidosti syntyneet arvet eivät vain haittaa elleivät liian pahoja ole.
 
Hassua kyllä diggailen rankasti relikoituneista nailonkielisistä kitaroista. Eniten kovaa elämää nähneet ovat tavanneet olla parhaita soittimia ja se on täysin loogista. Omia sähkiksiäni varjelen kolhuilta ja kaikelta vaaralta mutta nailonkieliset saavat kokea kaikenlaista.
 
Tuossa itsefantasioinnissa voi olla osaltaan perää.
 
Yksi motivaatio voi olla samastuminen jonkun staran tyyliin, jolloin eläytymistä voi auttaa näköispainos hänen kulahtaneen mutta makean näköisestä soittimestaan. Vaikka SRV.
 
Voisi ajatella myös esiintymisen kautta: lavauskottavuuden lisääminen, tietynlaisen imagon luominen. Paljon kokeneen näköinen kitara voi määrätylle yleisösegmentille viestiä soittajan sisäistyneestä rock-asenteesta, tietysti osana kokonaisuutta. Harjoiteltua näyttelemistähän bändien soittoesitykset useimmiten myös ovat. Tässä ei liene merkitystä sillä onko soittoväline itsekseen keikoilla kulunut vai valmiiksi tehtaalla vanhennettu.
 
Muuten, konserttimaisemmassa musiikissa kuten esim. jazzissa taitaa yleensä ja keskimäärin olla paremmin pidetyn näköisiä soittimia. Alakulttuurikysymys ilmeisesti.

Olen ostanut sekä relikoituja että ei-relikoituja kitaroita. Relikoiduista pidän enemmän. Juuri hiljattain vertasin kahta lähes täydin samanlaista CS-Fenkkua, joiden ero oli tuo relikointi. Ero soittotuntumassa oli suuri. Siinä missä relikoitu kaula sopi käteen erityisen hyvin - mahdollisesti paremmin kuin yksikään muu kaula, niin relikoimattoman kaula tahmasi pahasti ja tuntui vähän kulmikkaalta. Molemmissa sama boatneck-profiili. Myös se, että itse aiheutettuja koloja ei erota relikoinnista, lisää käyttömukavuutta. Paksu kiiltelevä muovikerros kitaran puiden päällä ei tunnu tai näytä hyvältä ja relikointi vain pahentaa tilannetta. Muovidippi yhdistettynä laikkarelikointiin on tosi kurja vaihtoehto.