Keskustelua raskaammasta musiikista ›

Minusta ongelmallisinta tuossa oli se, ettei 100nakkia-osuudessa käytännössä käsitelty aiheena olevaa melankoliaa oikeastaan mitenkään. Paitsi ehkä se toteamus, että Suomessa on paljon pimeetä, kylmää ja kolkkoa. Ja yksinäistäkin tietysti.
 
Tuo sekoilu ja dokailu on kuulunut tuohon kokonaisuuteen jo niin kauan, että kaljapalkalla toteutetut haastattelut ja "selkä väärällään" kannettu olut ovat mielestäni ne vähiten arvelluttavat jutut. Tässä tapauksessa "kopallinen kaljaa" suhteessa alkoholismiin on vähän kuin kärpäsen kusema valtameressä. Ei sitä tietysti edistää pitäisi, mutta jos se on ollut "diilin ehtona" kuten hyvin voin kuvitella, niin...
 
Ihan vain esimerkiksi... jo 20 vuotta sitten (tai ehkä enempikin), kun Miikka asui vielä naisystävänsä luona Tampereella, niin kaksi muovikassillista keppanaa oli herran toimesta kumottu iltapäivän ja alkuillan aikana. Sitä lähdettiin hakemaan siis lisää illalla "Vaakon Nakilta" Pispalasta. En muista, oliko kaljaa myynnissä tai saatiinko sitä, mutta sille reissulle varustauduttiin niittirannekkeet ranteissa ja nopeasti sutaistut corpset naamalla. Siis Miikkan toimesta. Yleensä näillä kaljanhakureissuilla maksaja löytyi jostain läheltä. Jollain kerralla se olin minä ja lainanmaksu suoritettiin levyhyllyä tyhjentämällä. Miikka sai kaljat, minä sain CD:t. Loput kaljahimoissa myydyt levyt päätyivät 2nd Hand Swampille. Iso ja merkittävä kokoelma metallilevyjä vaihtui siis kaljakäteiseen ihan vuodessa parissa. Osa Miikkan levyistä toki oli sellaisia, että niistä ei hänkään luopunut. Ei kaljan eikä kaverien takia. Ainakaan silloin. Nykyään voi olla sekin jo toisin.
 
Tuo touhu meni koko ajan liukumäkeä alaspäin. Porukassa alkoi pyöriä kaikenlaista väkeä. Osa näistä värvättiin tietysti bändiinkin, eikä menestys ainakaan tuolloin ollut taattua. Taisi aiheuttaa vain isompia ongelmia ja haasteita. Osa Tampereen näkyvistä "mustatakeista" vältteli jo tuolloin tätä porukkaa... syystä tai toisesta.
 
Eli kyllä tuolle kohtalolle kivijalka on valettu jo muutama vuosikymmen sitten. Se, että pitääkö sitä repostella TV-ruudun välityksellä olohuoneisiin... ehkä, ehkä ei. Käsikirjoitettua ja ennalta sovittua, ainakin tiettyyn pisteeseen asti, kuten haastattelut ja dokkarit ylipäätään. Tietysti telkkarin lyöminen on yllättävää ja käsikirjoittamatonta (ehkä), mutta siinäpä se sitten suunnilleen olikin se käsikirjoittamaton osa.