Kitarat: kitarakamat ›

Fenderin Marauder, tuo nelimikkinen Strato, Elite-sarja joka oli sähköpuoleltaan aivan liian kallis kaikkine ylimääräisine balanssikeloineen ja aktiivielektroniikkoineen, Gibsonin aktiivit Moogin suunnittelemine elektroniikkoineen...
 
Apua! Näen pelottavia suomipoppareita asiatekstin seassa!
 
Mutta asiaan: mitä enemmän aikaa kuluu, sitä perinnehenkisemmäksi näkyy oma makuni kitaroiden suhteen muuttuvan. Jacksonin PS-4:ään kyllästyttyäni (Stratomallinen sekin sinänsä, jos nyt lapaa ei lasketa..) löysin Ibanezin FA-100:n, jonka runko on kopioitu Gibsonin ES-175:stä. Sen jälkeen kokoelmaan on ilmestynyt kolme Stratocasteria, yksi Telecaster sekä 335. Aina hetkittäin reipasta rokkia kuunnellessa sitä kovasti miettii, joutuuko tässä kohta itsellensä kunnon Les Paulin hankkimaan. Epiphonen omistin jonkin aikaa, mutta edes virittimien, mikkien, satulan ja hihnatappien vaihtamisen jälkeen siitä ei tullut Gibsonia. Ei, vaikka kitara oli erittäin hyvätatsinen ja -soundinen peli. Lapa vaan lopultakin oli ihan väärän muotoinen ja siinä oleva teksti samoin, pielessä. Sainpahan edes hyvään hintaan myytyä eteenpäin.
 
Väritysten suhteen en ole aivan yhtä nuuka: perinteiset ovat toki hienoja, mutta löytyypä kokoelmastani myös Blue Flower Stratocaster, eli tuo sinikukkainen hippikuosikeppi. Natural-väritys (tai siis, ei väritystä ollenkaan) on ainakin tuossa FA-100:ssa mielestäni juuri se oikea väri, samoin kuin 335:n vintage sunburst. Stratocasteriin sopii hyvin myös yksivärinen maalaus. Mikä tahansa oikeastaan käy kunhan kitara ei ole musta. Musta on yksinkertaisesti aivan liian synkkä, tylsä ja persoonaton väri soittimelle.
 
Peruskauraa lienee pitkälti myös soundipalettini: tykkään lämpöisistä "vanhoista kunnon" putkisoundeista. Juuri niistä, mitkä löydettiin jo 60-/70-luvulla. Silti jostain syystä näytän tarvitsevani tämän peruskauran tuottamiseen kymmenkunta pedaalia vahvistimen lisäksi. Tai ehkä sitten vaan tykkään monenlaisesta peruskaurasta. ;) Modernimpiin, etenkään ns. hi-gain -soundeihin, en en koskaan ole erityisemmin lämmennyt muuta kuin joskus pelleillessä, ihan pelkkänä vitsinä.

Eli: oletko kitaroiden suhteen konservatiivi, vai onko suosikkiskebasi jotain modernimpaa?
 
Henk.koht. olen Les Paul-friikki, suosin vain sen muotoa joka toimii miun kädessä loistavasti. Toinen suosikki on Stratocaster joka on sen muotonsa ansiosta myös erittäin loistava peli pitää sylissä,kädessä,hihnassa jne jne.
 
Onko yksinkertainen ja perinteinen kaunista vai haluatko erottua massasta myös soittimesi ulkoisella olemuksella?
 
No, miun perversio on kai sellainen pinkki Paisley-Stratocaster joka varmasti erottuu joukosta =) Tosin joku Steve Vai menee välillä vähän överiksikin tuon "futuristisuuden" ja modernismin myötä. Esim. 3 kaulainen sydämen-muotoinen kitara on jo ehkä vähän turhan räikeetä. Tosin ne sen Neon-väriset JEM:it ois aika rokks =)
 
Sitäkin voisi tietysti kysyä, onko kitaran ulkonäöllä ylipäänsä mitään merkitystä, kunhan se tuntuu ja soundaa hyvältä.
 
Itse arvostan hyvää soitettavuutta ja saundia AINA ennen ulkonäköä. En soittaisi millään BC Richillä vaikka saisin ilmaiseksi, myisin sen varmaan ja ostaisin jotain muuta. Mielestäni kitarasta saa jo värityksellä ja esim. otelautamerkeillä sopivan räikeän että varmasti erottuu. Esim omalla kohdalla jotain Rhoads-mallia on aivan mahdotonta soittaa kun kyynerpää napsuu siihen "siipeen" koko ajan ja muutenkin vähän huono soitella ko. kitaraa istuvilteen. (tosin, monelle se on hyvä että saa kitaran vähän pystyasentoon, eli jalkansa sinne V:n sakaroiden väliin, mutta miul ei tämä konsti toimi olleskaan don't ask why)
 
Joten, vanhassa vara parempi saundi ja soitettavuus =))

Tele, Strato, SG, Explorer ja Flying V iskevät. Les Paulit eivät jostain syystä miellytä silmää...
 
Deanit on hianoja kyllä.
 
BC Rich:kin on onnistunut yhden hienon mallin saamaan aikaan, nimittäin Mockingbirdin.

Mutta asiaan: mitä enemmän aikaa kuluu, sitä perinnehenkisemmäksi näkyy oma makuni kitaroiden suhteen muuttuvan.
 
Mulla taas on käynyt aivan päinvastoin eli mitä vanhemmaksi on tullut ja mitä vähemmän on alkanut häiritä se mitä muut ajattelee niin sitä erikoisemmat kitarat on alkanu kiinnostamaan. Omista kokoelmista ei enää montaa perinnemallia löydy mutta sitäkin enemmän kaiken maailman erikoisuuksia (Vaccaro, Italia, PatrickEggle, Steinberger) tai erikoisversioita periteisemmistä malleista (Japanin Fenderin erikoismallit Jazz-a-caster & Hellecaster, alumiinikoppainen Molonator tele).

Mulla taas on käynyt aivan päinvastoin eli mitä vanhemmaksi on tullut ja mitä vähemmän on alkanut häiritä se mitä muut ajattelee niin sitä erikoisemmat kitarat on alkanu kiinnostamaan. Omista kokoelmista ei enää montaa perinnemallia löydy mutta sitäkin enemmän kaiken maailman erikoisuuksia (Vaccaro, Italia, PatrickEggle, Steinberger) tai erikoisversioita periteisemmistä malleista (Japanin Fenderin erikoismallit Jazz-a-caster & Hellecaster, alumiinikoppainen Molonator tele).
 
Hei Pete... sithän sie voit luopua Fenix Pauleista sopuisaan hintaan =) Minulle saa tarjota jos tekee mieli luopua =)
 
näin niinkun OFFTOPIC =)

Ettet ny Jani meinais vaan Ibanezin PS10:ä josta oli myös saatavana tuo "cracked mirror"-versio, peilinpalat liimattu kanteen.. Tuo PS10 on melkoisen hintava keppi suuren maailman vintage-markkinoilla, ja tuntuu että kysyntää piisaa. Icemaneissahan oli kaiketi ensimmäisenä tuo Ghostriderista ja yksipuolisena RG:sta tuttu duckbill-lapa..Ei tosin vedä vertoja kunnon castle-headstockille..
 
Juu Ibanezillakin oli tosiaan Paul Stanleyn signaturemalleja Icemanista, mutta niin oli 90-luvun puolella Washburnillakin. Aikalailla Icemania muistuttava muotoilu, ja malleja oli PS100, PS500 ja PS2000. Tää on kyllä hirveetä kerettiläisyyttä, mutta mun mielestä tuo Washburnin versio on huomattavasti paremman näkönen.
8-)
 
http://www.kissonline.com/kiss_otak … s/98/guitarworld1098/_washburn.html
 
No joo, onhan se Washburnin Dimebag Darrell -signaturekin vielä suoremmin Deaniin pohjautuva teos...

Hei Pete... sithän sie voit luopua Fenix Pauleista sopuisaan hintaan =) Minulle saa tarjota jos tekee mieli luopua =)
 
näin niinkun OFFTOPIC =)
 
Sä oot vuoden myöhässä, viimeinen meni viime kesänä.

No nyt kun on kolme avaruusajan kitaraa, Stratocaster, Jaguar ja Jazzmaster, voikin seuraavaksi nähdä päiväunia Voxin Teardropista tai Burns-kitaroista. Danelectro Longhorn olikin, mutta se oli vähän epäkäytännöllinen.

Perusmallit on rautaa. Niihin vaan jotai omaa tai vähä erikoisempaa niin se on siinä. Mulle saa lahjottaa valkosen straton valko/musta/valko/ pleksillä ja vaahtera otelaudalla ja kultasilla metalleilla. Vaikkei niin erikoinen mutta hieno. Valkonen flying v kelpaa myös.

Itse arvostan hyvää soitettavuutta ja saundia AINA ennen ulkonäköä. En soittaisi millään BC Richillä vaikka saisin ilmaiseksi, myisin sen varmaan ja ostaisin jotain muuta.
 
No eikös tässä ole pieni ristiriita? Ja kerropas miksei bc richeissä voi olla hyvää soitettavuutta ja soundia, puusta nekin on tehty, kuten monet muutkin kitarat.
 
Esim omalla kohdalla jotain Rhoads-mallia on aivan mahdotonta soittaa kun kyynerpää napsuu siihen "siipeen" koko ajan..
 
Melkonen näky varmaan kun soittelet rhoadsia niin, että leuka ottaa kiinni kitaran runkoon..

No eikös tässä ole pieni ristiriita? Ja kerropas miksei bc richeissä voi olla hyvää soitettavuutta ja soundia, puusta nekin on tehty, kuten monet muutkin kitarat.
 
vertaa esim. warlockin muotoa stratocasteriin... on aivan eri kitara soittaa. Ei vain sovi minun soittotyylilleni. Sori jos jotenkin loukkasin siun tunteitani tuolla kommentillani aikaisemmin.
 
Melkonen näky varmaan kun soittelet rhoadsia niin, että leuka ottaa kiinni kitaran runkoon..
 
Voi voi kun lapset eivät ymmärrä asian ydintä tai muuten vain haluavat rähistä kun meinaavat jäädä vähälle huomiolle.
 
PS. kannattaa myös ottaa osaa biologian-oppitunneille ja tutustua ihmisen anatomiaan... harvoilla ihmisillä sijaitsee kyynärpää leuassa.

vertaa esim. warlockin muotoa stratocasteriin... on aivan eri kitara soittaa. Ei vain sovi minun soittotyylilleni. Sori jos jotenkin loukkasin siun tunteitani tuolla kommentillani aikaisemmin.

vaikka warlockissa onkin ihme muotoja, se on silti aika samanlainen soittaa kun stratokin, polvelle kolo ja aika lailla sama muoto, terävä kulmat vaan, vertaapa. No ehkä sä onnistuisit kolauttaa sen warlockin terävän kulman etuhampaaseen.. en mäkään warlockia haluaisi, mut ihmettelen vaan sun kommentteja, kun puhut itteäs pussiin..
 

 
Voi voi kun lapset eivät ymmärrä asian ydintä tai muuten vain haluavat rähistä kun meinaavat jäädä vähälle huomiolle.
 
sulta tais nyt jäädä jotain hoksaamatta, voi sua, kyllä se siitä
 
PS. kannattaa myös ottaa osaa biologian-oppitunneille ja tutustua ihmisen anatomiaan... harvoilla ihmisillä sijaitsee kyynärpää leuassa.
 
en mä sitä tarkottanu, tarkotin vaan yleensäkin sä soitat sitä liian ylhäältä jos kyynärpää ottaa kiinni, kumminki tollanen elvistely kitara, ni sit soittelet sitä jossain selkä kyyryssä ja liian ylhäällä..

vaikka warlockissa onkin ihme muotoja, se on silti aika samanlainen soittaa kun stratokin, polvelle kolo ja aika lailla sama muoto, terävä kulmat vaan, vertaapa. No ehkä sä onnistuisit kolauttaa sen warlockin terävän kulman etuhampaaseen.. en mäkään warlockia haluaisi, mut ihmettelen vaan sun kommentteja, kun puhut itteäs pussiin..
 
Jälleen kerran pitää ihmetellä mistä onnistutkin löytämään noin irrelevantteja väitteitä. No, väliäkös sillä, jos strato on mun käteen parempi niin sillä selvä, eikö?
 
sulta tais nyt jäädä jotain hoksaamatta, voi sua, kyllä se siitä
 
Good riddance!
 
en mä sitä tarkottanu, tarkotin vaan yleensäkin sä soitat sitä liian ylhäältä jos kyynärpää ottaa kiinni, kumminki tollanen elvistely kitara, ni sit soittelet sitä jossain selkä kyyryssä ja liian ylhäällä..
 
hmm... soitin sitä ihan miten vaan, mutta tykkään että pikkaus-käsi saa heilua miten sattuu ja sellaiset sakarat ovat vain tiellä (niin enkä niin välitä sen ulkonäöstäkään), sinänsä ihan hyvä että tiedät soittoasentoni paremmin kuin minä itse =) Noh... eiköhän tämä riitä tästä. Opinions are like assholes... everyone got one!

Tässä vaiheessa mainitsen, että tämä on kaikkein paras threadi, jonka olen ikinä Muusikoiden.netissä nähnyt. Siitä annan Jani the Rockille plussan jos toisenkin.
 
Eli: oletko kitaroiden suhteen konservatiivi, vai onko suosikkiskebasi jotain modernimpaa? Onko yksinkertainen ja perinteinen kaunista vai haluatko erottua massasta myös soittimesi ulkoisella olemuksella? Sitäkin voisi tietysti kysyä, onko kitaran ulkonäöllä ylipäänsä mitään merkitystä, kunhan se tuntuu ja soundaa hyvältä.
 
Muistan ne ajat, jolloin olin vasta aloitteleva kitaristi, joka vain toivoi itselleen sähkökitaraa. Silloin tuli kiinnitettyä huomiota lähinnä kitaran ulkonäköön, ja kuolauksen kohteeksi joutuivat niin peruskaurat kuin space age -hevikirveetkin. Vuosien varrella, kun soittotaito, tietämys ja ennen kaikkea kokemus ovat karttuneet, olen kohdannut karun todellisuuden wanhoista suosikeistani. Joko ne ovat osoittautuneet specseiltään kelvottomiksi tai sitten kokeilun kautta on todettu turhiksi toivoiksi. Eräät kyllä kestivät (ja tekevät yhä) näihin päiviin asti. Yllätys yllätys, nämä olivat suureksi osaksi konservatiivisia kitaroita.
 
Tätä nykyä siis etupäässä ajattelen kitaraa sen soitettavuuden kannalta. Saundit tietenkin testataan aina kokeilemalla vahvistimen kanssa ennen ostopäätöksen tekoa. Internetistä ja esitteistä on hyvä etsiä tietoa kitaran specseistä ja muiden käyttäjien kokemuksista, jotka myös rajaavat valikoimaa. Ulkonäkö on varsinaisesti sivuseikka, mutta quiltvaahterakantta ja läpinäkyvää maalausta en heti päästä silmistäni.
 
Yksi kova sana kitaravalinnan kanssa on monikäyttöisyys. Yllättävän moni maailman kitaroista sopii ainakin minun korvieni perusteella musiikkityyliin jos toiseenkin, mutta saundin lisäksi soitettavuuden kannalta ehdottomaksi ykköseksi minun listallani nousee Ibanez RG. Tässä vaiheessa moni puristi varmasti ajattelee, jotta "hohhoijaa", mutta RG:n kanssa melkein vuoden pelanneena osa-aikaisena humppafunkrockhevikitaristina voin kumota jokaisen väitteen siitä, että RG:t soveltuvat vain sukkahousuheviin. RG:stä saa itse kukin pelkästään tahdonvoimalla irti twängiä, klangia, junttaa, ärinää, murinaa ja itkua.
 
En tapaa erottella kitaroita musiikkityylien, vaan tarkoitusten mukaan. Soitettavuus ja saundi ovat tärkeimmät asiat, ja tarkoitus pyhittää aina keinot. Ulkonäkö vaikuttaa hyvin vähän, mutta en toivo yleisöni katoavan paikalta tylsyyden tai kauhistuksen vuoksi.

mutta saundin lisäksi soitettavuuden kannalta ehdottomaksi ykköseksi minun listallani nousee Ibanez RG.
 
Minullakin on vuoden '96 Ibanez RG ja se on kyl hyvä kitara ollut ja on edelleen. Se on mun perustyökalu jolla lähtee niin rokit, hevit kuin bluesitkin. Tuo RG:hän on pitkälti konservatiivinen strato-kopsu johon on tungettu floikka, humbuckerit ja bodystä on tehty "terävämpi"
 
En tapaa erottella kitaroita musiikkityylien, vaan tarkoitusten mukaan. Soitettavuus ja saundi ovat tärkeimmät asiat, ja tarkoitus pyhittää aina keinot. Ulkonäkö vaikuttaa hyvin vähän, mutta en toivo yleisöni katoavan paikalta tylsyyden tai kauhistuksen vuoksi.
 
Miul on kyl samanlaiset kriteerit... Kitarassa pitää olla hyvä saundi "akustisesti" soitettuna ilman vahvaria, vahvarin kanssa, sen pitää tuntua hyvälle, helppo soittaa, mukava soittaa. Kitaran pitää olla soittajan kaveri =))
 
Ja ulkonäkö on vain kosmeettinen seikka... vähän sama juttu jos on ruma laulaja mutta helkkarin hyvä ääni... kyllähän sitä mielellään kuuntelee =)

Ehkä molempia, olen viehtynyt ibanezin satriani signatureen, jossa on sekä uutta että vanhaa, ja on ehkä hieman futuristisen näköinen ainakin...

Minullakin on vuoden '96 Ibanez RG ja se on kyl hyvä kitara ollut ja on edelleen. Se on mun perustyökalu jolla lähtee niin rokit, hevit kuin bluesitkin. Tuo RG:hän on pitkälti konservatiivinen strato-kopsu johon on tungettu floikka, humbuckerit ja bodystä on tehty "terävämpi"
 
Tätä juuri tarkoitan. Tässä tulevina aikoina vaihdatan RG:eni uudet mikit, ja samalla teetän humppareihin kelanpuolitusmahdollisuuden, jolloin kitarani saundeista nauttivat niin tanssilavojen kuin noirisotalojenkin yleisöt.
 
Kitaran pitää olla soittajan kaveri =))
 
Hyvä yhteenveto. :)

Tässä vaiheessa mainitsen, että tämä on kaikkein paras threadi, jonka olen ikinä Muusikoiden.netissä nähnyt. Siitä annan Jani the Rockille plussan jos toisenkin.
 
Jumalauta. Minä kiitän.
 
Hyvinhän tähän on asiaa jo tullutkin. On mukava päästä lukemaan porukan mielipiteitä ja muutenkin keskustelemaan näistä jutuista, joita itsekin kelaa päivittäin. Oivaa vastapainoa armeija vs. sivari- ja kokoomus vs. vasemmisto -väännöille.
 
Let`s talk guitars, guys and gals!

Eli: oletko kitaroiden suhteen konservatiivi, vai onko suosikkiskebasi jotain modernimpaa? Onko yksinkertainen ja perinteinen kaunista vai haluatko erottua massasta myös soittimesi ulkoisella olemuksella? Sitäkin voisi tietysti kysyä, onko kitaran ulkonäöllä ylipäänsä mitään merkitystä, kunhan se tuntuu ja soundaa hyvältä. Myönnän, että itselleni sillä on todella suuri merkitys.
 
Kun muut piirtelivät koulukirjoihinsa Stratoja (kuten Claptonilla) ja LesPauleja (kuten Jimmy Pagella), mun piirrokseni olivat aina jotenkin oudompia. Jos aikoo suunnitella kitaran, voi yhtä hyvin tehdä jotain jännää ja uutta. Mun kitarapiirroksissani oli resonaattoriblokkeja, sisäänrakennettuja efektejä, resonanssikieliä tai vaikka vasemmalla kädellä vibrakammen tapaan liikuteltava satula. Kovin soittokelpoisia ne eivät olleet, vaikka teknisessä työssä yritinkin joitain ideoita toteuttaa, sen kustannuksella, että moni halpa kitara meni soittokelvottomaan kuntoon.
 
Myöhemmin rakensin kaverin kanssa sarjan erilaisia osapuilleen soitettavia showkitaroita. Kauttaaltaan peilipintainen nelikulmainen kitara, poskihampaan muotoinen strato, harmaalla tekoturkiksella päällystetty Chiquita Gibsonin mensuurilla, Randy Rhoadsin muotoinen sähkökitara ennen kuin RR:stä oli kuultukaan, teardrop-muotoinen resonaattori-sähkökitara säilykepurkkiresonaattorilla ja messinkikannella, reunoilta pehmustettu Firebird/Explorer -tyylinen "X-kitara"... mitä niille kaikille lienee tapahtunutkaan? Myyty, purettu uusiksi projekteiksi tai lahjoitettu pois joka ainoa.
 
Yhteistä kaikille noille showkitaroille oli, etteivät ne olleet kovin monipuolisia soittopelejä. Ensimmäiset "oikeat" kitarani, valkoinen SG ja vaahterarunkoinen (!) Telecaster pesivät ne mennen tullen. Tullessani paremmaksi soittajaksi ja bändisoiton viedessä yhä enemmän aikaa ymmärsin, että luottokitaran pitää olla mahdollisimman yksinkertainen ja toimiva kaikilta osiltaan. Eksoottisemmilla luutuilla on paikkansa studiossa, jos ylipäänsä missään.
 
Tämän ymmärryksen kautta minusta tuli tavallaan konservatiivi. Stratoa tai Les Paulia en siltikään halua ykköskitaraksi, vaikka niillä usein soitankin, maailmassa on paljon mun mielestäni hienompia ja mulle paremmin sopivia klassikoita. Ja kotona seinällä roikkuu sitten niitä erikoisempia tapauksia erilaisine äpärärakenteineen ja outoine kytkimineen...