Klassinen ›

"Uusklassismia ja modernismia
Uuno Klami (190061) esitteli sävellyskonsertissaan alkuvuodesta 1946 toisen sinfoniansa op. 35 (1945), joka Sibelius- ja Tsaikovski-vaikutteineen on hänen perinteisempiä partituurejaan. Sen uusklassiset tunnusmerkit ovat kuitenkin kansallisromanttisia hallitsevammat. Klamin sotakokemukset heijastuvat sekä surumarssin tapaisessa toisessa osassa, Misterioso e lugubre, että finaalissa, Allegro assai, jonka marssiteema on mukaelma Balkanin marssin säkeestä Kauan on kärsitty vilua ja nälkää. Sinfonian sävellyslaji ei ollut Klamin ominta alaa (Sinfonian tekeminen ei ole minulta luontunut), ja teos saikin hiukan varautuneen vastaanoton. Kalevi Ahon (2000, 215) mukaan sinfoniamuoto, josta oli tullut Suomessa niin kanonisoitu sävellysmuoto Sibeliuksen sinfonioiden takia, tuntui kuitenkin kahlitsevan jotenkin Klamin luovaa mielikuvitusta.
 
Uusklassismia omalla persoonallisella tavallaan edustaa myös Sulho Ranta (190160), joka tuo sinfonioihinsa nro 3 (Sinfonia dellarte, 1947) ja nro 4 (Oratorio volgare) sooloäänille, sekakuorolle ja orkesterille elementtejä kuvataiteesta ja runoudesta.
 
Suurta huomiota herättivät Einar Englundin (191699) kaksi ensimmäistä sinfoniaa (1946, 1947), Sotasinfonia ja Mustarastassinfonia. Ensiksi mainitun Englund oli kirjoittanut kertomansa mukaan ruokkoamattomien juoppolallien, gulassiparonien, ilotyttöjen ja mustanpörssinkauppiaitten keskellä toimiessaan kapakkapianistina Hietalahdessa. Teostaan hän kuvaa muistelmissaan (Englund 1997) seuraavasti:
 
Sota-ajan hölkkämarssit eivät olleet kokonaan jättäneet minua, ja tyypillistä kylläkin, sinfonia alkaa marssiteemalla. Tuon lajin teoksissa marssit eivät ole juuri vallitsevassa asemassa, mutta niin siinä vain kävi. Lohduttauduin sillä, että Sibeliuskin aloittaa kolmannen sinfoniansa marssiteemalla. Ensimmäisen osan jatkuva poljento on kai syynä siihen, että sinfoniani sittemmin sai lisänimen Sotasinfonia (War), mutta minulla ei kylläkään ollut mitään tietoista tarkoitusta säveltää sotasinfoniaa, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Sinfonia on pikemminkin riemulaulu: olen päässyt elävänä helvetistä! Mikään taustana oleva ohjelma ei väikkynyt mielessäni. Ohjelmamusiikki ei ole koskaan minua kiinnostanut. Muut ovat olleet kuulevinaan kaikkea mahdollista sinfonioissani, en minä. Mutta viisi rintamavuotta eivät tietenkään menneet ohi jälkiä jättämättä.
 
Sodan ja sen jälkeisen elämän tunnelmiin liittyy myös toinen sinfonia, joka on taideteoksena edellistä yhtenäisempi. Paavo Heinisen (1976, 22) mukaan se on sekä sävellysteknisenä suorituksena että maailmantunteen ilmaisuna vuosikymmenensä suomalaisen todellisuuden kokoava dokumentti. Englundin kahden ensimmäisen sinfonian realismi teki vaikutuksen aikalaisiin, ja jälkipolvia ne muistuttavat sodan raadollisuudesta yhtä väkevästi kuin rintaman toisella puolella _shostakovits_in Leningrad-sinfonia (1941).
_
shostakovitsh_ ja Prokofjev mainitaan usein Englundin kahden ensimmäisen sinfonian tyylillisinä esikuvina. Englund itse reagoi väitteeseen _shostakovitsh_in vaikutuksesta suorastaan tuohtuneesti: Gustav Mahler on se joka ennen muita on tuonut groteskin musiikkiin, eikä suinkaan _ostakovit_! Hän viittaa tässä yhteydessä toisen sinfoniansa hitaan osan dramaattiseen johdantoon, jonka äkkiä katkaisee groteski parodia Tosellin hempeästä Serenatasta. Tällainen kollaasitekniikka viittaa toki Mahleriin, mutta yhtä hyvin _shostakovitsh_iin, joka esimerkiksi sinfoniassa nro 11 (vuosi 1905) leikkaa väliin venäläisiä vallankumouslauluja, tai Bartókin konserttoon orkesterille (1943), jonka neljännen osan (Intermezzo interrotto) unkarilaisen serenadin katkaisee parodia shostakovitshin seitsemännen sinfonian natsiarmeijan marssia kuvaavasta itsepintaisesti toistuvasta aiheesta.
 
Englund ihmettelee myös, miksi vain jotkut ulkomaiset skribentit ovat huomanneet hänen kahden ensimmäisen sinfoniansa suoran yhteyden Sibeliuksen perintöön. Myöhemmin Englundin sinfonioiden suhdetta Sibeliukseen on käsitellyt etenkin Edward Jurkowski (2003), jonka mukaan Englundin ensimmäisen sinfonian avausosan malliteksti on Sibeliuksen kolmannen sinfonian vastaava osa, mihin Englund itsekin omaelämäkerrassaan ohimennen viittaa.
 
Einojuhani Rautavaaran (19282016) kaksi ensimmäistä sinfoniaa (nro 1 op. 5, 1956/88/2003; nro 2 op. 8, 1957/84) kuuluvat hänen ensimmäiseen, uusklassiseen tyylikauteensa. Niiden teoshistoriaan sisältyy piirre, johon Rautavaara viittaa Omakuvassa (1989): minä muutan koko ajan, korjailen sävellyksiäni loputtomiin. Ensimmäisen sinfonian toisessa versiossa (1988), jota Rautavaara Omakuvassa kutsui lopulliseksi, on alkuperäisen version neljästä osasta jäljellä enää kaksi. Muut kaksi olivatkin olleet mukana vain sinfoniaperinteen muistona, säveltäjä tunnustaa ja mainitsee _ostakovit_in tämän nuorekkaan musiikin isähahmoksi. Jäljelle jäivät intomieli ja ironia, usko ja epäilty, ihannekuva ja grotesti, kuten Bartókin orkesteriteoksessa Két arckép (Kaksi muotokuvaa) op. 5 (1907). Ikään kuin näiden kahden vastakohdan jyrkkyyttä pehmentämään on kolmanteen, vuoden 2003 versioon tullut väliosa Poetico.
 
Toinen sinfonia piti tehdä heti perään. Ehkä senkin vuoksi, että tuo muotolaji oli arvovaltainen, suoranainen instituutio Sibeliuksen jälkeisessä Suomessa, Rautavaara perustelee, mutta huomauttaa myös, ettei hän pitänyt sinfoniamuotoa kuolleena. Se oli pikemminkin minän ilmaisua, egon ja maailman seurustelua, omaelämäkertaa, tarinaa minästä maailmassa, ajan kiehtovassa taikapiirissä. Toisesta sinfoniasta tuli siinä suhteessa edellisen vastakohta, että se on askeettinen, niukka, kamarimusiikillinen, kireä, neuroottinen, dissonoiva. Näiden karakterien ulkoisia tunnusmerkkejä ovat sävellajien kaihtaminen ja lisätyt rytmit (2/4 + 2/16).
 
Uusklassista suuntausta edustaa selkeästi Usko Meriläisen (19302004) ensimmäinen sinfonia (1953/55). Teos on neliosainen opiskeluvuosien työ, jonka luonteenomaisia piirteitä ovat stravinskyvaikutteiset tanssirytmit ja vaihtuvat tahtilajit sekä harmonian tonaalisuutta tukevat kvartti- ja kvinttirakenteet.
 
Osmo Lindemanin (192987) ensimmäinen sinfonia (1958) on niin ikään lähinnä uusklassinen, mutta sille antavat impressionistisen vivahteen kokosävelasteikkoon perustuvat rakenteet ja rinnakkaiset kolmisoinnut. Teoksen lisänimi Sinfonia inornata viittaa pyrkimykseen kirjoittaa musiikkia, jossa ei ole lainkaan dekoratiivisia aineksia.
 
Joonas Kokkonen (192196) odotti Brahmsin tavoin pitkään ennen kuin tohti koskea sinfoniamuotoon. Jo Kokkosen ensimmäinen sinfonia (1960) on dodekafoninen ja sitä paitsi hänen ensimmäinen laaja teoksensa suurelle orkesterille. Tyylillisesti se sitoutuu sinfonian lajiperinteeseen, jota Kokkonen kuitenkin laventaa sijoittamalla hitaat osat äärille ja nopeat keskelle. Sinfonia sai suuren menestyksen. Erik Tawaststjerna arvioi sen yhdeksi viime vuosikymmenien merkittävimmistä teoksista sen tähden, että se edustaa sitä uuden henkisyyden ja ehdottomuuden linjaa, joka erottamattomasti liittyy toisen maailmansodan jälkeisiin taidevirtauksiin."