Kitarat: soittaminen ›

hallu: Mä en kyllä usko tohon nuorena erikoistumiseen ollenkaan. Urheilussakin lasten pitää harrastaa mahdollisimman monipuolisesti kaikenlaista ja itse ajattelen, että niin se täytyy olla musassakin. Johonkin soittimeen voi erikoistua sitten myöhemmin kun oma kiinnostus ohjaa jonkin instrumentin pariin. Mutta toisin kuin urheilussa, lapsen taipumuksia on musassa paljon vaikeampi jollei suoranaisesti mahdotonta nähdä ennakolta, niin melkeen antais sen vekaran itse ohjautua sinne minne huvittaa sen sijaan että kamalasti sitä ohjailisi. Tietty yksi tapa on asettaa mukulan ulottuville soittopelejä niin luultavasti se valitsee jonkin niistä käsillä olevista..... jos ylipäätään valitsee mitään (meidän kotona on soittimia vaikka kuinka, mutta ei mun poika niistä kiinnostunut vaan alkoi puuhata ihan muuta).
 
En minäkään sitä hyvänä pidä mutta kirjoitin kyllä että "on aloitettava", en kirjoittanut erikoistumisesta. Oikeastaan juuri se on se murheellinen puoli asiassa mitä tulee vaikkapa klassisiin jousisoittimiin, lapset laitetaan soittamaan ja sillä hyvä. Osa alkaa digata ja osa vihata, toisiin homma ei jätä isompia jälkiä. Ne kenties vihaiset soittamisen lopettavat tässä ovat se minua enemmän kiinnostava ryhmä.
 
Elävästi muistan sen kun eräs seiskaluokkalainen oppilaani tuli vanhempainvartille isänsä kanssa (olen nimittäin ope) ja tunnelma välillään vaikutti jännittyneeltä. Siinä sitten keskusteltiin mutta tilanne päätyi lähes riitaan tyttären ja isän välillä ja aiheena oli sellon soitto. Tyttö halusi soittaa kitaraa kun sydän sykki sille. Oli kuitenkin viety jo vuosia sitten sellotunnille, varmaan ostettu sellokin ja jonkinlaiseen sellotutkintoon oli vielä jonkin verran matkaa mutta ymmärtääkseni ei valtavasti. Isä oli sitä mieltä että se tutkinto pitää saada valmiiksi ja sen jälkeen sopii lopettaa sellon soitto kyllä. Isä vaati että tytön olisi harjoiteltava päivässä se 20 minuuttia ja tehdä tutkinto, tyttöä ei kiinnostanut sello yhtään mutta kitara isosti.
 
Ammatti on opettanut että ulkopuolisen on vaikeaa ja vaarallistakin ottaa kantaa muiden perhedynamiikkaan tai muuhun sellaiseen joka koskettaa elämäänsä läheisesti, jopa syvästi. Isä näki asian tutkinnon kautta, kenties koki että kaikki panostus ja muut uhraukset ovat hukkaan heitetyt jos ei tutkintoa tyttö saa. Tästä asiasta nuo kaksi olivat takuulla riidelleet lukemattomat kerrat, ehkäpä jo vuosien ajan. Sitten tunteet pääsivät valloilleen kun tulivat vanhempainvartille minulle. En oikeastaan osannut muuta kuin kysyä että onhan teillä kuitenkin kitara siellä kotona? Vastaus oli että on, montakin. Sanoin että hyvä, sittenhän kitaraa voi soittaa. Selloasiasta katsoin viisaaksi vaieta mutta pohdiskelin tuota kysymystä silloin aika lailla.
 
Todellakin ajattelen että lapselle kuuluu oikeus valita soittimensa itse ja myös halutessaan vaihtaa sitä vaikka tämä on asia joka voi vanhemmille tehdä oudolla tavalla kipeää joskus. Hyvin monet isot kitaristinimet ovat vaihtaneet soitinta päätyen avainkokemuksen kautta kitaraan, vaikkapa Esa Pulliainen. Myöskään ihmisarvoa ei lunasteta sillä että soittaa jotain soitinta, maailma on täynnä hienoja muusikkoja jotka eivät soita mitään, sellaisen kanssa olen naimisissakin.
 
Muistan myös toisen oppilaani, joka yläasteikäisenä oli erittäin innokkaasti bluesia harjoitteleva kitaristi. Blues oli hänen juttunsa ja lukioikäisenä oli soittonsa jo erittäin kovalla tasolla. Kerran jopa soitimme samalla keikalla, eri bändeissä tosin. Tämän pojan isä oli mukana poikansa harrastuksessa niin hienosti ettei mitään määrää, antoi kyytiä ja auttoi roudaamisessa, keikalla otti videota esityksestä ja varmaan rahoitti kamojakin jne. Muistan ihailleeni tuon isän toimintatapaa rajattomasti. Pointtina on tietysti isän antama hyväksyntä ja tuki sille mikä pojasta itsestään tuntuu tärkeältä. Vuodet vierivät ja tämä samainen poika rakensi akateemisen uran. Valokuvissa yliopiston sivulla hänellä on mukanaan kitara.