Aloittelijat ›

No hohhoija.....
 
Soittimia ei suojata kastumiselta öljyllä. Likaantumistakaan ei pysty estämään millään, mutta tokihan öljytty pinta tekee puhdistamisesta vähän mukavampaa ja näyttäähän se nyt sentään valmiiksi tehdyltä verrattuna hiomapaperin jälkeen. Ja öljyä ei tosiaankaan *imeytetä* puuhun. Se vaan tekee pintaan ohuen kerroksen.
 
Itselläni oli oteludat monta vuotta (tai jopa monta kymmentä vuotta) ihan käsittelemättä ennen kuin tuli mieleen pyyhkäistä jotain pintaan. Ihan hyvin toimi sellasienaakin ja likakin lähti pyyhkimällä tai ainakin kaapimalla, jos oli isompia ihosolukerrostumia päässyt nauhojen nurkkin kasvamaan. Käsittelemättömän (tai en minä ainakaan sitä ollut käsitellyt millään) ruusupuulaudan sai kiiltämään kun hankasi talouspaperilla. Tosin sen on oltava melkoisen sileä jo valmiiksi, että niin käy.
 
Sitäpaitsi ruusupuu on jo itsessään melko öljyistä tavaraa. Youtube videoilla soitirakentajat putsaa ruusupuuta asetonilla, että liima edes tarttuu. Sen sijaan, jos puu on jo liimattu, ei se öljyllä irtoa tai sitten on ollut ihan vääränlaista liimaa: Puuta ei liimata rasvapohjaisilla liimoilla. Sen sijaan roudaustepin jäljet lähtee öljyllä. Roudausteipin liima on rasvapohjaista.
 
Joskus huolto/korjaus hommien yhteydessä rupesin ottamaan tavaksi viimeistellä paljaat puupinnat *varovasti* jollain, mitä sattui olemaan. "Osmo" huonekaluvahalla tulee hyvä pinta (vaha on sekoitettuna liuottimeen, joten se on hyvin juoksevaa). Samoin pellavaöljyllä. Ainetta rättiin tai talouspaperiin ja pyyhitään. Jos jää lätäkkö, se pyyhitään samalla sekunnilla pois. (Osmo Top Oil yms. aineet taas on tarkoitettu tosiaankin keittiötasoihin ja ne on parasta pitää kitaroista kaukana -- että tarkkana siellä rautakaupassa sitten!)
 
Huonekaluvahan ja pellavaöljyn idea on, että ne kovettuvat hapettumalla. Kovettumisen jälkeen, kun hankaa kankaalla tai talouspaperilla, pinta siliää ja näyttää viimeistellyltä. Jos otelautaa tai vaikka tallapuuta on tarvinnut hioa, niin tällä konstilla lopputulos näyttää oikeati valmiilta. Esim tallapuun halkeamia olen täyttänyt pikaliimalla. Sen jäljeen varovasti hionut ja käsitellyt vahalla. Näytti kuulemma ihan uudelta. :)
 
Pellavöljyhän (jota toki saa myös ruokakaupasta) on vanha tuttu maaliöljynä ja juuri sen hapettumistaipumuksen vuoksi taidemaalaus oppaissa varoitellaan, että öljyiset rättimytyt saattavat syttyä itsestään palamaan. Antaa kovettua ilmavassa paikassa, mieluiten peltiastiassa ja sitten vasta roskiin. Sen sijaan ruokaöljyt noin pohjimmiltaan jättäisin keittiöön. Monet niistä eivät ole ollenkaan niin hyvä hapettumaan, että sopisivat puun viimeistelyyn. Pinta jää silloin tahmaiseksi pitkäksi aikaa.
 
Sitruunaöljy taas on vanhastaan kosmeiikkateollisuuden raaka-aine. Tulee ihanat kädet... ja sitä myydään sellaisenaankin "tuoksuöljynä", kuten monta muutakin kasveista saatavaa eteeristä öljyä. En oikein tiedä, missä vaiheessa se on alunperin ilmestynyt soitinkuvioihin, mutta ei tästä vielä monta vuotta ole, kun Suomen kivijalkamusiikkikaupoissa ei oltu lemon oilista kuultukaan. En oikein usko, että sitruunaöljyn käyttämiseen on varsinaiseti mitään teknistä syytä. Siitä vaan on tullut juttu, koska joku keksi ruveta käyttämään sitä, koska se haisee hyvältä. -- Ei niin että hyvää tuoksua halveksuisin, päin vastoin: Joskus kun putsasin laulumikkiä, käytin Carmolis tippoja. Alunperin siksi, että alkoholiin liukeni rasvat ilman pelkoa maalipinnan liukenemisesta mutta sehän vielä jätti vähäksi aikaa mukavan tuoksun puhtaaseen mikrofoniin. :D
 
No sitten ne puut:
 
"Ruusupuu": Nykyään uusissa tehdaskitaroissa ei juuri ruusupuita ole. Ruusupuulajea oli monta ja joukossa sellaisiakin, jotka ei varsinaisesti olleet ruusupuiden sukua ollenkaan. Tilalle on tullut mm. laakeripuu (joita on monta), amaranth (ns. violettipuu, useita lajeja), lämpökäsitely vaahtera ('paistettu' ruskeaksi ja tunnetaan ovelasti kauppanimellä 'Roseacer') ... jne...
 
"Ebenpuu": 'Eben" on saksaa ja tarkoitta "musta". Ebeniksi on sanottu suunnilleen kaikkia mustia puulajeja, mitä maailmasta löytyy. Nykyään ne erotellaan vähän tarkemmin, että oboet pitää tehdä grenadillasta, joka taas ei ole sen oikea nimi vaan dalbergia (näin päättelin Wikipediasta) mystisesti muuttuu greandillaksi, kun siitä tulee oboe.
 
Vaahtera: Kuulemma melko kovaa ja tuo kitaran sointiin kirkkautta. Saman tekee myös suomalainen koivu, mutta Amerikalaisilla nyt ei sattunut olemaan suomalaista koivua.
 
Mahonki: Amerikassa päin tavallinen kova huonekalupuu myöskin. Mahonkina on myyty kans kaikenlaista, mikä ei ole mahonkia nähnytkään, saati että olisi sukua. Tilalle on etsitty muita saman näköisiä. Usein näkee esim. 'nato' puuta, joka voi olla mitä tahansa Etelä-Amerikassa kasvavaa mora-suvun puuta. Sanotaan, että on vaikeampaa työstää kuin mahonki ja kestää kauemmin asettua, mikä varmaan osaltaan selittää halvempien kitaroiden elämistä uutena. -- Tai 'nyathon', joka on joukko Indonesia-Filippiinit seudulla kasvavia puita.
 
Nykyään noissa ollaan sentään edes suurinpiirtein rehellisiä.
 
No meni vähän aiheesta ohi, kun vauhtiin pääsin mutta palatakseni alkuperäiseen ongelmaan vuodelta -15, jospa otelauta olikin väritetty jollain ja väri rupesi liukenemaan öljyyn? Olisiko siinä tahmaisuuden syy? Öljy ym. tahma pois asetonilla ja sitten miettitään tartteeko jotain tehdä.
 
Niin ja joku tuolla keskustelussa oli myös kitaran kieliä pyyhkimässä öljyrätillä! No sanotaan nyt vaikka näin, että jos joku pyyhkii mun kitaran kielet öljyllä, niin se maksaa 120€. Eli taksimatkan musakauppaan ja takaisin ja uudet Elixirit!
 
Jonnin verran puutöitä harrastaneena...kitaran kaulojen rasvausta en.
 
Jälkimmästä harrastusta en suosittele kenellekään. :)