Kitarat: kitarakamat ›

Terve
 
Rungon muodolla ei ole muuta väliä, mutta pyöreitä muotoja pitää löytyä :) Kaikki tähti-, sakara-, V-, yms. johdannaiset ovat auttamatta ulkona. Eli perinteiset 335-, LP-, Strato-, Teletyyppiset kitarat istuvat silmään hyvin. Bodyssa katselen mieluusti aitoa puuta, loimuavana tai ilman.
Teräväkärkilavat ovat myös bannassa.

Kun tuota omaa kitarakokoelmaa katselee, niin näyttääpä löytyvän perinteistä ja vähän modernimpaakin. Strato- ja LP-kopioita tulee kieltämättä käytettyä kaikkein eniten ja ovathan nuo loputkin (kaksikaulainen Dean EVO ja Ibanez RG) kuitenkin johdannaisia perinnemalleista.
 
Kuitenkin minua miellyttävät eniten kitarat, joiden rungon muodoissa on vähän särmää. Vieroksun esimerkiksi telecastereja, paitsi jos niissä on reunalista..tekee niistä jotenkin vähemmän pyöreän näköisiä. Sama juttu LP Studioiden kanssa..eivät miellytä silmää, jos ei ole reunalistoja vähintään rungossa. Myös V:t ja explorerit sekä kasarihevi-ihmeet kelpaavat. Samoin Steinbergerit ja Parkerit.
 
Lavan muodon kanssa en ole ihan niin tarkka, mutta mieluummin terävä kuin pyöreä. Esim. Gibsonin lapa on hieno, mutta Hamerin muistuttaa lähinnä airoa. Kramerin veitseltä näyttävät lavat ovat jees, mutta ne wanhojen mallien banaani/mulkku/voiveitsi lavat eivät miellytä silmää sitten yhtään.
 
Ulkoisella olemuksella on tosiaan siis paljonkin väliä, ehkä enemmän kuin haluan edes myöntää. Yleensä mua miellyttävät kitarat, jotka ovat joko perinteisiä tai sitten perinteisistä jalostettuja. Fenderilla ja Gibsonilla oli kuitenkin vuosia sitten homma hallussa ja tiesivät, millaiset jutut toimivat. Deanin kitarat ovat mielestäni aika hyvä esimerkki näistä "jalostetuista." Monet mallit pohjautuvat Les Pauliin tai stratoon, mutta niihin on lisätty joku oma juttunsa ja näin saatu omalaatuinen, muttei liian outo mallisto.
 
Jos otetaan vielä kitaran värit mukaan, niin minä olen sillä linjalla, että puut saisi näkyä läpi. Ensinnäkin kitaran rakennetta on helpompi selvitellä ja toisekseen puu on kaunista. Pikimustista hevikepeistä en siis juuri innostu lähinnä värin takia.

Nyt mulla on Framuksen LesPauli (yli 20v vanha,paljon tunnearvoa,isän vanha:)
Ibanez rg,joten voisi sanoa että olen hiukan perinnehenkinen.
Joskus tulevaisuudessa on tarkoitus ostaa Jacksonin Kingi V ja maalauttaa se viininpunaiseksi..ahh...
pidän paljon randy ja muistakin V-mäisistä kitaroista ja exlporerit lähellä sydäntä.

Omakuvasta löytyy oma ns. pääkitarani, eli Washburn A-20. Kitara on 80-luvun alusta, ja sen kyllä huomaa.
 
Vuosien aikana on tullut vastaan yksi saman malliston kitara, A-10, yhtään samanlaista en ole suomenmaasta tavannut. Olisiko se ollut joku Popeda-kirja tms., jossa oli kuva, missä Costello soitteli samanmoisella kitaralla.
 
Erikoinen muoto viehättää, samoin kuin loimukansi ja kaula läpi rungon-ratkaisu. Soitettavuus on todella hyvä ja sustainia on enemmän kuin laki sallii. Mikkien vaihto ei ole ikinä edes käväissyt mielessä, sen verran hyvät on noi alkuperäset. Tai sitten kitara vaan soi niin hyvin, että paskatkin mikit kuulostaa hyvältä. :)
 
Toinen mikä on vähän perverssimpi homma, nimittäin hankin juuri äskettäin Jacksonin PS-1 -kepukan, johon vaihdoin talla- ja keskimikin sekä lukitsin lisenssifloikan. Ja tadaa, kitara soi hyvin, yllättävän hyvin itseasiassa ja pitää vireenkin mainiosti kun talla on lukittu ja kielilukot kiinni.
 
Joskus teininä unelmoin juuri tuollaisesta jaskasta, sittemmin kun vähän aloin ymmärtämään kitaroista, huomasin että se on helvetin ruma ja kaverilla testattuani huomasin sen olevan myös paska soittaa. Ainoa vika siinä olikin se, että se oli säädetty päin persettä ja se floikankuvatus on aika persiistä.
 
No nyt on sitten sekin unelma toteutettu ja on tolla ihan kiva soittaa, parin viikon säädön ja kolvailun jälkeen.
 
Niin, ja vaikka onkin vähän hevimpiä kepukoita nuo, niin en niillä hirveästi heviä soittele, lähinnä suomirokkia tulee veivattua bändin kanssa noilla. Kiehtoo vaan noi erikoisemmat muodot jostain syystä.

Omakuvasta löytyy oma ns. pääkitarani, eli Washburn A-20. Kitara on 80-luvun alusta, ja sen kyllä huomaa.
 
Kattos vaan, melkoinen yhteensattuma. Kävin juuri ennen tänne tuloa tsekkailemassa noita Matsumokun duunaamia Washburneja therathole.orgista, ja siellähän noita Stagejakin oli. Vastikään jollain oli torilla myynnissä Washburn Wing, eikä liene hassumpi keppi sekään.
 
Saatana kun maailmassa on niin paljon hienoja kitaroita, mutta aikaa ja varsinkin rahaa on niin kovin vähän...

Kyllä mun kitaroiden pitää olla viimeisen päälle perinnehenkisiä, muotojen pyöreitä ja sulavia. Yksityiskohtien pitää olla kaikki kohdallaan, esim just headstockin muodot.
 
Dime signature on hauskan näköinen mutta muuten pääsääntöisesti hevikirveet ei ole mua varten. Esimerksi Iban rg-sarjan keppiä en muodon takia huolisi ollenkaan vaikka kohtuullisia soittimia sieltä joukosta löytyykin. Kamalin mitä olen nähnyt on Parkerin Fly.

Tuo voodoo-henkinen pääkallo on hieno. Sopii kokonaisuuteen.
 
Skinwalkeria lievästi tuen, olis voinu tuon "tekotaiteellisen voodoo-kallon" poiskin jättää, ja helmiäis-kuun ja tähden siihen 12-nauhalle upottaa.. :)
Janin tosi mielenkiintoiseen topikkiin teki mieleni jo pitkään vääntää juttua eräästä isosta valmistajasta, jonka mallisto on osittain tullu tutuksi, joten tässä mennään..
Kyseisen firman "kohtalo" on ollut olla konservatiivisista konservatiivisin, erään toisen Kalifornialaisen firman ohella. Ainoastaan muutamaa-ehkä korkeintaan alle puota tusinaa, mallia voidaan kutsua myyntimenestyksiksi, kaikki kokeilut ovat olleet tuomittuja jo tehtaan linjalta tullessaan, vaikka olisivat olleet kuinka mullistavia hyvänsä. "Superstrato"sarja M-3, ei kovin moni ole nähnyt, 20/20 basso...Victory-sarja kokonaisuudessaan, RD;t...lista on melkoisen loppumaton. Sitten kun on kokeiltu uusia materiaaleja, niin sama juttu. Kaikki "litet" ja muut kevyet kitarat, Invaderit, Sonexit, haukuttuja, ei myyviä, poistettuja..
Osa toki on jäänyt pois pelkästä kustannussyystä. Eli valmistus on tullut hinnoitteluun nähden liian kalliiksi, näitä on melko monta, usealla valmistajalla. Fenderin Marauder, tuo nelimikkinen Strato, Elite-sarja joka oli sähköpuoleltaan aivan liian kallis kaikkine ylimääräisine balanssikeloineen ja aktiivielektroniikkoineen, Gibsonin aktiivit Moogin suunnittelemine elektroniikkoineen...Näitäkin löytyy.
Niin ja tuo Ibanezin kolme vuotta mallistossa ja valmistuksessa ollut toosipienirunkoinen hupaisa Ghostrider, 94-96...sen tiemmä ulosmyyntihinta ei riittänyt kattamaan kustannuksia. Eikä se ollut edes kovin suosittu. Hieno kylläkin, ainakin minun mielestäni...duckbill-lapoineen kaikkineen.. =)

Ite en esim telestä tykkää mutta kun sitä vähän customoi niin on mielestäni tyylikäs. Varsinkin tuosta lavasta pidän:
http://www.musikland-online.de/inde … nd=93a659041779863297ea6c57f7942eab

Ite en esim telestä tykkää mutta kun sitä vähän customoi niin on mielestäni tyylikäs. Varsinkin tuosta lavasta pidän:
http://www.musikland-online.de/inde … nd=93a659041779863297ea6c57f7942eab
 
Mitä customoitavaa tossa on?

Sekä että.
 
Gibat ja PRS:t miellyttävät eniten silmää. Olen tosin huomannut tuntevani nykyään vetoa hieman "viilattuihin" mutta perinteisiin malleihin pohjautuviin kitaroihin; ESP:n viper-malleihin, Flaxwoodeihin ja PRS:n singlecutteihin.
 
Fenkut ovat hienoja tietyin varauksin. Tällä hetkellä mielestäni hieno strato olisi hardtail-tallalla varustettu HH-mikitetty malli graffiti yellow-värisenä ja pearloid-pleksillä; ei ihan perinteisimmästä päästä siis... Sunburst-stratot ja -telet eivät herätä minkäänlaista mielenkiintoa.

Mitä customoitavaa tossa on?
Tarkoitin että tuollainen on siis customoitu malli josta pidän. Standardi tele ei ole mieleinen malli.

Mauistaako joku vielä Ibanezin Icemanin(vihreä valkoisilla tähdillä)? En ole vuoden, muistaakseni -98, jälkeen kaupoissa tavannut. Kuulemma aika p***a soittaa, mutta mene ja tiedä, ainakin ihan, ööö, erityisen näköinen....

Niin ja tuo Ibanezin kolme vuotta mallistossa ja valmistuksessa ollut toosipienirunkoinen hupaisa Ghostrider, 94-96...sen tiemmä ulosmyyntihinta ei riittänyt kattamaan kustannuksia. Eikä se ollut edes kovin suosittu. Hieno kylläkin, ainakin minun mielestäni...duckbill-lapoineen kaikkineen.. =)
 
Joo toi on kyllä hauska malli. Siitä tulikin mieleen Talman TV, joka ei myöskään kauaa viihtynyt tuotannossa. Sehän oli TC:tä aikalailla perinteisemmän näkönen, ja ainakin mun mielestä ihan tyylikäs peli etenkin valkosena kullanvärisillä osilla. Löytyyhän noista TV:istäkin aika funkyjä tapauksia, eritoten ne flakemaalatut, Bigsbyllä varustetut versiot joissa oli Super 58-mikit.
 
Noita kaukoidän ihmeitä kyllä piisaa, siis näitä uudempiakin. Vaikkapa Aria 615, jossa oli Telecaster-tyyliset mikit ja hardware, mutta bodyn muoto muistuttikin lähinnä Les Paulia. Ja Yamahan Weddington, josta ei sitten koskaan tullut menestystä vaikka sitä mainostettiinkin suht aggressiivisesti eikä kitarassa varmaan ollut mitään vikaa. Niin ja Yamahan SGV tietysti, mutta siinähän oli pohjana se vanha malli, jollaisen kanssa ainakin Leevi and the Leavingsin kitaristi esiintyi kuvissa aikoinaan. Kokeilin tollasta uutta SGV:tä joskus F-Musiikissa, kun se oli niin helvetin hienon näköinen. Mutta siinäpä olikin kerrankin kaula, joka oli meikäläisellekin turhan paksu.
 
Jep, tuo Ibanezin tähtikuvioinen Iceman on se White Zombie -malli. Mä en ole sellaista ikinä nähnyt livenä, mutta mulla oli itsellä IC 300, joten sikäli Icemanistakin on kokemusta. Se näytti hemmetin siistiltä Ibanezin katalogissa, mutta luonnossa... öhh, ei ihan niin siistiltä. Mahtaakohan se roikkua vieläkin Porissa Sound Cityn seinällä? Icemanista tulikin taas mieleen Kiss ja sitä kautta Washburnin Paul Stanley -malli, jota oli mustana, ruusukuviolla, loimuvaahterakantisena, sellasena jännän siniharmaana ja sitten niillä hopeanvärisillä kivikoristeilla. PS 500:sen muistan nähneeni joskus käytettynä myynnissä ihan kohtuuhintaan. Mutta nyt lienee syytä taas välillä lopettaa, tai tästä tulee never ending story...

Itse pidän enempi vanhemmista malleista.Les Paul,SG,Strato,Tele,ES-335,Gretsch...yms perinteiset ja vanhemmat mallit miellyttää silmää.
Seuraavaksi hankinnassa onkin varmaan SG tahi Tele,kun Les Paul-,ja Stratomalliset kitarat löytyy jo ja olen ollut hyvinkin tyytyväinen niihin.
Siinä,että nämä uudet "futuristiset" mallit (Parker fly...yms) ovat kauheaa kateltavaa,olen samaa mieltä.Suurin osa näistä uusista malleistakin on loppujen lopuksi johdettu jostain vanhasta mallista (Esim. Ibanez ja Jackson "teroittivat" straton sarvia ja näin syntyi RG:t ja kumppanit).
Les Paulia on myös kopioitu moneen kertaan.Jotkut enemmän ja toiset vähemmän menestyneinä.

Fenderit, Les Paulit sun muut kyllä viettivät aikoinaan useamman tunnin miettiessään sitä, minkälainen täydellisen sähkökitaran pitää olla, ja aika hyvin onnistuivatkin toteuttamaan ajatuksensa.
 
Eli mun silmissä ja korvissa sähkis on valmis - ei täydellistä voi enää parannella. 60-luvun alun jälkeen ole tullut muuta soundillisesti uutta kuin ns. hevikepit, jotka mua ei niin kiinnosta.
 
Kaiken maailman ulkonäkökikkailu on taas amatöörimeininkiä. Kitara on työkalu niin kuin kirves tai vasara. Hölmöä niihin on mitään sulkakoristeita lämiä päälle.

Fenderit, Les Paulit sun muut kyllä viettivät aikoinaan useamman tunnin miettiessään sitä, minkälainen täydellisen sähkökitaran pitää olla, ja aika hyvin onnistuivatkin toteuttamaan ajatuksensa.
 
Eli mun silmissä ja korvissa sähkis on valmis - ei täydellistä voi enää parannella. 60-luvun alun jälkeen ole tullut muuta soundillisesti uutta kuin ns. hevikepit, jotka mua ei niin kiinnosta.
 
Kaiken maailman ulkonäkökikkailu on taas amatöörimeininkiä. Kitara on työkalu niin kuin kirves tai vasara. Hölmöä niihin on mitään sulkakoristeita lämiä päälle.
 
Asiaa.Sait plussan.

Jep, tuo Ibanezin tähtikuvioinen Iceman on se White Zombie -malli. Mä en ole sellaista ikinä nähnyt livenä, mutta mulla oli itsellä IC 300, joten sikäli Icemanistakin on kokemusta. Se näytti hemmetin siistiltä Ibanezin katalogissa, mutta luonnossa... öhh, ei ihan niin siistiltä. Mahtaakohan se roikkua vieläkin Porissa Sound Cityn seinällä? Icemanista tulikin taas mieleen Kiss ja sitä kautta Washburnin Paul Stanley -malli, jota oli mustana, ruusukuviolla, loimuvaahterakantisena, sellasena jännän siniharmaana ja sitten niillä hopeanvärisillä kivikoristeilla. PS 500:sen muistan nähneeni joskus käytettynä myynnissä ihan kohtuuhintaan. Mutta nyt lienee syytä taas välillä lopettaa, tai tästä tulee never ending story...
 
No eihän se haittaa, jos juttua piisaa.. Jää-mies on kanssa yks Iban "originaali" joita tuli tuossa lawsuit-periodin eli 1977 jälkeen, oli ensin osa tuota Artist-sarjaa numeroinniltaan, 26xx jotain nuo ensimmäiset Icemanit. Ettet ny Jani meinais vaan Ibanezin PS10:ä josta oli myös saatavana tuo "cracked mirror"-versio, peilinpalat liimattu kanteen.. Tuo PS10 on melkoisen hintava keppi suuren maailman vintage-markkinoilla, ja tuntuu että kysyntää piisaa. Icemaneissahan oli kaiketi ensimmäisenä tuo Ghostriderista ja yksipuolisena RG:sta tuttu duckbill-lapa..Ei tosin vedä vertoja kunnon castle-headstockille..

Kauniisti yhdistetty moderni ja klassinen olis Paul Gilbertin signature skitat Iban lafkalla. Siinä on nätti skeba, kaunis mutta mielenkiintonen ja samalla hieman huumoria pelissä.
 
Tommonen:
 
http://www.musik-service.de/ProduX/ … arren/Ibanez_PGM30_Paul_Gilbert.htm

Eli: oletko kitaroiden suhteen konservatiivi, vai onko suosikkiskebasi jotain modernimpaa?
 
Mä olen soveltava konservatiivi. Diggaan perinteisiä muotoja, mutta niistä pitää löytyä joku just mulle sopiva juttu. Esim. Mosrite: siinä yhdistyy mulle kaksi tärkeää musalajia: instro (Ventures) ja punk (Ramones).
 
On mulla tosin ollut matkan varrella käyttöä LP:lle ja Stratollekin.
 
Sitäkin voisi tietysti kysyä, onko kitaran ulkonäöllä ylipäänsä mitään merkitystä, kunhan se tuntuu ja soundaa hyvältä.
 
On sillä väliä. Adjektiivi "futuristinen" ei kuulosta sinänsä pahalta, joku avaruusaluksen tai jäätelöannoksen näköinen kummajainen voisi käydäkin mulle. Kunhan ei ole hainevälapaa... ;-)