Klassinen ›

Musiikihistoria on täynnä mitä erikoisimpia tai hullunkurisimpia teosarvosteluja, joita putkahtelee aina esiin musiikinhistoriankirjoja lukiessa; varsinkin orastava modernismin aika suomessa on otollista maaperää oudoista konserttiarvosteluista kiinnostuneille. tyypillisiä ovat tapaukset, jossa konservatiivisen musiikkimaun omaava kriitikko arvioi tyyliltään uudistuksellista musiikkia.
 
klemetiltä esim. saamme lukea kuinka hän olavi ingmannin lauluja arvioidessaan kirjoittaa säveltäjän latelevan melodian paikalle mitä sattuu, säestäjän lyödessä pianosta joitakin riitasointuja eikä hän kykene lainkaan seuraamaan säveltäjän tarkoituksia.
 
Sulho Rannan modernistisen sävellyskonsertin klemetti toteaa jäävän vastaanottokykynsä ulkopuolelle mikä ei ole lainkaan niin ihmeeellistä kun tiedostaa kriitikkosäveltäjän musiikillisen tietoisuuden tason vaikka klemettikin sitten kirjoitti rohkeasointuisiin säestyksiin nojaavia yksinblauluja vaikka ei toki tulenkantaja klubiin koskaan kuulunutkaan.
 
mutta hän arvosti myös ikosen a-molli jousikvartettoa enemmän kuin raition merkittävimpiin orkestrirunoelmiin kuulunutta fantasia poeticaa. myöhemmin hän tosin muutti käsityksensä rannastakin kun tämän tyyli oli sävelkieleltään pehmennyt vapaasta atonaalisuudesta vapaatonaalisiin ja pandiatonisiin uusklassismia edustaviin orkesteriteoksiin.
 
pikemminkin on varsin yllättävää että estetiikaltaan aiemmin niin uudistuksellinen ranta saattoi ylistää vuolaasti ilmari krohnin hieman teoreettisia hengellisiä suurteoksia kuorojen ainutlaatuisesta polyfonisesta käsittelystä ja hengenpalosta oratoriossa voittajat 2-tuntisessa kestossaan tai johannespassion jättäneen unohtumattoman muiston. kun esim. ringbom olisi kaivannutsäveltäjän ottava enemmän huomioon taiteellisesti vaativamman yleisön seurakuntaa varten sävelletyn hurskaan sanankulistuksen sijaan.