Media ja viihde ›

Funkånaut: Toi mummo on kyl ihan paras hahmo.
 
Mut lue mielummin Idiootti, parempi ku Rikos ja ransu.
 
Mummo veti kyllä aika tykitings.
 
Rikos ja rangaistus on tulossa mulla Hotakaisen Bronxin jälkeen. ; )

Kari Hotakainen - Bronx
 
Tämä Hotakaisen toinen proosateos oli aika jännästi kirjoitettu. Kertoja vaihtuu kahden henkilön ja ulkopuolisen välillä. Myös tapahtumat olivat jännähköt: kirja kertoo Joutomaasta ja Keskustasta, joissa Joutomaassa elää menneen päivien ihmiset, kun Keskusta on tulevaisuutta. Selvästi Hotakaisen tyyli on jo havaittavissa tässä kirjassa.

Bullitt: Luinpa juuri Sinuhe Egyptiläisen itsekin.
 
Se orja Kaptah varsinkin oli aika veikeä hahmo. Kanssa muuten ne raa'at hetket oli hyvin kirjoitettu. Ei ollut sellaista mässäilyä vaan kerrottiin aika kylmästi lyhyesti, mitä kävi ja eteen päin.

Mika Waltari: Neljä päivänlaskua
 
Hauska ja toisaalta haikea ja surumielinenkin sadunomainen pieni kirja niistä ajoista, kun Waltari kirjoitti Sinuhe egyptiläisen. Vaikka teksti onkin melko metaforista ja meno äityy paikoin psykedeeliseksikin, välittyi ainakin itselleni tekstistä mielikuva, että Waltari on ollut varsin avoin ja rehellinen kirjaa kirjoittaessaan. Pidin kirjasta ja suosittelen, joskin Sinuhe kannattaa lukea ensin.

Hulvaton rokkikirja:
 
https://enostone.fi/tuote/mika-kivela-ja-kahdeksantena-paivana/

Lukutahti hidastunut yliopiston myötä, mutta sain luettua vihdoinkin Dostojevskin Idiootin.
 
Täytyy sanoa tykänneeni enemmän Rikos ja rangaistus -kirjasta. Idiootissa tuntui olevan turhan paljon paikallaan poljentoa juonen kannalta, jossa siis seurattiin Lev Myskinin edesottamuksia Sveitsistä paluun jälkeen. Toki kirjassa oli tarkkaa ja syvää henkilökuvausta, mutta joo. Välillä oli vähän liirum laaruma ja ajoittain sitten oli hienoa luettavaa. Vähän ristiriitainen maku jäi.

Beastie Boys Book
 
Tiiliskivi. Hyvää läppää, arvokasta ajankuvaa ja muistelua. 5/5.

Mikko Pyhälä: Kun yö saapuu Venezuelaan. Taistelu oikeusvaltiosta
 
Erittäin hyvä ja syvälle menevä esitys Venezuelan tragediasta. Mitä tästä oikein voi muuta sanoa? Surettaa ja suututtaa. Hesarissa näytti olevan tänään arvostelukin:
 
https://www.hs.fi/paivanlehti/23102019/art-2000006281522.html

Tommi Liimatta: Jeppis.
Yhdentekevä kasvutarina on sikäli mielenkiintoinen, että paljon oli samaa itselläni kymmenen vuotta aikaisemmin toisessa rannikkokaupungissa kasvaessa. Pietarsaaren lempinimi Jeppis mainitaan ensi kerran vasta kirjan loppupuolella. Viimeisissä kappaleissa tapahtuu lapsuuden murros: 1980-luvun lopussa tulivat tietokoneet peleineen ja ulkoleikit jäivät pois. Silmiinpistävää taustatyötä tuntuu Liimatta tehneen Tekniikan Maailmojen vanhojen vuosikertojen selaamisessa ja tekniikkauutisten kirjaamisessä tähän säntillisesti kuukausittain etenevään tositarinaan elokuusta 1983 (Tommin aloittaessa koulun) toukokuuhun 1987.

Ilkka Remes - Kremlin nyrkki
 
Tulipa tämäkin lukaistua läpi. Vähän paikoin tuntui että teemat pyörivät vanhojen aiheiden ympärillä, kirjassa oli viitteitä samoihin tapahtumiin joita on käsitelty joissakin aikaisemmissakin kirjoissa, osaa sivuten ja osaa ihan konkreettisesti. Tällä kertaa juoni pyöri samoilla nurkilla kuin eräässä aikaisemmassa kirjassa. Ei voi kertoa enempää spoilaamatta.
 
Tykkäsin kyllä ihan, vaikka välillä pitikin pysähtyä muistelemaan että kukas ihme tämä ja tämäkin henkilö nyt oli, kirjassa kun tuntui olevan hivenen liikaa eri henkilöitä. Osa juoneen liittyvistä asioista jätettiin kesken, kenties tarkoituksella, jotta voidaan vielä jatkaa samalla linjalla n+1 seuraavaakin kirjaa.
 
Sanoisin että ihan kelpo teos, mikäli aikaisemmista Remeksistä tykkää niin tykkää varmaan tästäkin. Parempi tämä oli kuin edeltäjänsä, mutta ei kuitenkaan paras Remeksen aikaansaannos.

Kari Hotakainen - Sydänkohtauksia
 
Raimo on työtön pakkomielteinen väkivaltaelokuvien suurkuluttaja, jonka vaimo Ilona ei oikein ymmärrä Raimon mieltymystä. Amerikassa Kummisetä-elokuvan tuotanto päättää kuvata osan elokuvasta Suomessa. Raimo rupeaa sekaantumaan elokuvan tekoon, josta muodostuu kirjan pääjuoni.
 
Tämä oli sitä Hotakaista, johon tykästyin Jumalan sana -kirjan myötä. Suomen kielen ilotulista, hienoja vertauksia, dialogi räväkkää ja henkilöhahmojen väliset jännitteet herkullisia. Kirja oli hyvin tragikoominen, jonka kiero huumori vei mennessään.
 
Arvosanaksi KARI/kari!

Kalle Päätalo - Tuulessa ja tuiskussa
Iijoki-sarjan 11. osa kertoo Kallen vaiheista jatkosodan aikana. Kahlasin läpi odotellen jo sodan loppumista ja siirtymistä uusiin kuvioihin. Vaikea nostaa kirjaa mitenkään omana teoksenaan esiin vaan kyllä tämä on vain osa isoa sarjaa.
 

 
santakasa: Lukutahti hidastunut yliopiston myötä, mutta sain luettua vihdoinkin Dostojevskin Idiootin.
 
...Välillä oli vähän liirum laaruma ja ajoittain sitten oli hienoa luettavaa. Vähän ristiriitainen maku jäi.
 
Minusta tämä oli jotenkin vaikeaselkoinen kirja mutta pidin enemmän kuin Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Kai tämä oli kuitenkin viihdyttävämpi ja kevyempi lukuelämys. Ehkä se vain tuntuu että lukijan ja kirjoittajan välissä on se melkein 200 vuotta ja erilainen kulttuuri. Tai sitten olen vain idiootti.

Sisko Savonlahti - Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
 
Tästä on jo joku tovi kun luin, eikä ollut viimeisin kirja, mutta kuitenkin. Tätä hehkutettiin joskus kovasti muistaakseni ainakin Hesarissa ja sillä perusteella tarttui kirjastosta omaan kouraan. Kaikesta hehkutuksesta huolimatta tämä teos jätti kuitenkin itseni aika kylmäksi. Tämän olisi pitänyt olla ilmeisesti joku viiltävä sukupolvikokemuskuvaus, mutta mielestäni tämä oli lähinnä kasa kliseitä, joita tämän tyyppiseltä kirjalta voisi olettaa ja välillä kirja tuntui lähinnä joltain first world problems -listaukselta. Kaiken yllä oli tietty tylsä pikkunäppäryys, enkä kerta kaikkiaan vain jaksanut missään vaiheessa innostua kirjasta tai sen päähenkilöstä, vaikka teoksen loppuun asti kahlasinkin. Olen lukenut huonompiakin kirjoja, mutta aika valjun maun jätti tämäkin.

lifer:
 

 
Minusta tämä oli jotenkin vaikeaselkoinen kirja mutta pidin enemmän kuin Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Kai tämä oli kuitenkin viihdyttävämpi ja kevyempi lukuelämys. Ehkä se vain tuntuu että lukijan ja kirjoittajan välissä on se melkein 200 vuotta ja erilainen kulttuuri. Tai sitten olen vain idiootti.
 
Jahka sai olennaisimpien päähenkilöiden nimet yhdistettyä hahmoihin, pääjuoni selkiytyi. Musta juuri tuo pääjuoni ei itsessään ollut sellainen elämää mullistava, eikä juurikaan siihen liittyvät keskustelut eri hahmojen välissä muutamia hetkiä lukuun ottamatta.
 
Tietysti ajallinen kontekstualisointi antaisi varmaan tietynlaista lisäväriä kirjaan, mutta en mä oikein nää sitä siinä mielessä oleellisena.

Mikko kamula - Tuonela
Kolmas kirja sarjassa, joka sijoittuu 1400-luvun Suomeen. Minkä nuorena kirjailijana häviää, hän voittaa aiheeseen perehtyneisyydellään ja ajan kuvauksellaan.

Max Seeck - Uskollinen lukija
 
Kirjan alussa kerrotaan kirjailijasta, jonka kirjasarja käsittelee noitia ja niiden vainoamista. Ja yhtäkkiä porukkaa alkaa kuolla aivan kuten käsikirjoitettuna. Klassista. Mutta aika paljon omituisia twistejä, jotka pitivät mielenkiintoa yllä.
 
Tykkäsin kyllä kovasti. Ei ehkä yhtä hyvä kirja kuin Seeckin kolme aikaisempaa, mutta vallan toimiva oli tämäkin.

Nina Kokkinen: Totuudenetsijät - Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa
 
Hyvää historiikkia. Aiheesta paljon oli jo tiedossa, mutta tässä mennään juurta jaksain.
 
Totuudenetsijät loihtii eloon innostuksen okkultismiin 1900-luvun vaihteessa. Pääosassa ovat kolme klassikkotaiteilijaa: Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen ja Hugo Simberg. Taiteilijat hakivat vastauksia elämän suuriin kysymyksiin teosofiasta, spiritualismista, parapsykologiasta, vapaamuurariudesta, tolstoilaisuudesta ja varhaisesta satanismista.
 
Nina Kokkinen paljastaa taiteilijoiden ja teosten yhteyksiä esoteerisiin liikkeisiin ja vaihtoehtoiseen henkisyyteen. Hän valottaa Gallen-Kallelan jälleensyntymistä koskevia käsityksiä, Simbergin taidekäsitysten kytkeytymistä seksuaalimagiaan ja jälkiä, jotka spiritualismi jätti Halosen alttaritauluihin. Gallen-Kallela, Halonen ja Simberg loivat uutta taidetta uskonnollisiin ympäristöihin, vaikka esoteerinen symboliikka hankasi perinteistä kirkollista kristillisyyttä vastaan.

Hideo Yokoyama: 64. Japanilainen liki 800-sivuinen rikosromaani, jossa seurataan erään poliisiaseman viestintäpäällikön edesottamuksia laitoksen sisäisen valtakamppailun pyörteissä ja vähän rikostutkinnankin poluilla, taustalla vaikuttaa päähenkilön henkilökohtainen tragedia sekä 14 vuoden takainen selvittämättä jäänyt sieppaustapaus.
 
Kerronta on pikkutarkkaa, tapahtumia seurataan takaumia lukuunottamatta vain muutamalta päivältä. Tästä huolimatta (tai johtuen) pidin lukemastani, ja japanilaisen poliisin sisäinen juonittelu oli yllättävän kiinnostavaa luettavaa. Näin länsimaalaisen vinkkelistä myös ymmärrys japanilaista tapakulttuuria ja mielenmaisemaa kohtaan syveni ohessa. Plussat myös sujuvasta suomennoksesta jota oli ilo lukea.

Heikki Turunen - Simpauttaja
 
Jännää lukea eri vuosikymmenten suomalaisia teoksia ja peilata miten yhteiskunnan kehitys ja muutokset näkyy esimerkiksi suhteessa maanviljelyyn ja elinkeinoihin. Vertaan Seitsemään veljekseen, Iijokeen, Täällä Pohjantähden alla sekä sitten myöhempiin kuten tämä Simpauttaja. Voisi elokuvankin katsoa tästä.
Täytyisi varmaan taas lukea ulkomaista kirjallisuutta vaihteeksi mutta jotenkin suomalaisuuden ja Suomen historian tarkastelu kaunokirjallisuuden kautta on viehättänyt.