Etno, proge, latin ›

Juu saattoi olla ainakin tuolla levyllä. Ja Rickin poika Adam taitaa soitella mm. Ozzyn bändissä...

Rick Wakeman soittaa Sabbath Bloody Sabbathin kappaleella Sabbra Cadabra - eikä tietääkseni millään muulla Sabbathin kappaleella koskaan. Sai palkkioksi kaljaa, koska ei halunnut rahaa.
Rickin poika Adam puolestaan soitti koskettimia ja kitaraakin ainakin Sabbathin The End -kiertueella, tosin verhojen takana (koska hevissä kuuluu hävetä koskettimia, Adam tosin vilahtaa lavalla hetkiseksi, kun Ozzy esittelee hänetkin The End -live-DVD:llä).
Ozzy maksoi palveluksen palveluksella (Sabbra Cadabrasta) hieman vajaat 40 vuotta myöhemmin hoitamalla vokaalit Rick Wakemanin kappaleella Buried Alive (https://www.youtube.com/watch?reload=9&v=wMRuzu1m09o).

Nyt on tultu otettua Yeskin haltuun ainakin kohtalaisesti. Alunperin tuli tehtyä tuttavuutta progen ihmeellisen maailman kanssa lähinnä Genesiksen ja Pink Floydin kautta ja sitä tuli ajateltua että parempaa ei löydy mutta väärässä olin ja pahasti... Yes ylitti kyllä kaikki odotukset ja uusi suosikkiyhtyehän siitä taisi tulla.
 
Omia suosikkeja tähän mennessä on ollut The Yes Album (Starship Trooper ja Perpetual Change), Fragile (Heart of Sunrise), Close to the Edge (nimikkokappale), Tales (Ritual), Going for the One (Awaken, Yesin paras kappale), Drama ja... 90125.
Drama oli ihan mahtava, melkein tuli kuunneltua umpimielisiä Anderson-kiihkoilijoita jotka lyttäsivät levyn täysin. Fragile ja Drama, Chris Squiren mahtavimmat jumputukset löytyy noilta levyiltä.
 
Fragile olisi ollut muuten täysi viiden tähden levy, mutta älytön rallatus We Have Heaven pilas kyllä koko tunnelman aivan täysin. Sama vaiva on Talesillakin The Ancientin kanssa. Mutta joo, kysymyksenä vielä näin loppuun että onkohan nuo 90- ja 2000-luvun Yes-levyt kuunneltavaa kamaa? Magnification -levyltä kuulin livenä nimikkokappaleen ja se vetosi mutta miten muuten?

joka2112: Nyt on tultu otettua Yeskin haltuun ainakin kohtalaisesti. Alunperin tuli tehtyä tuttavuutta progen ihmeellisen maailman kanssa lähinnä Genesiksen ja Pink Floydin kautta ja sitä tuli ajateltua että parempaa ei löydy mutta väärässä olin ja pahasti... Yes ylitti kyllä kaikki odotukset ja uusi suosikkiyhtyehän siitä taisi tulla.
 
Mukavaa, että näin on! Yesin tuotannosta on kyllä iloa pitkäksi aikaa.
 
Omia suosikkeja tähän mennessä on ollut The Yes Album (Starship Trooper ja Perpetual Change), Fragile (Heart of Sunrise), Close to the Edge (nimikkokappale), Tales (Ritual), Going for the One (Awaken, Yesin paras kappale), Drama ja... 90125.
Drama oli ihan mahtava, melkein tuli kuunneltua umpimielisiä Anderson-kiihkoilijoita jotka lyttäsivät levyn täysin. Fragile ja Drama, Chris Squiren mahtavimmat jumputukset löytyy noilta levyiltä.
 
Minulle Drama ei kuulu suosikkilevyjen joukkoon (onhan siellä tosin Machine Messiah, joka pelastaa jonkin verran), mutta hyvä, että sinä pidät.
Awakenista olemme täysin samaa mieltä. Omalla laillaan täydellistä progea, ihan huikea. Mun mielestä paljon parempi kuin yleensä yli kaiken hehkutettu Close to the Edge (sekä kappale että albumi).
 
Fragile olisi ollut muuten täysi viiden tähden levy, mutta älytön rallatus We Have Heaven pilas kyllä koko tunnelman aivan täysin. Sama vaiva on Talesillakin The Ancientin kanssa. Mutta joo, kysymyksenä vielä näin loppuun että onkohan nuo 90- ja 2000-luvun Yes-levyt kuunneltavaa kamaa? Magnification -levyltä kuulin livenä nimikkokappaleen ja se vetosi mutta miten muuten?
 
Itsekin vihasin We Have Heaveniä vuosia, mutta jossain vaiheessa kai vaan totuin siihen ja nykyään pidän siitäkin. Ei se tosin oikein istu Fragilen kokonaisuuteen, mutta onhan se toisaalta aika poukkoileva levy tyylillisesti muutenkin.
Sitten varsinaiseen kysymykseesi... Painotan, että seuraava pajatus on puhtaasti subjektiivisia mielipiteitä, mutta kun kysyit, niin tässä näkemyksiä...
1991 Union. Ei ole kaikista merkittävintä Yesiä, pikemminkin yksi huonoimpia. Tyylillisesti vähän kuin 90125, paitsi selkeästi huonompi. Tälläkin levyllä vaikuttaa vielä Trevor Rabin ja se kuuluu kauttaaltaan levyn sävelmaailmassa.
1994 Talk. Pitkälti sama meno kuin edellisellä, mutta lopussa on mahtava 15-minuuttinen proge-eepos Endless Dream, joka nostaa levyn tutustumisen arvoiseksi. Muutenkin parempia kappaleita kuin Unionilla. Rabinin-kauden viimeisin albumi.
1996-1997 Keys to Ascension 1 ja 2 sekä Keystudio. Keys to Ascension -levyt ovat kooste studio- ja liveraidoista ja Keystudiolle on koottu nämä studiolevytykset yhdeksi albumiksi. Yesin klassinen kokoonpano palasi yhteen tätä varten - eli Rick Wakeman ja Steve Howe ovat taas mukana. Pidän paljon tästä albumikokonaisuudesta. Pitkiä ja lyhyitä kappaleita. Samalla modernin ja perinteisen kuuloista Yesiä, vähän kuin synteesi Yesin proge- ja poptyyleistä. Suosittelen.
1997 Open Your Eyes. Mielestäni yksi Yesin mitäänsanomattomimmista albumeista. Laimeaa Yes-poppia.
1999 The Ladder. Tyyli muuttui jälleen - ainakin joidenkin kappaleiden osalta - astetta progempaan suutaan ja toisaalta ne popimmat kappaleet on tarttuvampia kuin edeltäjällä. Ihan ok, joskaan ei ikimuistoisimpia Yes-albumeja.
2001 Magnification. Tälle levylle leimallisinta on se, että koskettimet korvattiin orkesterisovituksilla (siis vähän kuin Time And a Word, part 2). Jos se ei häiritse, niin minun mielestäni vahva kokonaisuus. Erilainen Yes-levy, hyvät kappaleet.
2011 Fly from Here. Andersonin sijaan laulajana Benoit David. Moniosaisen nimikappaleen ansiosta kuuntelua kestävä albumi, yllättävän hyvä kokonaisuus muutenkin.
2014 Heaven & Earth. Nyt vokalistina Jon Davison. Todella lässy pop-levy. En ole monesti kuunnellut, koska pettymys oli niin totaalinen. Viimeinen kappale Subway Walls taisi silti olla pätevää progea.

Magnification ei ole parhaimpia mutta SYMPHONIC LIVE DVD sisältää parhaimmat versiot Magnificationista.
Olet kyllä muuten täysin samoilla linjoilla mitkä ovat parhaimpia Yes kappaleita mutta itselleni tuo Awaken ei ole vieläkään , 33 vuoden kuuntelun jälkeen tehnyt suurempaa vaikutusta.
Joo, Genesis levyt on ollut hyllyssä 15 vuotta, yhtään levyä en ole kuunnellut tällä vuosituhannellla.
Pink Floyd on niin erilaista kuin itse haluaisin soittaa bändissä, en moiti heitä, he ovat JÄTTILÄISIÄ, neroja, kaiken arvostelun yläpuolella, vähän niinkuin Kate Bush, Vangelis tai Beatles, mutta ...... minun makuni on erilainen.

Täältä myös ääni Awakenille. Paras Yes-epic tosiaan.

vanha_pieru: Awakenista olemme täysin samaa mieltä. Omalla laillaan täydellistä progea, ihan huikea. Mun mielestä paljon parempi kuin yleensä yli kaiken hehkutettu Close to the Edge (sekä kappale että albumi).
 
Jos jokin on "täydellistä", niin silloin siinä täytyy olla jotakin todella pahasti vikana. No ei, Awaken on ihan hyvä muttei todellakaan vedä vertoja CTTE:lle.

Astral Dog: Jos jokin on "täydellistä", niin silloin siinä täytyy olla jotakin todella pahasti vikana. No ei, Awaken on ihan hyvä muttei todellakaan vedä vertoja CTTE:lle.
 
Awakenissa vetoaa nimenomaan itseeni eniten se "kertosäe" vai mikä onkaan, "workings of man..." ja niin edelleen. Se on vaan ihan älyttömän huikea kohta, Wakeman kirkkourkuineen ja Howen kitarasoolot... CTTE:ssä taas niin... onhan se hemmetin kova kappale, eihän siitä pääse mihinkään, mutta siinä ei vaan ole sellaista huippukohtaa kuten Awakenissa, joka ihan salpaisi hengityksen ja jättäisi pari sydämenlyöntiä välistä.

joka2112: Mutta joo, kysymyksenä vielä näin loppuun että onkohan nuo 90- ja 2000-luvun Yes-levyt kuunneltavaa kamaa? Magnification -levyltä kuulin livenä nimikkokappaleen ja se vetosi mutta miten muuten?
 
Tuossa tuli jo yllä hyvät yhteenvedot näistä myöhemmistä levyistä, aika pitkälti itsekin olen samoilla linjoilla, joten vain lyhyesti omat mielipiteet.
 
Union: Pari ok pop-biisiä, muuten heikohko kokonaisuus.
Talk: Tykkään. Paras Rabin kauden levy (mielestäni parempi kuin 90125).
Keystudio: Paluu juurille modernimmalla twistillä. Hyvä levy.
Open Your Eyes: Close Your Ears. Aivan kauheaa kuraa.
The Ladder: Avausraita (Homeworld) yksi Yessin parhaita, muutenkin mainio levy.
Magnification: Hyvää materiaalia, mutta parhaimmillaan Symphonic Livellä.
Fly From Here: Jäänyt hyvin vähälle kuuntelulle. Ei vikaa, mutta ei sytyttänyt.
Heaven & Earth: Erittäin kaunista, mutta valitettavasti myös erittäin tylsää musiikkia.
 
Joka tapauksessa ihan kuunneltavaa kamaa (paitsi tuo Open Your Eyes). Kannattaa kyllä kuunnella näitä uudempiakin levyjä.

Tuosta HEAVEN & EARTH levystä vielä....
Aivan mukaansa tempaavat 2 biisiä jotka saa
hyvälle mielelle aina :
 
Believe Again ja To Ascent
Muut on hiton tylsiä esityksiä.
 
En tykkää yhtään edelleenkään Awakenin
kirkkouruista ja kilkuttelusta ja"suhinoista" .
Melko tylsä ja pitkäveteinen suoritus.
Close to the Edge sen sijaa kasvaa paremmaksi mitä enemmän kuuntelee.
En pitänyt vuonna 1985 yhtään mutta siitä se on sitten kasvanut
nykyisin mittoihinsa.Samoin Relayer .
TALK on paras mitä ovat tehneet 1993 jälkeen.
Fly From Here ei oikein anna mitään , liian sekava, paljon tavaraa
mutta itse juoni puuttuu, väkisin pakerrettu.
Trevor Hornin on jopa huonompi kuin Benoit David,
paitsi Drama levyllä.

Muuten tuolla Fly From Herellä on mielestäni kuivimmat soundit ikinä mitä Yesin levyillä on ollut... Ja jotenkin aneemisen kuuloinen levy muutenkin (johtuneeko Benoitista?). Joitakin ovelia sovitusratkaisuja siellä täällä mutta se kokonaisuus jää jotenkin "valjuksi". Heaven & Earth on taas varmaankin tarkoitettu puhtaaksi AOR-progelevyksi joka voisi soida vaikkapa aamuohjelmien taustalla. Kevyttä ja harmitonta musaa josta ei ainakaan mulle jäänyt oikein mitään mieleen.

joka2112: Awakenissa vetoaa nimenomaan itseeni eniten se "kertosäe" vai mikä onkaan, "workings of man..." ja niin edelleen. Se on vaan ihan älyttömän huikea kohta, Wakeman kirkkourkuineen ja Howen kitarasoolot... CTTE:ssä taas niin... onhan se hemmetin kova kappale, eihän siitä pääse mihinkään, mutta siinä ei vaan ole sellaista huippukohtaa kuten Awakenissa, joka ihan salpaisi hengityksen ja jättäisi pari sydämenlyöntiä välistä.
 
No siis onhan siinä aivan huikea kliimaksi siinä lopussa. Itellä ainakin joka kerta tulee kuvailemasi reaktio.

joka2112: Awakenissa vetoaa nimenomaan itseeni eniten se "kertosäe" vai mikä onkaan, "workings of man..." ja niin edelleen. Se on vaan ihan älyttömän huikea kohta, Wakeman kirkkourkuineen ja Howen kitarasoolot... CTTE:ssä taas niin... onhan se hemmetin kova kappale, eihän siitä pääse mihinkään, mutta siinä ei vaan ole sellaista huippukohtaa kuten Awakenissa, joka ihan salpaisi hengityksen ja jättäisi pari sydämenlyöntiä välistä.
 
Close to the Edge ei ole varmaan yhtä mahtipontinen missään kohtaa, mutta vaikuttava voi olla muillakin tavoilla. Kaikessa ristiriitaisuudessaan CTTE antaa orgaanisesti tilaa teemojen erilaisille variaatioille, ja teoksen hienous syntyy ennen kaikkea sen moninaisuudesta. Awaken on verraten tasainen ja harmoninen, "full circle".

joka2112: Awakenissa vetoaa nimenomaan itseeni eniten se "kertosäe" vai mikä onkaan, "workings of man..." ja niin edelleen. Se on vaan ihan älyttömän huikea kohta, Wakeman kirkkourkuineen ja Howen kitarasoolot... CTTE:ssä taas niin... onhan se hemmetin kova kappale, eihän siitä pääse mihinkään, mutta siinä ei vaan ole sellaista huippukohtaa kuten Awakenissa, joka ihan salpaisi hengityksen ja jättäisi pari sydämenlyöntiä välistä.
 
Hassua, minusta Awakenin kertsi on paras yksittäinen osio mitä bändin biiseistä löytyy, mutta minulle sen biisin kertosäe on nimenomaan se "Suns, high, stream.."-osio. Toi mainitsemasi "Workings of man.." on taas minulle ihan tyhjäntekevä välikohta sen jälkeen. Ja miten se edes voisi olla kertosäe, kun se tulee vain kerran?
 
Mutta minusta Close to the Edgen kirkkourkukohta on ihan yhtälailla karvojanostattava kliimaksi.

bedlam: Minusta Close to the Edgen kirkkourkukohta on ihan yhtälailla karvojanostattava kliimaksi.
 
Täsmälleen! Ja tämä onkin juuri se kohta, jossa Close to the Edge eniten muistuttaa Awakenia, koska tempun teho perustuu myös dynamiikalle. Ensin tulee tämä "I get up, I get down" -suvantokohta ja sitten Wakemanin pauhaavat urut, ja tämä hiljaisten ja rauhallisten sekä mahtipontisten osien vuorottelu on jalostettu vielä paljon pitemmälle Awakenissa.
Sitten Awakenissa on lisäksi Wakemanin pirskahteleva intro, itämaissävytteinen Howe-osuus, Wakemanin kirkkourkusoolo, jota pohjustaa Andersonin harppu - suorastaan nerokkaat instrumenttivalinnat! Lisäksi pidän Andersonin antaumuksellisesta vokalisoinnista läpi koko kappaleen. Kappale sisältää myös paljon Howen parhaita kitarajuttuja kautta koko Yesin tuotannon.
Näistä syistä minulle Awakenilla on paljon enemmän annettavaa kuin Close to the Edgella. Josta sivumennen sanoen totta kai pidän myös, ei siinä mitään. Awaken vaan sattuu olemaan ihan eri asteikolla ylevöittävää ja - sanan positiivisessa merkityksessä -mahtipontista musiikkia kuin Close to the Edge. En muuttaisi Awakenista nuottiakaan, siinä mielessä täydellistä progea.
Sanoitukset onkin sitten toinen juttu. Andersonin new age -vouhotus ei merkitse minulle mitään, vaikka toisaalta istuu Yesin tyyliin sinänsä.

Tuosta Andersonin new agesta tulikin mieleen että vieläkös tuo aina esittelee sen "gurunsa" omilla keikoillaankin (muistaakseni Yesin aikoina ainakin)?

Regalis Apertura: Tuosta Andersonin new agesta tulikin mieleen että vieläkös tuo aina esittelee sen "gurunsa" omilla keikoillaankin (muistaakseni Yesin aikoina ainakin)?
 
Jaa. Tämä onkin minulle ihan uusi asia. Kuka tämä guru on?
En itse asiassa tiedä mieltääkö Anderson itsensä new age -uskovaiseksi vai minkä hengellisen koulukunnan kannattajaksi. Luulen kuitenkin, että hän on tämmöinen "kaikki käy, jotain sieltä, jotain tästä opista" -tapaus. Tavallaan kiva, siis suvaitsevainen ja leppoisa, suhtautumistapa, jos tuntee henkisen maailman kutsuvan.

Regalis Apertura: Tuosta Andersonin new agesta tulikin mieleen että vieläkös tuo aina esittelee sen "gurunsa" omilla keikoillaankin (muistaakseni Yesin aikoina ainakin)?
 
Eipä ainakaan kuuden vuoden takaisella keikalla Helsingissä, keskittyi enemmän vitsailuun rahanteosta jne.

Tuli eilen kuunneltua Relayer uudemman kerran, tällä kertaa vähän enemmän keskittyen, ensimmäisellä kerralla meni vähän ohi kun tutustuin samana päivänä varmaan viiteen muuhunkin progealbumiin niin ei jäänyt oikein mitään käteen siitä kerrasta. Pitäisi varmaan kuunnella vielä pari kertaa lisää että voin antaa sen "lopullisen tuomion"... MUTTA
 
Ensimmäisestä kappaleesta, The Gates of Deliriumista en oikein saanut kiinni. Toki siinä oli useita todella hienoja kohtia mutta koko kappaleesta jäi vähän rikkonainen olo. En oikein pystynyt nauttimaan niistä kohdista joissa Howe ja Moraz yrittävät rikkoa nopeusennätystä soittimiensa soitossa. Ei oikein vedonnut nämä "TILULILULII PIIP PÄÄP PÖÖP KRIIK KRÄÄK KRÖÖK" -kohdat, toi vähän mieleen King Crimsonin 70-luvun jälkeiset albumit, melusaastetta jossa on tarkoitus soittaa mahdollisimman nopeasti ja sekalaisesti. No, makunsa kullakin, en nyt voi ruveta varsinaisesti tuomitsemaan ketään.
 
Sound Chaser oli vähän samanlaista sekalaista menoa. Vähän oli se juoni hakusessa, niinkun bändi ei tietäisi että mitä soitetaan niin soitetaan sitten jotain. MUTTA onneksi albumin pelastaa mainio To Be Over. Melkein menetin jo uskoni Relayeriin mutta löytyihän siltä jotain kuunneltavaakin musiikkia. To Be Over tuntui olevan ainoa kappale jossa oli jotain "järkeä" ja joka eteni selkeästi kokoajan eteenpäin. Siitä pystyi jopa nauttimaan.
 
Arvosanoiksi annettakoon
The Gates of Delirium 4/10
Sound Chaser 3/10
To Be Over 9/10
 
Vähän juosten kustu albumi mielestäni, mutta ehkä se joskus sitten avautuu.