Rock, pop, alternative ›

Eilen (22.3. Lutakko) kun keikka loppui, olin sanaton. En oikein tiennyt, mistä olisi pitänyt lähteä liikkeelle, kun tuntui olevan niin paljon sanottavaa ja kuitenkaan ei oikein pystynyt sanomaan mitään. Tästä tuli melko pitkä sepustus kaikkine taustoineen, jotta tuota itselle melko vierasta sanattomuuden kokemustaan pystyy vähän paremmin ymmärtämään. Tästä tuli näköjään osittain myös oman musadiggailun retrospektiivi, jonka kirjoittaminen sai pontimensa Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & Brothers von Hertzen-keikasta. Tämä on siis jonkinlainen ontuva yritys avata sitä, mitä kaikkea eilen tapahtui sellaisen ihmisen näkökulmasta, joka leikki Turtles-ukkeleilla eskarissa, kun Kingston Wall on julkaissut ekan albuminsa.
 
Oma musadiggailu ja soittoharrastus on alkanut tutustumalla samoihin bändeihin, joiden usein mainitaan vaikuttaneen KW-musassa (mm. Hendrix, Zeppelin, PF jne.). Näitä 60- ja 70-luvun bändejä kuuntelin pääasiassa ensimmäiset vuodet. Oikeanlaisesta musasta kaikkitietävä teini-iän naiivi ja lapsellinen ajatusmaailma näkyi myös täydellisenä ehdottomuutena, joka kiteytyy
ajatukseen: Kaikki muu on paskaa paitsi todellisten kitarakurkojen musa (lue: kaikki on paskoja, koska ei soita yhtä hyvin ku Hendrix, Page tai Gilmour). Tästä ajatusmaailmasta poispääseminen kesti kohdallani yllättävän pitkään, mut onneks tajusin alkaa suhtautumaan paljon avarakatseisemmin asiaan. Pikku hiljaa uusia (vanhoja) bändejä ja artisteja alkoi tulla levylautaselle ja ihmiset ympärillä tutustutti mahtavaan musaan.
 
Musadiggailun aikajanalla on verrattain vähän todellisia tajunnan räjäyttäviä kokemuksia, jossa joku itselle uusi bändi tai keikka tekee täysin poikkeuksellisen vaikutuksen. Nämä kokemukset pystyy laskemaan ehkä kahden käden sormilla, vaikka hienoja bändejä ja levyjä on valtava määrä. Yksittäisenä mieleenpainuvimmista hetkistä oli täysin hurmoksellisen tunnelman kokeminen teini-iässä (Neil Young & Crazy Horse 2001 Hartwall Arena), jossa se yleisö oli aivan sekaisin alusta lähtien (musa itesssään sitten siihen päälle). Tajunnan räjäyttäviä kokemuksia on ollut myös Wigwam:n tuotantoon tutustuminen (about 2010) ja Steven Wilson tuotantoon tutustuminen (about 2015) vain muutaman mainitakseni.
 
Kingston Wall:n toka albumi oli tällainen tajunnan räjäyttävä kokemus, kun sen ensi kerran kuulin. (Olihan mä oikeasti kuullu KW:n olemassa olosta jo useita kertoja ennenkin, mut en vaan syystä tai toisesta tutustunu siihen musaan aiemmin). Se levyn löytyminen sattui osumaan sellaiseen proge-vaiheeseen, jossa se suoraviivainen rock-asenne oli erinomaista vastapainoa Pekka Pohjolan kaltaisen (hienon) progehieromisen keskellä.
 
Hyvin merkityksellinen yksityiskohta KW tuotantoon tutustumisessa on ollut YouTube, jossa 90-luvun bootleg-kulttuurin edustajien sankarillinen toiminta yhdistyy nykypäivän bootleg-kulttuurin kanssa. Kaikki ne pätkät on katottu todella moneen kertaan ja siten on edes jollain tavalla voinut aistia pienen ripauksen siitä, mitä se touhu on ollut ja miten hyvin KW soitti livenä. KW musa on nyt kulkenut tässä noin kymmenen vuoden ajan siinä levylautasen soitetuimpina bändeinä ja arvostus biisejä ja soittajia kohtaan on vaan noussut koko ajan, koska kaikki muu on paskaa paitsi todellisten kitarakurkojen musa.
 
Mitä sitten eilen tapahtui?
 
Jotain aivan ainutlaatuista ja tajunnan räjäyttävää! En ikipäivänä osannut edes kuvitella, et tämmönen voisi olla mahdollista. Ei ollut käynyt edes mielessä, että joku yrittäisi lähteä täyttämään niitä saappaita, joita trio JJylli, Kuoppis ja Walli eivät edes jättäneet kenellekään täytettäväksi. Kaikesta päätellen herrat (JJylli ja Kuoppis) ilmeisesti halusivat antaa sen aikakauden jäädä omalle paikalleen menneisyyteen, josta jäisi jäljelle muistot, kertomukset ja VHS-bootlegit (toki myös DVD on julkaistu).
 
Sitten tämä uutinen tuli. Olin aivan fiilareissa jo siitä. (Kuulin Tavastian keikasta ja mulla olit liput Steven Wilsonin keikalle jo hommattu samalle illalle. Eihän sinne ois mitenkään varmaan ees onnannu saada lippuja.) Onneksi tämä laajennettiin pieneksi kiertueeksi ja onneksi sain lipun hommattua Lutakkoon. Lippujen ostoon liittyen on huomionarvoista, että olin aivan täpinöissäni ja jopa puoliksi paniikissa sen suhteen saanko lipun vai en. Viimeset pari viikkoa olin täysin innoissani (niin kuin silloin musadiggailun heräämisen alkuaikoina) ja odotuksen vallassa tuosta keikan odottelusta. Ei näitä fiiliksiä ole itsellä ollut moneen vuoteen, vaikka keikoille meneminen on aina mukavaa.
 
Odotukset illan suhteen oli todella korkealla. Ajattelin, että pääsen kokemaan keikan, jossa se bootleg-tallenteiden välittämä legendaarisuus muuttuu henkilökohtaiseksi kokemukseksi ja muistoksi jostain ainutkertaisesta. Tätä on niin vaikea pukea sanoiksi, sillä eihän tämmöisiä odotuksia edes osannut kuvitella syntyvän.
 
Tässä joitakin aatoksia itse keikasta:
Kokemuksena kaikki odotukset täyttyivät täysin. Oli kertakaikkiaan hienoa olla paikalla todistamassa yhtä näistä keikoista. Tunnelma oli odottava aluksi ja sen jälkeen räjähti. Pienen pieni suvanto keikan puolivälin paikkeilla lienee johtunut oluen loppumisesta ja siitä, ettei sitä yksinkertaisesti voinut lähteä hakemaan lisää kesken keikan. Soittajien fiilis välittyi erinomaisesti koko ajan. Näytti siltä, että nuo jätkät nauttii tuosta hommasta aikas paljon ja ihan aidosti.
 
Tilaisuus oli arvokas, eikä siinä ollut hiventäkään mistään sellaisesta, mikä olisi päälle liimattua ylistystä tai palvontaa jonkun yksittäisen henkilön merkityksestä ihmiskunnalle. Keikka eteni biisit edellä ja ylimääräiset spiikit oli minimoitu, mikä lienee ollut tietoinen päätös. Lavan keskellä oli jätetty symbolisesti tyhjä tila Petelle. Hertzenin veljekset esiintyivät maltillisesti isäntinä, mutta samalla tiedostaen sen, että musa ja Kingston Wall on se juttu tässä. Nähdäkseni sana arvokas kiteyttää asian kaiken kaikkiaan parhaiten. Keikan loppupuolella oli hienoa kuulla muutama ajatus JJylliltä ja Kuoppikselta.
 
Soitto oli kerrassaan maagista. En ole rokkipoliisi siinä mielessä, että etsisin lähtökohtaisesti epäkohtia ja moitittavia asioita soitosta, soundeista, miksauksesta, settilistasta tai sovituksista. Edellä mainitut asiat oli silti erinomaisesti kunnossa. Kovaahan pojat soitti, mutta ei se mua haitannut. Kitaran soittajana sitä toisinaan väkisinkin menee siihen ikävään moodiin, että ajattelee alkuperäisten kitararaitojen soivan mahdollisimman autenttisesti keikoilla. Onneksi olen tämänkin asian suhteen päässyt pois ehdottomuudestani. Kie soitti Peten kitaraitojen tyylille uskollisesti mutta ei ehdottoman jääräpäisesti pyrkinyt kopioimaan niitä. Hienoa kitarointia kaiken kaikkiaan. Ehkä kerran tai kaksi tuli semmoinen typerä ajatus mieleen, että ei sitä noin soiteta. Itselle keikassa oli osaltaan kysymys oppimiskokemuksesta ja tarkkailin Kien soittoa toisinaan hyvin intensiivisesti. Oivalsin paljon asioita ja niitä ajatuksia, joissa koin ahaa-elämyksiä oli selvästi enemmän. Ai, se soitetaan tollai!
 
Ennen keikkaa suljin itseni radiohiljaisuuteen kaikesta, mikä koskisi tulevan minikiertueen keikkoja. En halunnut tietää etukäteen muuta kuin juna-aikataulun ja show-timen. Myöhemmin kuuntelin haastatteluita ja luin arvioita keikasta. Ihan heti keikalla en oivaltanut sitä, että kyseessä ei ollut tribuutti Kingston Wall:lle, vaan Kingston Wallin keikka. Erilaisia tribuuttibändejä jossain määrin seuranneena harhauduin kuvittelemaan, että nytkin jäljitellään tribuuttibändeille tyypillistä jäljittelyn ja autenttisuuden (tylsää) kaavaa, joka ilmenee muun muassa settlistan yllätyksettömyytenä.
 
Tokan levyn kolme ekaa raitaa tuli peräkkäin, mutta Time sopi loistavasti sille paikalle, jossa se oli. Keikan kohokohtia itselle oli ehdottomasti koko keikka. Olihan se huikeeta olla keikalla, jossa tiesi koko ajan, että seuraavakin biisi räjäyttää. Ihan sama mitä soitatte, tiedän, että se futaa. Muutamia kohokohtia on silti pakko mainita ja ne olivat: Could it be so?, Time, And Its All Happening, Two of a kind, Palékastro, Fire.
 
Oli mahtavaa olla paikalla! Kiitos!
 
ps. Toivottavasti seuraavan 10 vuoden sisään YouTubeen ilmaantuu kokopitkiä VHS-tallenteita näistä keikoista.