Kitarat: kitarakamat ›

WanhaWetäjä: KLIPKLIP
Silvennoisen Hessulla oli joku stratokopio 70-80 lukujen taitteessa, tuli usein käytyä Lindelliin Studiolla Kyttälässä ja muistan Hessun tuota peliä kovasti kehuneen, olisiko ollut Yamaha, näin ainakin muistelisin. KLIPKLIP
 
Joo, Yamaha se oli. Siis jos tarkoitat sitä tummanpunaista/punertavaa/sunburstia (en enää muista ihan tarkkaan) kolmella sinkulalla varustettua. Malli oli kai SC1200. Hyvä kitara - eikä soittajakaan nyt ihan huono ollut...
 
/h

Taitaa noilla kopio ja yms. paskamerkeillä olla aika kattava historia tämän maan musiikkihistoriassa kun ei aikuisten soittimia kuten Gibsoneita ja Fendereitä oikeen saanut tai ne maksoi ns. vitusti. Olisikohan asiasta jopa jotain kirjallisuutta, sietäisi ainakin.

ha55i: Joo, Yamaha se oli. Siis jos tarkoitat sitä tummanpunaista/punertavaa/sunburstia (en enää muista ihan tarkkaan) kolmella sinkulalla varustettua. Malli oli kai SC1200. Hyvä kitara - eikä soittajakaan nyt ihan huono ollut...
 
/h
 
Minäkin muistan nuo yksikelaiset blade-mikit, Frendz-yhtyeessä vissiin soitti silloin.

rheinone: Tämä kakanruskea Deluxe alkoi kiinnostaa: Oliko tuossa japanilaisvalmisteiset "wide ranget", vai mistä malli "Deluxe" mahtaa tulla?
Sen mukaan mitä minä tiedän muuten ja muistan tuosta kitarasta, Japanista ei ole varsinaisia CuNiFe-ruuvimagneetti-WRH-kopioita tullut. En toki kaikkia merkkejä ja mikkejä tunne.
 
Ulkonäkökopiot tuossa oli (siis normihumpparit, joissa kuitenkin naparuuvit 3+3 riveissä), eli mun Kasuga oli ihan täsmälleen lookalike Fenkun Tele (72) Deluxesta, myös se kakanruskea väri.

Niinpä se Metallican Hetfield myöskin veti japsikopsulla ellei minulle ole syötetty pajunköyttä. Se "legendaarinen" valkoinen flygari kun oli oikeasti Electra, eikä edes alun perin valkoinen. Joku kekkuli oli vaihtanut kaularaudan peitinlevyn semmoiseen jossa luki "Gibson" ja tais mennä täydestä James-pojalle. Jälkeenpäin vasta hokasi ettei ole olemassa pulttikaulaista giban tekemää flyygaa... Aika rakas ritsa tuo hälle kummiskin taisi olla kun sen lapa liimattiin paikalleen useamman kerran ja myöhemmin se kait restauroitiin ihan ammatilaisen toimesta asialliseen käyttökuntoon.

Mulla on pari vintage ibanezia ollu. artist 2617 70-luvun alusta ja nyt tuli viikonloppuna hommattua rs1400 - 83. Molemmissa on ollu humpparit kolmella säätöruuvilla. Miks nykyään humpparit ovat vaan kahdella säätöruuvilla kaikissa kitaroissa? Onhan tuo kolmen ruuvin systeemi nyt ihan hemmetin paljon parempi ku saa mikin pysymään suorassa joka tilanteessa.

Jone the Bone: Vuonna -86 ostin sitten valkoisen Squier Stratocasterin, jonka laatu ei sitten enää omasta mielestäni vastannutkaan niitä odotuksia, joita JV-sarjalaisista oli kuultu. Tuosta Squjusta on itselläni jäljellä enää body, kaiken muun mentyä erinäisissä kaupoissa eteenpäin.
 
JV-Strato ruusupuuotelaudalla maksoi n. 3000 mk ja sen jälkeen hintataso putosi 2000 mk:n tietämille. Laatu ilmeisesti putosi myös. Oman -83 JV:n ostin käytettynä v. - 90 ja onhan se sekä laadukkaasti tehty, että hyvin soiva.

Miten vanha pitää skeban olla, että vintage-lätkän voi vetästä päälle? Mulla on about 40 vuotta vanha Yamaha SA-1200S. Muutenkin Yammun SA sarja on tsekkaamisen arvoinen, ovat meinaan varsin hyviä skeboja ja erikoisuutena on tuo S-liite perässä. Se tarkoittaa, että kitara on kaiverretulla kuusikannella laminaattivaahteran sijaan. Kyljet omassani ja ilmeisesti myö SA-2000S mallissa ovat pyökkiä, toinen S-sarjan erikoisuus.
 
Vakiotallamikki oli vähän honottava, mutta Vintage Viben AlNiCo 2 magneettisilla humppareilla soitin on silkkaa kultaa. Push/push-potikoilla onnistuu kelojen puolitus, nämä orkkikset toimivat edelleen ongelmitta omassani ja ovat mielestäni paljon fiksumpi ratkaisu, kuin tyypillisemmät push/pull potikat. En ymmärrä, miksi push/push ei ole standardi näissä, sehän on selkeästi parempi käyttää.
 
Näissä wanhoissa Yammuissa on tyyppivikana tosin se, että maalipinta alkaa nousta irti. Tämä näkyy huuruisina alueina, joita ei saa mitenkään putsattua tms. Ei valitettavasti täytä oikein kauniin relikoitumisen kriteerejä, kun se maalipinta ei kuitenkaan halkeile tms. Uudemmissa malleissa vastaavaa ongelmaa ei ole.
 
Uusista tuo SA-2200 on mielestäni tsekkaamisen arvoinen, sanoisin jopa suorastaan pilkkahintainen verrattuna Gibsonin ES-335.
 
PS. Olen muuten samaa mieltä, että tuo kolmiruuvinen mikin kiinnitys on paljon parempi. Mikin kulman saa just oikein eikä se heilu mihinkään suuntaan. On se kumma, kun kitaramaailmassa huonommat ratkaisut monesti pitävät pintansa.

LaXu: Näissä wanhoissa Yammuissa on tyyppivikana tosin se, että maalipinta alkaa nousta irti. Tämä näkyy huuruisina alueina, joita ei saa mitenkään putsattua tms. Ei valitettavasti täytä oikein kauniin relikoitumisen kriteerejä, kun se maalipinta ei kuitenkaan halkeile tms.
 
Mulla oli 80-luvun alun Japanin stratokopsu, josta logon kohdalta ensin "huurtui" se lakka ja sitten lohkesi isoina paloina kokonaan pois... kauniista relikoitumisesta ei tosiaan voi puhua :D

LaXu: Miten vanha pitää skeban olla, että vintage-lätkän voi vetästä päälle?
Jos tarkoitat tämän ketjun kitaroita, niin tuo Japan Vintage -nimitys tulee niiden ensimmäisten Fender Japan -yhteistyöfirman tekemien kitaroiden sarjanumero/nimestä (se JV...) joka taas tulee siitä että ne oli pre-CBS mallien replikoita. Nimi on sitten tarttunut muihinkin japanilaisiin (vaikka ite sitä vähän vierastankin). Kopioita pykänneet tehtaathan on pitkälle samoja mitä Fender yhteistyösopi omaan valmistukseensa.
 
Muuten tuo vintage on hyvinkin liikkuva määre, samoin kuin antique. Minulle Fendereissä vintagea on vain pre-CBS ja sähkökitaroista ei antiikkia vielä mikään.
;)

Iteltä löytyy 70-luvun lopun fernandesin strato ollut jo kohta vuosikymmenen ja en kyllä mitään pahaa tuosta osaa sanoa. Toimii kuin tankki ja tuolla varmaan kitaroi vielä mahdollisen maailmanlopun jälkeenkin. Lentänyt lattialle ja kolissu ja kalissu vaikka mihin, eikä haittaa.

zedder: Niinpä se Metallican Hetfield myöskin veti japsikopsulla ellei minulle ole syötetty pajunköyttä. Se "legendaarinen" valkoinen flygari kun oli oikeasti Electra, eikä edes alun perin valkoinen. Joku kekkuli oli vaihtanut kaularaudan peitinlevyn semmoiseen jossa luki "Gibson" ja tais mennä täydestä James-pojalle. Jälkeenpäin vasta hokasi ettei ole olemassa pulttikaulaista giban tekemää flyygaa... Aika rakas ritsa tuo hälle kummiskin taisi olla kun sen lapa liimattiin paikalleen useamman kerran ja myöhemmin se kait restauroitiin ihan ammatilaisen toimesta asialliseen käyttökuntoon.
 
Kyllä se noin taisi olla... Silti sitä vielä paljon myöhemminkin levyillä kuulee, varmasti ihan hyvä "value for money" ollut ja on..
 
http://www.antonioguitars.ro/ELECTRA%202236.htm

Ahokkis: Iteltä löytyy 70-luvun lopun fernandesin strato ollut jo kohta vuosikymmenen ja en kyllä mitään pahaa tuosta osaa sanoa. Toimii kuin tankki ja tuolla varmaan kitaroi vielä mahdollisen maailmanlopun jälkeenkin. Lentänyt lattialle ja kolissu ja kalissu vaikka mihin, eikä haittaa.
 
Juu, tömäkkä peli Fernandes. Itsellä 70-80 lukujen vaihteen "stone logo" strato. Sen-ash runko kahdesta palasta on burstina nätti, eikä pienet kolhut haittaa.
 
Harrastuksen vuoksi vaihdettu valettu talla-systeemi Wilkinsonin teräs-blokkiin ja tallamikki yksikelaisen kokoiseen Super Distortioniin...

73nd3r:
Muuten tuo vintage on hyvinkin liikkuva määre, samoin kuin antique. Minulle Fendereissä vintagea on vain pre-CBS ja sähkökitaroista ei antiikkia vielä mikään.
;)
 
Totta tuo! Mun vanhin kitara on nyt yhtä vanha kuin 1959 'Bursti vuonna 1995. Tai mun vanhin vahvistin on yhtä vanha tänään kuin 1967 Plexi oli vuonna about 2013.
 
Kumpikaan ei ole lähelläkään vertailuesimerkkien/vuosien hintaa/keräilykohteutta. En ole varma onko kumpikaan edes vintage-nimityksen arvoisia (JV Tele ja Laney Klipp).
 
Tajusin että seuraavalle keikalle noi mukaan ja laittaa säröksi alkuperäisen Washburnin Stack-In-A-Boxin niin yhteisikä menee reilusti yli sadan.

73nd3r:
Muuten tuo vintage on hyvinkin liikkuva määre, samoin kuin antique. Minulle Fendereissä vintagea on vain pre-CBS ja sähkökitaroista ei antiikkia vielä mikään.
;)
 
Näinhän se on, asiasta on tälläkin foorumilla "väännetty" kerran jos toisenkin. ;)
Lähinnähän tuo "vintits" meinaa "vuosikertakamaa", käytännössä soitinpuolella tuollasta "reippaasti vanhempaa" soitinta, ehdoton ehto, jos sitten sitä voi jyrkästi ehdoksi sanoa, on kuitenkin se, että soittimella on edes jonkinmoista kysyntää ja sen puolesta "markkina-arvoa" vuosien mittaan tullut. Kas kun on sellaisiakin myyjiä, jotka meinaavat, että kun se soittopeli on jo jokseenkin vanha, sillä on ehdottomasti sitä "vintagelisää" saatavilla myydessä. =)
Mutta joo, ei ole mitään tarkasti määriteltyä "vintagerajaa" olemassa, vaikka sitä jotkut toivovat/esittävät. Ei voida sanoa että kaikki ennen huhtikuun 28. päivää vuonna 1970 valmistetut ovat sitä "oikeeta" vintagea, muut eivät. Näin. ;)

73nd3r: Jos kysytään tuommoista tuntemattomampaa mutta laadukasta merkkiä, niin mun nosto on Kasuga, 70-luvulta ainakin kasarin puoliväliin todella hyviä kitaroita. (Kellä mahtaa olla mun kakanruskea Tele Deluxe nykyisin..?)
 
Heeei, mullakin oli ihan 90 -luvun alussa Kasuga, Kouvolasta heräteostoksena työttömyyskorvauksilla mukaan lähtenyt SG pulttikaulalla. Kyllähän sillä soitti (varsinkin slidea), mutta annoin sittemmin vaihdossa likilegendaariselle Veksille, kun silloiselta bändiltä puuttui pari laulumikkiä.