Kitarat: kitarakamat ›

Mikko1978: Nokitan rosterinauhoilla.
 
Kiitos! Sitähän sivistyy päivä päivältä. Olisinpa tämä ollut sanavarastossani tunti sitten.

Kitatan herkka herääminen resonoimaan on mulle ehdoton edellytys osto- tai edes omistamispäätökselle. Tai no, on mulla yksi muuten ihan ok halpa Cort, mutta siitäkin kyllä voisin hankkiutua eroon. Aika paljon tarjonnasta menee hylkyyn, kun muutenkin vaatimukset ovat selvillä. Tässä kun moni on muistellut Tokain kitaroita, niin siihen teemaan muistan yhden kullanvärisen Fernandezin kitarakaupassa Oulussa josku vuosituhannen vaihteessa. Stratot eivät vielä siloin kelvanneet, mutta hyvin jäi kitara mieleen silti. Itselläni oli Tokain Les Paul, joka taasen ei ollut mikään erityinen tapaus ja siitä opin sen, ettei keskinkertaisilla puilla kuuhun mennä, vaikka vaihtaisi kaiken niihin puihin kiinni ruuvatun parempaan.
 
Toisilla brändeillä näitä soivia puita osuu useammin tuotantoon kuin muilla, mutta pommimvarmaa valintaa en tiedä. Siksi en osaa kuvitellakaan ostavani kitaraa huolella kokeilematta. Joskus edellisen esimerkin aikoihin vertasin kahta PRS:n McCarthyä. Toinen lauloi kuin viulu villisti resonoiden ja toinen oli tuota "märkä villasukka" - osastoa. Heti perään käsiini osui villasukkainen Custom 24 ja siinä meni fiilikset PRS:stä tähän vuoteen asti. Menin nimittäin alkuvuonna ostamaan Stratoa ja päädyin kokeilemaan vahingossa 513:a, joka olikin sitten tosi positiivinen yllätys monessakin suhteessa. Strato jäi sillä kertaa ostamatta ja 513 sai uuden kodin.

Bändikäytössä 513 swamp ash on itsellä. Paras kitara mitä on koskaan ollut.

l6mp6l6: Omituinen ajatus, ettei niillä olisi merkitystä. Totta kai niillä on.
 
Omituinen ajatus että niillä olisi merkittävä merkitys. Tietenkään niillä ei ole.

LaMotta: Bändikäytössä 513 swamp ash on itsellä. Paras kitara mitä on koskaan ollut.
 
Toi suosaarninen versio kiinnostaa ajatuksena paljon, aivan kuten ensimmäiset ruusupuukaulaisetkin. Tämä on kitara, jossa puiden erot kuuluvat. Itselläni on siis vuoden -09 mahonkinen, jossa kuitenkin on PRS:n suosikkikaulani eli wide fat. Edelleenkin jaksan ihmetellä sitä, kuinka laajalle alueella tämä kitara venyy. Soundimaailmaltaan monipuolisempaa oikeaa kitaraa en tiedä, eikä lähimmät haastajat pääse edes kovin lähelle. Sekin kuvaa jotain, kun halusin ostaa Straton soundia ja päädyin ostamaan mahonkisen liimakaulaisen kitaran, jossa on viisi mikkiä.

Lunnu: Omituinen ajatus että niillä olisi merkittävä merkitys. Tietenkään niillä ei ole.
 
Tämä kahteen koulukuntaan jakautuminen on jotenkin tosi jännä juttu. Monet ovat sitä mieltä, ettei puilla ole mitään väliä ja sitten taas toisille puut ovat kaikki. Itse olen monta kertaa kokenut sen, kuinka samanlaiset kitarat soivat eri tavalla. En voi selittää tuota muulla kuin puiden eroilla. Mun mielestä erot ovat vieläpä suuria. Onkohan tässä vähän samaa kuin viinien eroissa? Tosiharrastajalle eri vuosikerrat ovat täysin eri tuotteita ja itse olen tyytyväinen, kun maistan pienen eron niiden välillä.

Tästä se lähtee...

Alkuperäiseen aiheeseen palatakseni; resonoinnista en osaa sanoa mutta mulla on ollut elämässäni kaksi tuollaista kitaroihin liittynyttä elämystä, kun on ottanut tietyn kitaran ensi kertaa käteen. Ensimmäinen oli 80-luvun puolivälissä Kramer Baretta, joka oli kylläkin kaverin kitara. Floyd Rose, lättykaula ja jumbonauhat jne oli silloin uutta. Sen jälkeen hyvä kitara tarkoitti jotain ihan muuta, kuin aiemmin. Tajunta räjähti siitä tatsista, joka kitarassa oli. Toinen vastaava olikin sitten 25 vuotta myöhemmin yllättäen telecaster, joka oli vanha keksintö jo syntyessäni mutta itselle aiemmin vieraaksi jäänyt juttu. Nash T-52:n vien mukanani hautaan.

Lunnu: Omituinen ajatus että niillä olisi merkittävä merkitys. Tietenkään niillä ei ole.
 
Ite oon ollut huomaavinani aika merkittäviäkin sounsillisia eroja vaikkapa samanlaisilla mikeillä varustettujen Sg- ja Les Paul -mallisten kitaroiden välillä, mutta kyllähän ihmiset kokee asioita eri tavalla. Lisäksi oon ollut huomaavinani, että yksittäisissä kitaroissakin voi olla soundieroja eri sävelten välillä (joku sävel voi soida vähän kovempaa kuin muut, joissain sävelissä voi kuulua enemmän ylempiä kerrannaisia jne.), riippumatta siitä soitanko vahvistimen kautta vai en. Joissain kitaroissa on parempi sustain kuin toisissa saman mallisissa, tämänkin huomaa riippumatta onko vahvistin päällä vai ei. Tämän voi kuka tahansa todeta vaikka sekuntikellon avulla. Ja mitä soittotuntumaan/-fiilikseen tulee, niin minusta ne kivasti kylmänä soivat ja hyvin resonoivat yksilöt tuntuu usein myös kivoilta soittaa.

Jukka Häikiö: Alkaa pahasti tuntua siltä, jotta puukeskustelu alkaa heräillä....sitä monesti mietin silloin sen tiimoilta, mikä joillakin oli se valtava polte yrittää todistaa puiden merkityksettömyys soundiin?
 
Joka on foorumilla eniten oikeassa on oikeassakin elämässä kuningas?

Guitarfreak: Joka on foorumilla eniten oikeassa on oikeassakin elämässä kuningas?
 
Juuri näin.. :D

Millään muulla ei ole väliä kuin puilla. Kaiken muun voi vaihtaa. Ei kitaraa edes tarvitse testata vahvistimen kanssa. Kaiken olennaisen tuntee ilman sähköjä kokeilemalla.

Välillä se kriittinen ero voi olla pienestä kiinni.
 
Vaihdoin aikoinaan mikit lähes 40 vuotta vanhaan Yamahan ES-335 tyyppiseen kitaraan, kun vakkarit olivat vähän keskialueella honottavat. Tilalle tuli Vintage Viben mikit ja yritin välttää tuota honotusta mahdollisimman paljon ja otin sitten AlNiCo V magneetit niihin. Kuulostivat paremmilta kuin alkuperäiset, mutta ajan myötä kitara alkoi kuulostaa mielestäni jotenkin turhan ohuelta ja kirkkaalta. Harkitsin skeban myymistä. Olin toisessa kitarassa päässyt tutustumaan AlNiCo 2 magneettisiin mikkeihin paremmin ja päätin sitten kokeilla Yammussakin niitä, olihan Vintage Vibe laittanut pakettiin sopivat magneetit mukaan ja mikeistä ei tarvi poistaa kuin takakansi, että magneetteihin pääsee käsiksi.
 
Tämä magneettien vaihto teki kitarasta just eikä melkein mulle sopivan. Nyt kuulostaa sopivan muhkealta ja soi nätisti. Olin yllättynyt miten iso ero pelkästään tuosta tuli.
 
Vähän tuoreempi yllätys oli, että Fenderin Jazzmaster sopii minulle. Olin aiemmin aina pitänyt mallia tarpeettoman monimutkaisena kaikkine vipuineen ja potikoineen, tallakin oli mitä oli. Sitten satuin ihan mielenkiinnosta kokeilemaan kaupassa tämän vuoden American Original 60s mallia. Se jotenkin iski ihan täysillä, kaula oli just eikä melkein mun näppeihin sopiva ja soundi myös. Kokeilin halvemmat mallit myös läpi toivoen säästäväni vähän rahaa, mutta pakko se oli todeta, ei niissä ollut sitä samaa tuntumaa tai soundia.

Jukka Häikiö: Alkaa pahasti tuntua siltä, jotta puukeskustelu alkaa heräillä....sitä monesti mietin silloin sen tiimoilta, mikä joillakin oli se valtava polte yrittää todistaa puiden merkityksettömyys soundiin?
Minäkin usein mietin, miksei kaikki voi vaan olla joka asiasta samaa mieltä kuin sinä. Saataisiin lopettaa koko mnet turhana.

Gritsen: Arkipäivää Steinbergerin grafiittikomposiittikaulan ja stainless steel frettien kanssa.
 
Soitto on kuin pyhäpäivää, kun on Steinbergerin hiilikuitukaula rosterinauhoilla. Näinkö? Fretit kyllä kuulostavat aika koomisilta, kuten tuo grafiittikomposiittikaulakin.

Fretit on ihan vänkiä elukoita, mutta kitaroista...
 
Tuntuma
Tähän kategoriaan mahtuu paljon. Paino, istuvuus sylissä, etu-taka- paino jne, mutta kaulassa on jo niin monta muuttujaa, että ei sitä edes aina käsitä, miksi joku kitara tuntuukin niin hyvältä. Useimmilla kitaroilla on yleensä melko hyvä soittaa. Sitten tuli käsiin joku vanha squier, joka vaan tuntui kerta kaikkiaan ylivertaiselta käsissä. En sen enempää miettinyt miksi, mutta varmaan juurikin kaulan profiili / liukkaus, radius, nauhojen paksuus/korkeus, kielten korkeus/paksuus/sijainti, satulan korkeus ja tallan säädöt - kaikki oli "mulle sopivasti". Oikean käden puoleltakin löytää usein "kehnoutta". Kättä ei saa sopivaan asentoon tai tukea sille ja/tai korkeussäätö -ruuvi törröttää ja painaa kämmensyrjään. Ja sit taas tietty - hyvä yhdelle ei oo hyvä kaikille.
 
Kuuleminen
Tää on jo hankalampi osio, koska ainakaan mulla ei korvat toimi aina samalla tavalla. Joskus soittanut treenit ja soundi on ollu tosi hyvä ja sit taas samoilla vehkeillä ja asetuksilla viikon päästä tuntuu että ei hitto ku kuullostaa paskalta.
 
Fiilis
Jos puhutaan noista puulajeista, niin onhan ne puut erilaisia ja varmasti myös soivat eri tavoin. Lähinnä tää ehkä korostuu akustisissa soittimissa. En mä epäile yhtään, etteikö joku silti pysty sanomaan korvallaan, mitä puuta sähkiksen runko on, mulla vaan se alkaa mennä tietyllä tavalla "hifistelyn" puolelle. Tiiättekö, niinku että "jotkut kuuntelee musiikkia ja toiset laitteita"?
Mutta fiilis on kieltämättä iso tekijä soittokokemuksessa ja joku voi saada ison annoksen sitä siitäkin, että "tietää" esim puiden olevan jotain tiettyä lajia.
Ihan niinku studiossakin jonkun pitää aina päästä itte säätämään ja sillehän sitten usein osoitetaan "se nappi", mikä ei tee mitään, mutta hetken säädeltyään kaveri on tosi tyytyväinen...
 
Joo, tän halusin kertoa, toivottavasti ketään loukkaamatta.

JuSu: Fernandes The Revival -stratokopion vuosimallia '82, plusmiinus yksi vuosi.
 
JuSu
 
Kahta kasari-Fernandesin stratomallista olen soittanut ja ensimmäisessä kuvailemallasi tavalla nauhat oikein matalat ja kuluneet. Toinen oli käynyt nauharempassa ja ai että oli hyvä strato soittaa, vaikka LP-mies olenkin.

ituvirtanen: Soitto on kuin pyhäpäivää, kun on Steinbergerin hiilikuitukaula rosterinauhoilla. Näinkö? Fretit kyllä kuulostavat aika koomisilta, kuten tuo grafiittikomposiittikaulakin.
 
Wikistä: "... the instrument was made entirely of the Steinberger Blend, a "proprietary" graphite and carbon-fiber mix".
 
Myös: "Rakenteeltaan hiilikuitu muistuttaa grafiittia. Ne koostuvat hiiliatomikerroksista, joissa atomit ovat järjestäytyneet heksagonaaliseen muotoon. Hiilikuitu ja grafiitti eroavat toisistaan näiden kerroksien tavasta kiinnittyä toisiinsa".
 
Onko mielestäsi teräskin vain "rautaa", koska sen valmistuksessa on käytetty sitä? Toivottavasti et työskentele arkkitehtinä.

Tää sopii tähän koska parempi ku alkuperäinen:
https://www.youtube.com/watch?v=IABRgZH12YA