Miten arpeggioita tulisi harjoitella, jotta pystyisi suvereenisti yhdistelemään eri positioita ja sointuja toisiinsa sujuvasti vaikkapa improvisoidessa? Nykyään tuntuu, että esimerkiksi positioiden vaihdot ja soinnusta toiseen soljuminen on jotenkin tönkköä. Onko paras keino opetella kaikki mahdolliset positiot eri soinnuista ja sitten lähteä systemaattisesti yhdistelemään niiden yhdistämistä (esim. Em -> C -> Am)? |
Kaikista paras taktiikka ottaa otelauta haltuun on etsiä asteikot, arpeggiot, melodiat yms. asemien lisäksi myös kaulan pituussuunnassa, ts. aluksi vaikka ihan yhtä kieltä pitkin, sitten kahta, kolmea jne. Pelkän asemasoittamisen tai "laatikkosoittamisen" avulla otelaudan hahmotus pirstaloituu (jakautuu enemmän tai vähemmän toisistaan erillisiin alueisiin), eikä todellista liikkumisvapautta pääse niin helposti syntymään.
Vaikka asemasoitto on tärkeää ja monissa tilanteissa hyödyllistä, pituussuuntainen lähestymistapa on vähintään yhtä tärkeää ja harmillisen usein ylenkatsottua. Nämä kaksi taktiikkaa kun lopulta yhdistyvät oikealla tavalla, tuloksena on vapaus liikkua otelaudalla mihin suuntaan tahansa, eikä tarvitse olla minkään aseman vanki.
Hirvittävän hyödyllistä on myös tiedostaa kunkin sävelen kohdalla, mikä se on ja mikä sen suhde on muuhun ympäröivään musiikkiin, ts. onko se vaikkapa soinnun perussävel, terssi, ylinouseva kvintti vai mikä. Kunkin sävelen funktion eli roolin ymmärtäminen suhteessa harmoniaan on yksi keskeisimpiä asioita edistyneessä improvisoinnissa.
Näitä aiheita käsitellään hienosti esim. Mick Goodrickin kirjassa "The Advancing Guitarist", joka on edelleen yksi parhaita kitarakirjoja, joita olen koskaan lukenut. |
Frosti
tomaattiorava