Kitarat: kitarakamat ›

Mikko1978: Rokkiuskottavuus on jo sinällään aika korni käsite, mutta relikoiduissa on monesti miellytävämpi tuntuma soittaa ja niitä on rennompi käsitellä.
Ok, jos sulla on 2 osiltaan täysin identtistä kitaraa niin se relikoitu (joka on kalliimpi) on parempi? Vai meneekö psykoakustiikan piikkiin tämä(kin) kuten niin moni asia koskien kitaroita ja kitarakamoja. Ei sillä etteikö tämä olis mahollista, itse en ole koskaan relikoitua kitaraa päässyt hipelöimään joten ihan mutuilua tämä. No joo, ite en relikoiduista tykkää edes ajatuksen tasolla ja ko alue lienee joko tai tyyppistä monella muullakin.
 
Pahaan tuntuinen kaula, jota ole hplannut, löytyy yhdestä relikoidusta Nash Stratosta. Lakaton ja otelaudan reunoilta pyöristetty kaula ovat tiivistettyä parhautta.
Paras kaula mikä mulla on ollut oli halpis Ibanezissa joka oli muilta osin melko kelvoton paloista kasattu paska.

Nätein näkemäni relikointi löytyy taasen eräästä Haar Telestä. Haarissa relikointi ei tarkoita kitaran pieksämistä, vaan kaikkien ikääntymisen yksityiskohtien simuloimista uskomattomalla tarkkuudella.
Omasta takaa löytyy tietyistä kohdista aidolla tavalla eli soittamalla kulunut kitara eli siinä on sitä elämän tuomaa uskottavuutta jota relikoiduissa ei ole, mun mielestä. Makuasia tietenkin tämäkin. Toki se että kitara on ollut mun elämässä vuodesta 1979 ja sillä on tehty jokunen keikka tekee siitä muutenkin spesiaalin kuin myös se että se on todella laadukasta ja virheetöntä japanilaista osaamista.
 
https://www.youtube.com/watch?v=lcZH6lTx470
 
Multa löytys yks reissuissa todella relikoitunut bassolaukku, saa hakea, ei maksa mitään, on Yamahan originaali vuodelta 82 tai jotain. Sisältä ehjä ja siisti.

WanhaWetäjä: Ok, jos sulla on 2 osiltaan täysin identtistä kitaraa niin se relikoitu (joka on kalliimpi) on parempi? Vai meneekö psykoakustiikan piikkiin tämä(kin) kuten niin moni asia koskien kitaroita ja kitarakamoja. Ei sillä etteikö tämä olis mahollista, itse en ole koskaan relikoitua kitaraa päässyt hipelöimään joten ihan mutuilua tämä. No joo, ite en relikoiduista tykkää edes ajatuksen tasolla ja ko alue lienee joko tai tyyppistä monella muullakin.
 
Ei tässä nyt mitenkään kovin korkealla liidellä. Jo tehtaalla kolhittu ja naarmittu kitara on kiva siinä mielessä, ettei sen naarmimista tarvitse varoa. Toki voihan sitä virheetöntä ympäriinsä uututtaan kiiltävää kitaraakin käsitellä samaan tapaan, mutta ainakin itse käsittelen relikoituja rennommin.
 
Mitä tulee soitettavuuteen, niin relikoiduissa on monesti kaulan takaa maali hiottu ja otelaudan reunat pyöristetty. Omaan käteeni tuollaisen kaulan tuntuma on aivan ylivoimainen verrattuna teräväreunaiseen lakattuun kaulalan verrattuna.

Fenderin skaalan parempaa soveltuvuutta matalampaan vireeseen ja Gibsonin soitettavuutta ei valitettavasti voi yhdistää. Sitä myös toivoisi, että mukana olisi Telen klangia, mutta tuhtia alapäätä ja tietysti kauniin heleä etumikki puolituksilla.
 
Lähes täydellinen kitara on minulle on ollut Gibson Nighthawk. Siinä on Fendereistä tuttu skaala, yhdistettynä jossain määrin Les Paulin klassiseen lookkiin, mutta kevyempänä ja virtaviivaisempana versiona. Kitaran tallamikki on myös erikoinen vino ratkaisu, joka tuo sitä kirskuvaa yläpäätä, mutta myös tanakkaa alapäätä. Etumikki on itsensä Bill Lawrencen minibucker. Sen verran modia toki tuokin tarvitsee, että halusin siihen säädettävän yläsatulan. Ostoslistalla on vielä lukkovirittimet, mutta sitten se on siinä. Kaiken lisäksi tuo on vielä edukas kitara.

Tympee Huttunen: Fenderin skaalan parempaa soveltuvuutta matalampaan vireeseen ja Gibsonin soitettavuutta ei valitettavasti voi yhdistää. Sitä myös toivoisi, että mukana olisi Telen klangia, mutta tuhtia alapäätä ja tietysti kauniin heleä etumikki puolituksilla.
 
EVH kai aikoinaan pyrki yhdistämään straton ja LP:n parhaat puolet, tavallaan.

Mikko1978: Ei tässä nyt mitenkään kovin korkealla liidellä. Jo tehtaalla kolhittu ja naarmittu kitara on kiva siinä mielessä, ettei sen naarmimista tarvitse varoa. Toki voihan sitä virheetöntä ympäriinsä uututtaan kiiltävää kitaraakin käsitellä samaan tapaan, mutta ainakin itse käsittelen relikoituja rennommin.
 
Mitä tulee soitettavuuteen, niin relikoiduissa on monesti kaulan takaa maali hiottu ja otelaudan reunat pyöristetty. Omaan käteeni tuollaisen kaulan tuntuma on aivan ylivoimainen verrattuna teräväreunaiseen lakattuun kaulalan verrattuna.
 
Täysin samaa mieltä! Relicin ulkonäkö on sivuseikka, vaikka itseäni myös miellyttää kulunut ulkonäkö, kunhan se on tehty hyvin. Tuntuma on tärkein, eikä kitaraa tarvitse käsitellä ylivarovaisesti.
 
En aikoinaan ymmärtänyt relicointia ollenkaan, mutta ekan kerran Fenderin heavy relic -stratoa kokeiltuani olin yllättynyt. Fendereissä relicoinnista maksetaan lisää, mutta esim. Novot maksaa ihan saman verran, relicoinnin asteesta riippumatta. Relicoimaton saattaa jopa maksaa enemmän, en tiedä.

Ymmärrän kyllä relicoinnin lisähinnan sillon, ku se on tehty tarkasti jonkun kuuluisan kitaristin kitaran mukaan pienintä narmua myöden. Ei mikään ihan pieni homma, ku relicointi pitää saada vastaamaan täysin esikuvaansa. Työläämpää ku kynäruiskumaalaus. Harvalla nyt on varaa ostaa jimin vanhaa keppiä seinäkoristeeksi tai soittopeliksi, ni sillon täysin samanlaiseksi relicoitu yksilö on hyvä vaihtoehto mielestäni. Itsekki tykkään relicoiduista kepeistä - ja kaikista eniten niistä heavy relic malleista. Joku vinksaatiohan tuo päässä on, mutta makuasioista ei voi kiistellä. Ja en ole selkeesti ainoo, koska myyvät ilmeisesti hyvin ku niitä kannattaa tehdä. Jonkun mielestä naurettava keppi voi olla jonkun toisen mielestä maailman hienoin :)

paskiaispaska: Ymmärrän kyllä relicoinnin lisähinnan sillon, ku se on tehty tarkasti jonkun kuuluisan kitaristin kitaran mukaan pienintä narmua myöden.
 
Kyllä mäkin sen lisähinnan siinä kohtaa ymmärrän, mutta sitä mä en taas ymmärrä, miksi pitäisi tehdä kitarasta viimeistä naarmua myöden samanlainen kuin jonkun toisen kitara on.
 
Ps. onhan niitä pyöreäreunaisisa kauloja muissakin kuin reliceissä. Onneksi. Itse en niin reliceistä välitä, mutta pyöreät reunat pitää otelaudassa olla...

Laulava Kylätohtori: Kyllä mäkin sen lisähinnan siinä kohtaa ymmärrän, mutta sitä mä en taas ymmärrä, miksi pitäisi tehdä kitarasta viimeistä naarmua myöden samanlainen kuin jonkun toisen kitara on.
 
Ps. onhan niitä pyöreäreunaisisa kauloja muissakin kuin reliceissä. Onneksi. Itse en niin reliceistä välitä, mutta pyöreät reunat pitää otelaudassa olla...
 
Vähän sama, ku että miks ihmisillä on talojensa seinillä kopioita da vincin töherryksistä ;)

Minä ajattelen relokoinnista, että se on jokatapauksessa käsityötä ja usein vielä aika työläs pintakäsittely. Jos kitaran relikoi soittamalla kymmeniä vuosia, on työmäärä relicointiin jo niin iso ettei sitä voi edes hinnitella (ei kukaan maksaisi siitä niin paljon, että pääsisi relikoija tuntipalkoille) eli se on se kaikkein kallein pintakäsittely. Sitten jos se relikoidaan tehtaalla, niin se on vähän halvempi pintakäsittely ensin mainittuun verrattuna, mutta koska sen tekee joku asiantuntija käsityönä niin varmaan se on sittenkin aika kallista. Sitten sen voi tehdä himassa, jolloin se on edelleen käsityötä, mutta ei enää välttis niin asiantuntevaa ja taitavaa eikä siitä varmaan ole kukaan enää valmis maksamaan.
 
Mitä taas tulee reliikin tyylikkyyteen, niin sehän on ihan puhtaasti ja pelkästään makuasia. Jotkut tykkää ja toiset ei. Mutta sitten tulee tämä "ärsyttävyys" se että jotkut ajattelee reliikin olevan feikki. Jos arvostaa aitoja asioita niin tietenkin feikkiys on vähän ärsyttävää, mutta eihän reliikki ole ainoa feikki asia kitarassa. Esimerkiksi helmiäiskoristelut on nykyisin ihan taatusti kaikissa feikkejä tai vaikkapa kullatut metalliosat on feikkiä etc.. Itse en relikoinnin feikkeydestä ärsyynny siksi, että en osaa tehdä eroa siinä että mikä feikki on paheksuttavaa ja mikä ei. Niin ollen ajattelen relikointia vain pintakäsittelynä joka voidaan tuottaa kitaraan eri tavoin tarkoituksellisesti tai tarkoituksettomasti.
 
Mitä tulee kitaran kulumiseen, niin itselläni kuluu/relikoituu ihan kaikki kitarat vaikka pitäisin niitä kuinka kukkaa kämmenellä ja olenkin ajatellut ettei pidä liikaa kitaraa sääliä, että se on kuitenkin käyttötyökalu. Uusi ja mintti ei ole ongelma, se vaan lähtee siitä kulumaan ja se on ihan okei. Mutta sitten kun käsiin sattuu vanha ja mintti, niin voi heleveta että siinä meinaa käydä niin ettei sitä uskalla ottaa edes laukustaan ettei vaan hyttynyn istu sen päälle :-D.
 
Mulla on yksi semivanha (noin kolkytvuotias) täysin mintti kitara, jota en meinannut uskaltaa käyttää kun se oli ihan kuin juuri kaupasta kotiin tuotu paitsi että se oli tuotu kolkyt vuotta sitten kaupasta kotiin :-D. Ensimmäiset kuukaudet... ehkä vuosi oli todella vaikeaa ja ahdistavaa aikaa ja sitten piti tulla ensimmäiset kolhut joita itkin ainakin viikon ja ripottelin tuhkaa ylleni ja kirosin jumalan epäoikeiudenmukaisuutta....... kunnes muistin, että ostin soittimen soittaakseni sitä ja että sen kuluminen on vain hyväksyttävä, vaikka soitin onkin ollut kolkytvuotta soittamatta niin nyt sen on aika herätä henkiin. Sen jälkeen ahdistus on hävinnyt se se on tuossa standissa ihan samanlaisella kohtelulla kuin kaikki muutkin.
 
Mulla on yksi semivanha kitara, joka on ihan okei kuntoinen, mutta ei tosiaankaan ollut ostaessa mintti ja vallankin takapuolella on naarmuja ihan puuhun saakka. No se kitara oli paljon helpompi ottaa käyttöön kun ei tarvinnut murehtia kulumisesta tai naarmuista kun se jo oli naarmuilla niin on saanut vain nauttia soittamisesta. Ja sehän siis oli reliikki kitara ihan sama olisko se tehtaalla relikoitu vai näin että on vanha, niin joka tapauksessa pääsin naarmuuntumisen stressistä ja voin vain soitella ilman huolen häivää.
 
Tähän liittyy varmaan sekin, että joidenkin mielestä on absurdia maksaa saman verran tai enemmän kuluneesta kitarasta kuin kulumattomasta. Mutta jos ajattelee asiaa niin, että itse en osaisi tehdä keinotekoista reliikkiä vaan minun pitäisi soittamalla se kuluttaa, niin siihen menisi ikä ja terveys, niin voihan sitä relikointia ajatella vaikkapa palveluna josta voi vähän maksaakin.
 
Kiinnostavampi kysymys onkin sitten se, että miksi käytetyissä soittimissa relikointia ei arvosteta tai siis että arvostetaanko stiä? ainakin vintagesoittimissa mintti on arvokkaampi kuin reliikki (tai sitten olen ymmärtänyt ihan päin helvettiä). Mutta jos esimerkiksi otetaan tuo mun oma strato, niin olen veivannut sillä vuosikymmenet ja se on varsin reliikki, niin jos sen huoltaa niin että siinä on uudet nauhat ja raudat viimeisen päälle, niin miten käy myyntihinnalle? saisiko siitä saman verran kuin uutena? tai enemmän? jos ei saa, niin miksi? miksi tehtaalla naarmutettu olisi arvokkaampi kuin soittamalla naarmutettu? nää olisi ehkä osittain niitä kysymyksiä mitä joutaisi vähän pohtia. Ja sitten sekin että kun myyn sitä uutena relikoitua kitaraa, niin voiko relikointi "kulua" eli onko uutena reliikkinä ostettu kitara sitten aina vaan reliikki? jos siinä siis kuluvat osat (nauhat yms.) on priimassa kunnossa?
 
Kyllä reliikit skitat voi olla aika tyylikkäitä muillakin merkeillä, mutta fenkulla se on ihan oma juttunsa. Fenkuissa jotenkin korostuu se työkalumaisuus ja siihen kuluminen sopii hyvin. Sen sijaan mikäänylimääräinen blingi (loimukansi tms.) ei mun mielestä fenkkuihin sovi (tosin nykyisin en enää niistä diggaile isommin oikein missään kitarassa).

paskiaispaska: Vähän sama, ku että miks ihmisillä on talojensa seinillä kopioita da vincin töherryksistä ;)
 
No miksei näinkin. Itse vaan näen, että sen verran eri funktio ja idea näissä, ettei ole vertailukepoinen taulut ja kitarat keskenään. Mutta pääasia, että kaikille löytyy jotain, mihin rahansa tuhlaa.

2randpo: Hima-reliikki on ehkä enemmänkin camp-henkinen juttu. Vaikka jotkut kyllä tekee sitä ihan tosissaankin.
 
Joo, mutta rupesin miettimään, että miten sen relikoinnin tekee? siis että katsooko ensin soittamalla, että missä on ne kuluvat kontaktipinnat? (esimerkiksi telessä se yläkaari jossa kyynärvarsi yleensä osuu podyyn etc.) sitten ottaa flannellipaidan jota yleensä käyttää soittaessa ja leikkaa siitä paidasta rätin jonka laittaa vaikka poran hiomalaikkaan ja hieroo sen kululumisjäljen sillä paidalla simuloiden mahdollisimman hyvin sitä liikettä mitä käsikin tekisi. Yllensäkin kaikki kolhut ja kulumat tekisi niin, että ne vastaisi mahdollisimman tarkasti luonnollisestikin synytyttä kulumista.... kitaran ajallista vanhenemista voisi simuloida hieromalla strategisiin paikkoihin rasvan sekaista hikeä ja laittaisi kepin uuniin jossa lämpimässä syöpyminen tapahtuisi nopeammin. Plektran jäljet saisi keksimälä joku myytinmurtajien robottikäsi rämpyttämään kieliä kaks viikkoa 24/7 ..... otelaudan kulumista en äkkiä keksi että miten sen saisi uskottavasti simuloitua.......
 
Enpä tiedä, tuntuisi että näin huolellisesti tehdyn reliikin arvo nousisi jo niin kalliiksi ettei kitaraa saisi enää myytyä..... mutta voisihan siitä itse tykätä :-)

hallu: Kiinnostavampi kysymys onkin sitten se, että miksi käytetyissä soittimissa relikointia ei arvosteta tai siis että arvostetaanko stiä? ainakin vintagesoittimissa mintti on arvokkaampi kuin reliikki (tai sitten olen ymmärtänyt ihan päin helvettiä). Mutta jos esimerkiksi otetaan tuo mun oma strato, niin olen veivannut sillä vuosikymmenet ja se on varsin reliikki, niin jos sen huoltaa niin että siinä on uudet nauhat ja raudat viimeisen päälle, niin miten käy myyntihinnalle? saisiko siitä saman verran kuin uutena? tai enemmän? jos ei saa, niin miksi? miksi tehtaalla naarmutettu olisi arvokkaampi kuin soittamalla naarmutettu? nää olisi ehkä osittain niitä kysymyksiä mitä joutaisi vähän pohtia. Ja sitten sekin että kun myyn sitä uutena relikoitua kitaraa, niin voiko relikointi "kulua" eli onko uutena reliikkinä ostettu kitara sitten aina vaan reliikki? jos siinä siis kuluvat osat (nauhat yms.) on priimassa kunnossa?
 
Keräilyarvoa omaavat vanhat tuotteet omat oma lukunsa. Näissähän tosiaan arvoa nostaa alkuperäisyys ja mahdollisimman kulumaton kunto. Sitten taas jonkin kuuluisuuden kuluttama kitara on helposti arvokkaampi kuin mint-kuntoinen kitara. Järjestys menee yleensä niin, että alkuperäisyys on tärkeintä ja kunto sen jälkeen. Vahvasti relikoitunut on paljon arvokkaampi kuin virheetön uudelleen maalattu.
 
Jos taasen puhutaan käyttöesineistä vailla keräilyarvoa, niin silloin arvo määräytyy jo eri lakien mukaan. Siinä missä alkuperäiset nauhat ja elektroniikka ovat plussaa 50-luvun Stratossa, niin 2000-luvun meksikolaisessa kopiossaan kuluneet nauhat ja rahisevat potikat ovat iso miinus.
 
Mitä tulee näiden uusien relikoitujen hintaan, niin kyseessähän on työläs työvaihe, josta tekijä luonnollisesti haluaa korvauksen. Käytettyinä ero taitaa hämärtyä ja ne loputkin ovat enemmän ja vähemmän relikoituneita.
 
Yleisellä tarolla pidän aina materiaaleista, jotka ikääntyvät hyvin. Uusi kimalteleva pinta on aika tylsä verrattuna tyylikkäästi ikääntyneeseen pintaan, jossa aika ja historia ovat läsnä. Relikointi liittyy aika suoraan tähän.

2randpo: Hima-reliikki on ehkä enemmänkin camp-henkinen juttu. Vaikka jotkut kyllä tekee sitä ihan tosissaankin.
 
Vaikea uskoa, että kukaan relikoisi siksi, että luulee saavansa paremman kitaran. Pääpaino siirtyy enemmän sinne käsityön ja visuaalisen estetiikan puolelle. Onhan youtubessakin kaikenlaista videota miten vanhentaa virittimiä ja muuta rautaa yms.

Mikko1978: Keräilyarvoa omaavat vanhat tuotteet .....tosiaan arvoa nostaa alkuperäisyys, jossa aika ja historia ovat läsnä. Relikoituminen liittyy aika suoraan tähän.
Relikoituneessa kitarassa on mukana tarina (historia). Relikointi tosiaan liittyy suoraan tähän. Mihinkäs syvä tarina sopiikaan paremmin kuin vanhoihin fenkkuihin ja G kitaroihin, siksi korkeat arvot.
 
Vaikka itsekin olen yhden Tokain Telen ns "relikoinut" (joo ideoita on netti pullollaan)niin ei sitä sentään tullut multa Billy Gibbons ostamaan kuten eräältä toiselta :)
 
http://www.vuorensaku.fi/

Relikoitujen soittimien halveksunta perustuu just siihen, että kaivetaan näkösälle kaikkein surkeimman näköiset tehdasrelikoinnit, joista näkee kilometrin päähän että ne on tehty kulmahiomakoneella.
 
Huolellinen kotirelikoija voi päästä vallan vakuuttavaan lopputulokseen, jos kohta tajuttoman tökeröönkin :D
 
Ei kun piti sanoa, että tökerö tulos saadaan taitamattomalla kotirelikoinnilla.

Joo, relikoituneeseen kitaraan liittyy tarina. Relikoidun kitaran tarina on siltä osin tylsä: "ihan ite tein" tai joku, mahdollisesti maineikas rakentaja/mehiko-mummo teki. Eli se relikoidun kitaran koettu feikkiys liittynee siihen, että tarina kitaran kuluneisuuden osalta on epäaito. Se häiritsee tai on häiritsemättä jos kitara on muuten hyvä.

2randpo: Joo, relikoituneeseen kitaraan liittyy tarina. Relikoidun kitaran tarina on siltä osin tylsä: "ihan ite tein" tai joku, mahdollisesti maineikas rakentaja/mehiko-mummo teki. Eli se relikoidun kitaran koettu feikkiys liittynee siihen, että tarina kitaran kuluneisuuden osalta on epäaito. Se häiritsee tai on häiritsemättä jos kitara on muuten hyvä.
 
Mun perverssio relicoituihin kitaroihin ei liity mitenkään tarinoihin tai historiaan. Ne vaan on yksinkertasesti hienoja. Ei kulutettuja farkkujakaan tarinan takia osteta.

paskiaispaska: Mun perverssio relicoituihin kitaroihin ei liity mitenkään tarinoihin tai historiaan. Ne vaan on yksinkertasesti hienoja. Ei kulutettuja farkkujakaan tarinan takia osteta.
 
Ok., ja siis eihän relikoiduissa kitaroissa/farkuissa tarinaa olekaan.
 
Tarkoitin edellä, että jos relikoitu kitara tuntuu feikiltä, tunne voi liittyä tietoon tarinattomuudesta. Toisaalta kitaran relikoinnilla pyritään paitsi esteettiseen tarinallisuuteen, myös kuluneen kitaran soittotuntumaan.
 
Itse voisin periaatteessa hommata relikoidun kitaran, jos se muuten vakuuttaisi.

paskiaispaska: Mun perverssio relicoituihin kitaroihin ei liity mitenkään tarinoihin tai historiaan. Ne vaan on yksinkertasesti hienoja. Ei kulutettuja farkkujakaan tarinan takia osteta.
 
No niinhän se menee noiden ajovaatteidenkin kanssa, että kun ostaa uuden nahkarotsin niin ekaksi sitä vedetään prätkän perässä sen aikaa että sen kehtaa pukea päälle :-).
 
Tota noin jos ostaa vanhan rupisen kitaran, niin siitä tietää että joku on viitsinyt soittaa sitä ihan helvetisti joten se ei voi olla kovin huono. Jos ostaa kivipestyn kitaran, niin se tuntuu hyvältä, mutta siinä jää nähtäväksi viitsiikö sitä soittaa niin paljon kuin ulkonäkö antaa ymmärtää.