jazzmies: Aina ennen ajattelin, että voi jehna kun Stick Control ja Accents and Rebounds ovat tylsiä kirjoja. Mutta se johtui siitä, kun yritin teknisistä harjoituksista saada musiikillisia kiksejä. Ja en osannut harjoitella niitä peruslyöntien kautta. Se oli pelkkää nuottia ilman jäsentymätöntä hahmoa. Mutta sitten kun alkuun pääsee peruslyöntien kautta, niin alkaa laji hahmottua vaikka Stonen kirjoja kahlaamalla.
Rudimentit tuovat sitten seuraavan tason - dynamiikan ja rytmiset motiivit. Aletaan lähestyä jo musiikkia, mutta yhä se tässä vaiheessa on sopivan kaukainen haavekuva, utopia, taide-homma, mikä ei sotke omistautuneen harjoittelun päämäärää. Voi siinä rinnalla harjoitella myös musiikkia, mutta ei samassa treenisessiossa mielellään.
Tarpeeksi kauan kun tekee sitä, niin alkaa hahmottua, että musiikki on musisoinnin sivutuote. Soittamisen on parasta olla muusikolle itseisarvo. Musiikki on taas silkkaa tunnetta, jolla levitetään omaa soittamisen iloa muille. Musiikki on siis rahvaanomainen tunnetason juttu, mutta soittaminen tekee sen. Mutta entä sitten dj-homma? Täysin vieras konsepti, mikä nakertaa koko lajin mielekkyyttä viemällä huomiota soittamiselta.
Lainaan tekstin, ennen kuin joku suututtaa jatsimiehen ja se poistaa sen. Parhaita M.net -kirjoituksia koskaan (: En ole musiikin asiantuntija. |
Mutta mikä siinä on, että yleensä aasiasta tulee kaikista kovimmat tiluttajat... Kinkeillä on kova tekniikka, mutta tunne yleensä enemmän hakoteillä ?
Mutta aasiassa taas konserttiyleisö kumartaa tekniikkataitureille.
Enemmän taitaa tämä ilmiö esiintyä klassisen pianismin muodossa, kun tuo Kiinan Tasavallan alueellisten pop jazz konservatorioiden touhu ei taida olla vieläkään länsimaalaisella tasolla. Kun eipä sieltä välttämättä sellaisia vieläkään löydy, koska kommunismi ei juuri tue tuollaista jazz- ja populaarimusiikkikulttuuria. "In a time of universal deceit, telling the truth becomes a revolutionary act"
- George Orwell |
Kefiiri
Epämuusikko
Shesa
Anonymous-jazz